Seuraa 

En katsonut ohjelmaa, mutta kummastuttaa sen otsikointi. Miksi painotetiin " keinohedelmöitetty lapsi" ? Halusivatko toimittajat YLEssä kiinnittää asiaan huomiota lakikeskusteluun liittyen? Muutoinhan on tapana, jos vaikka on ohjelma CP-vammaisesta lapsesta tms., otsikoida " Timon elämä" eikä " CP-vammaisen elämä" . Aika omituinen tuo otsikko minusta!



Ja ne juuret... onko mielestänne todella n iin, että jos lapsi on saanut alkunsa lahjasiittiöillä/munasolulla, hänen " juurensa" ovat lahjoittajassa?

Kommentit (10)

Alkuperä, juuret ja geenit eivät ole ihan sama asia.



Koska monien sairauksien periytyvyys geneettisesti on voitu osoittaa aivan viime aikoina, elämme nyt ' geenihullua' aikaa. Oikeasti ominaisuuksien ja sairastumisriskien periytyvyys on paljon monimutkaisempi asia kuin lehtikirjoitusten perusteella voisi luulla. *Kaikkea* selitetään nykyään geeneillä, ja usein täysin epätieteellisesti. Geenit ja periytyvyys on nyt pop, mutta harva (esim. Hesarin nk. tiedetoimittaja) jaksaa tutustua asiaan perusteellisesti vaan perustaa tietonsa todella provokatorisiin amerikkalaisiin best-sellereihin, joiden päätavoite on myydä super-iso painos ja tehdä kirjoittajansa rikkaaksi.. eikä esim. olla tiedoiltaan oikeellisia ja tarkkoja.



Uskon että geeneillä kaiken inhimillisen toiminnan ja ihmisen ' perimmäisen olemuksen' selittäminen menee lähimmän 10 vuoden aikana kyllä pois muodista. Ja tulee tilalle taas jokin muu tieteen ylipopularisoimiseen perustuva uskomusjärjestelmä.




Joo, geenit on in.. :) Erityisesti juuri Hesarin tiedesivujen harjoittaman sosiobiologisen ja evoluutiobiologisen suuntauksen myötä (on luonnollista, että miehet ovat väkivaltaisia, sillä 10 000 vuotta sitten he olivat metsästäjiä ja sotureita ja naiset taas keräilijöitä ja hoivaajia. Ei kulttuurilla ole tämän kanssa mitään tekemistä - hormonit sanelevat nämä hommat älkääkä kuulkaa yrittäkö uhmata hormonien käskyjä!).



Itse käsitän juureni niin, että ne ovat kulttuurisesti rakentuneita ja liittyvät siihen ympäristöön ja elämään, jota olen elänyt ja jota ne ihmiset, jotka ovat minut kasvattaneet, ovat aikanaan eläneet. Jos nyt saisin tietää, ettei isäni tai äitini ole minulle geneettistä sukua, olisin toki hämmästynyt ja yllättynyt, mutta en kokisi, että minulla olisi " juuret" sen ihmisen luona, joka on geeninsä minulle antanut - muuten kuin tietenkin sikäli kuin hän olisi todennäköisesti ollut osa jommankumman vanhempani elämää.. Tosin olisin varmasti utelias hänet tapaamaan. (Erään brittitutkimuksen mukaan muuten noin 10% kaikista briteistä on jonkun toisen biologinen jälkeläinen kuin mitä kuvittelevat olevansa..)



Toki biologiset juuret ovat myös tärkeitä, ja itse olisin valinnut lapselleni riemumielin spermanluovuttajan, jonka henkilöllisyyden hän saisi myöhemmin tietää, jos sellaisia olisi Suomessa ollut saatavilla ja ellemme olisi valinneet hänelle aktiivista isää.



Mutta esim. mielenterveysongelmien periytyvyys on todella monimutkainen prosessi eikä sitä pidä yhdistää suoraan geeneihin. Useamman ystäväni sisaruksilla on " perinnöllisiä" mielenterveysongelmia, joita heidän vanhemmillaan ei ole ollut, eikä tähän mennessä näytä, että sama geeniperimä (tai sama lapsuuden perhe) olisi myöskään ystäviäni näille ongelmille altistanut.



Eräs mielenkiintoinen kysymys on, että tällä hetkellä yli puolet luovutetuilla soluilla tehtävistä hedelmöityshoidoista tehdään luovutetuilla *munasoluilla*, ja minusta keskusteluissa on eroja verrattuna luovutettuihin siittiöihin. Monikaan ei esim. kyseenalaista äitinsä äitiyttä, vaikka saisi myöhemmin tietää olevansa geneettisesti jonkun toisen naisen jälkeläinen, vaikka onkin sikiöstä asti kasvanut äitinsä mahassa..



pohdiskelee ei-geneettinen äiti, jonka mielestä lapsensa juuret ovat kuitenkin hyvin paljon myös tämän äidin puoleisessa suvussa ja elämässä,



-zel

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

" Mutta mielestäni juuret tulevat kyllä todellisilta vanhemmilta, ei joidenkin anonyymien solujen mukana geneettisinä koodeina."



Tiedoksi,että perimällä on todella suuri merkitys:niin terveydellisissä ja mielenterveydellisssä asioissa,että luonteen ja käyttäytymisen osalta. Ihminen tuntee kuuluvansa vähän muualle,jos näyttää erilaiselta kuin vanhempansa ja on täysin eriluonteinen. mielestäni lapsella tulee olla oikeus tietää,kuka hänet on siittänyt. se on luontaista,että haluaa tästä tietää ja kysellä.Se että haluaa tietää perimästään,ei tarkoita etteikö lapsi kunnioittaisi ja rakastaisi niitä vanhempia,joiden kanssa on koko elämänsä elänyt.

Lapsen kannalta tilanne voi olla toinen, joten olen pyrkinyt siihen, että lapselle jäisi mahdollisuus tietää minusta. Luulisin, että lasta voi erityisesti askarruttaa sisarpuolien olemassa olo - varsinkin, jos ovat ainokaisia.

Minua ja monia muita lahjasoluvanhempia surettaa ja harmittaa, että solujen lahjoittajista käytetään medioissa termejä jotka viittaavat vanhemmuuteen, puhutaan että " lapsella on kaksi isää/äitiä" , " biologiset _vanhemmat_" jne.



Minun lapseni on syntynyt luovutetun munasolun avulla mutta olen sitä mieltä että minä olen hänen ainoa Äitinsä. Olen hänet itse pannut alulle -lääketieteen ja luovuttajan avulla - ja synnyttänyt. Jos hänellä sattuisi joskus olemaan adoptioäiti - jos vaikka kuolisin - niin hän olisi toki äiti nro 2; tai jos olisin lesbo kumppanini olisi toinen äiti tai vaikka imma, jota sanaa olen kuullut joidenkin käyttävän. Mutta nainen joka antoi (myi) solunsa on sukusolun luovuttaja, ei muuta; ehkä joku pikkuserkkuun rinnastettava kiltti täti.



Sanat joita ilmiöistä käytämme ovat tunnetusti tärkeitä, ja erityisen tärkeitä silloin kun ne liittyvät ihmisten tärkeisiin tunteisiin. Paitsi että minua surettaa jos minun pitää ajatella että en ole lapseni aito äiti, niin häntä varmasti myös hämmentää aikanaan jos puhutaan tyyliin että missäs se sinun toinen äitisi on.



En tiedä miten pitkälle analogia kantaa, mutta jos minulle tehtäisiin sydämensiirto, en kyllä haluaisi ajatella että elintärkeä osa minusta ei oikeastaan ole minua, että olen kahden ihmisen yhdistelmä.



Kaikilla on isä ja äiti, se on selvä, ja olisin halunnut siksi lapselleni isän tunnetusta luovuttajasta. Kun klinikka kieltäytyi tästä, oli käytettävä tuntemattoman apua. Ehkä teen vääryyttä hänelle, mutta koska lapsellani ei ole muuta isää, on pakko ajatella että tuo tuntematon on hänen isänsä, koska isätön ei kukaan biologisessa mielessä voi olla. Onneksi tiedän hänen nimensä ja jotain perustietoja. Toivon että joskus käy niin että poika saa halutessaan tutustua häneen edes parin kahvikupillisen äärellä (mistään velvoitteista ei tietty olisi kyse). Kuten zel sanoi, en usko että hän munasolun luovuttajaa alkaa ajatella äitinään, enkä halua että kukaan geenihysteriaan sairastunut alkaisi tarjoilla hänellä tällaista käsitystä.

biologisten vanhempiensa kanssa.



Olen itse tullut raskaaksi tilanteessa, jossa tuntui mahdolliselta, että en ehkä koskaan voisi kertoa lapselleni kuka hänen biologinen isänsä on. Syitä en tässä ala kertoa, ettei viesti veny kohtuuttomasti. Tämän asian pohjalta mietin vakavasti myös aborttia - koska pelkäsin, että lapselle on aivan liian raskasta elää ilman sitä tietoa ja että lapsella ylipäänsä on oikeus saada tietää ainakin jotain biologisista vanhemmistaan.



Tämä vahva tunteeni perustuu osittain isoäitiini, joka on tällä hetkellä 93 vuotias. Hän on kasvanut tätinsä perheessä, äidin kuoltua isoäitini ollessa ihan pieni. Isoäitini ei koskaan ole saanut tietää kuka hänen isänsä on. Teini-ikäisenä tätinsä olisi asiasta kertonut, mutta isoäitini ei silloin halunnut kuulla. Asia on vaivannut häntä läpi elämän - enää vuosikymmeniin ei ole ollut elossa ketään, joka tietäisi kuka isoäitini isä oli. Vielä muutama vuosi sitten hän leikkasi lehdestä erään naisen kuolinilmoituksen, josta oli kuullut, että he muistuttavat toisiaan kuin sisarukset. Isoäitini ei ole tätä naista koskaan tavannut, mutta kuvitellut siskokseen. Kun kerroin isoäidilleni, että olen päättänyt kertoa lapselleni hänen isästään pienestä pitäen, hän oli huojentunut ja onnellinen, että olin ymmärtänyt asian tärkeyden.



Toisaalta nyt, kun lapsi on 6 ja omaa jonkinlaisen käsityksen isästään, joka ei koskaan käy eikä pidä mitään yhteyttä, olen enemmänkin alkanut miettiä, että ei kai vaan isästä tule mielikuvitusolento, jota aina odotetaan kylään ja joka ei koskaan kuitenkaan tule.



Mä en ollenkaan usko, että lapselle on olennaista miehen tai isän läsnäolo arjessa, mutta minusta kuitenkin olisi parasta säilyttää mahdollisuus selvittää biologinen tausta, jos asia alkaa jossain elämäntilanteessa kiinnostaa. Tämä oikeus olisi hyvä säilyttää myös tuleville sukupolville - ilman että selvittämistä koskaan tarvitsisi tehdä, jos asianomaisista ei siltä tunnu.

Minua ja monia muita lahjasoluvanhempia surettaa ja harmittaa, että solujen lahjoittajista käytetään medioissa termejä jotka viittaavat vanhemmuuteen, puhutaan että " lapsella on kaksi isää/äitiä" , " biologiset _vanhemmat_" jne.



Minun lapseni on syntynyt luovutetun munasolun avulla mutta olen sitä mieltä että minä olen hänen ainoa Äitinsä. Olen hänet itse pannut alulle -lääketieteen ja luovuttajan avulla - ja synnyttänyt. Jos hänellä sattuisi joskus olemaan adoptioäiti - jos vaikka kuolisin - niin hän olisi toki äiti nro 2; tai jos olisin lesbo kumppanini olisi toinen äiti tai vaikka imma, jota sanaa olen kuullut joidenkin käyttävän. Mutta nainen joka antoi (myi) solunsa on sukusolun luovuttaja, ei muuta; ehkä joku pikkuserkkuun rinnastettava kiltti täti.



Sanat joita ilmiöistä käytämme ovat tunnetusti tärkeitä, ja erityisen tärkeitä silloin kun ne liittyvät ihmisten tärkeisiin tunteisiin. Paitsi että minua surettaa jos minun pitää ajatella että en ole lapseni aito äiti, niin häntä varmasti myös hämmentää aikanaan jos puhutaan tyyliin että missäs se sinun toinen äitisi on.



En tiedä miten pitkälle analogia kantaa, mutta jos minulle tehtäisiin sydämensiirto, en kyllä haluaisi ajatella että elintärkeä osa minusta ei oikeastaan ole minua, että olen kahden ihmisen yhdistelmä.



Kaikilla on isä ja äiti, se on selvä, ja olisin halunnut siksi lapselleni isän tunnetusta luovuttajasta. Kun klinikka kieltäytyi tästä, oli käytettävä tuntemattoman apua. Ehkä teen vääryyttä hänelle, mutta koska lapsellani ei ole muuta isää, on pakko ajatella että tuo tuntematon on hänen isänsä, koska isätön ei kukaan biologisessa mielessä voi olla. Onneksi tiedän hänen nimensä ja jotain perustietoja. Toivon että joskus käy niin että poika saa halutessaan tutustua häneen edes parin kahvikupillisen äärellä (mistään velvoitteista ei tietty olisi kyse). Kuten zel sanoi, en usko että hän munasolun luovuttajaa alkaa ajatella äitinään, enkä halua että kukaan geenihysteriaan sairastunut alkaisi tarjoilla hänellä tällaista käsitystä.

Geenit ovat nyt todella " in" . Luulen, että paitsi genetiikan saavutusten vuoksi, niin myös koska niihin voi halutessaan liittää mukaan ajatuksen että tässä globalisoituvassa ja kaikin tavoin sekavassa ja muuttuvassa maailmassa ne edustavat jotakin ' pysyvä' , juuria ym. kauniilta kuulostavia asioita.



Kyllä meillä jokaisella on kuitenkin kehossamme ihan omat solut, ja kokoonpano muistuttaa enemmän tai vähemmän biologisia esi-isiämme (ja usein muistuttaa ihmisiä jotka eivät teknisesti ole mitään sukua). Jollakin ihmisellä voi olla hyvin erinäköisiä lapsia, saman kumppaninkin kanssa. Kun katselen vaikka isovanhempieni 11-lapsisen perheen potrettia niin aika monennäköistä ulkonäköä ja luonnetta siellä näkyy olevan.



Ihmisten maailmassa mikään ei ole itsestäänselvää, luonnostaan lankeavaa (perustarvevaatimusten jälkeen). Mitä mistäkin - hyvinkin perusasiasta - ajatellaan, on vaihdellut historian ja kulttuuriympäristön mukaan. Antropologiaan tutustuminen antaa tästä vahvat viitteet. Samaan suuntaan viittaa esim. myös ruotsalainen tutkimus lapsettomuusklinikalla, jossa todettiin että kukaan ei kymmeneen vuoteen ollut tullut kysymään sukusolujen luovuttajien henkilöllisyyttä, vaikka Ruotsin laki tarjoaa lapselle tämän oikeuden.



Sekä heteroiden että muiden hedelmällisyys laskee koko ajan, ja lahjasoluja tarvitaan enenevässä määrin. Onko siis reilua ylläpitää tällaista " geenit ovat niinniinniin tärkeät" -diskurssia - olet juureton, epämääräinen raukka, joka ei voi ikinä tulla sinuiksi identiteettisi kanssa, ellet tunne niitä ihmisiä joiden antamalla geeniavulla pystyit syntymään? Onko myös esim. adoptoitu löytölapsi tuomittu ikuiseen epävarmuuteen itsensä suhteen?



Emmekö voisi elää ja antaa elää, ja hyväksyä elömän moninaisuus, myös mitä tulee meidän itsekunkin biologiseen ilmiasuumme?


Katsottiin ohjelma, eikä itse asia ollut niin kaamea kuin otsikoinnista olisin kuvitellut. Päähenkilö oli vähän yli parikymppinen tyttö, jonka biologinen isä oli kuollut aidsiin kun tyttö oli yksitoista (mies oli alunperin anonyymi spermanluovuttaja, mutta tyttö oli tutustunut häneen yhdeksänvuotiaana ja heille oli syntynyt jonkinlainen isä-tytär -suhde). Tyttö halusi epätoivoisesti tietää lisää isästään, sekä saada varmuuden siitä, että mies todella oli hänen biologinen isänsä. Dokumentti oli kuvaus siitä, miten hän matkusti tapaamaan isänsä vanhoja ystäviä ja yritti ottaa selvää veriryhmistä ja saada dna-näytteitä vuosien takaisesta takista tmv.



" Juurista" ei niinkään puhuttu, mutta tyttö kyllä välillä moralisoi isän ystäviä (jotka myös olivat toimineet spermanluovuttajina) siitä, että nämä olivat suostuneet olemaan anonyymejä. " Ettekö te ajatelleet, että spermastanne syntyy lapsia, jotka ehkä joskus haluavat tietää, mistä sperma on peräisin?"



Tyttö myös puhui toisen äitinsä kanssa asiasta, ja äiti (joka muutenkin vaikutti mielestäni fiksulta naiselta) oli hyvin tiukka ja päättäväinen sanoessaan, että hän kyllä seisoo sen aikaisten päätöstensä takana ja hän on vakuuttunut, että he ovat hänen (entisen) naisystävänsä kanssa olleet tytölle hyvät ja riittävät vanhemmat. Mitä tyttö ei myöskään kiistänyt, päinvaston. Hänellä oli vain jonkinlainen päähänpinttymä tästä isäasiasta.



Katsojana minulle tuli sellainen tunne, että tämä oli asia, joka hänen piti tässä elämänvaiheessa saada käsiteltyä, mutta minusta hän vaikutti pohjimmiltaan hyvin tasapainoiselta, onnelliselta ja tyytyväiseltä ihmiseltä.



Itse olen sitä mieltä, että oma biologinen perimä on varmasti lapselle ja etenkin nuorelle uteliaisuutta herättävä asia. Ja jos lapsella ei ole mahdollisuutta saada siitä tietoa, se voi olla hänelle surun paikka. Jos on, olisi tietenkin ihanteellista, jos vanhemmat pystyisivät tämän surun lapsessaan kohtaamaan ja oikeuttamaan. Mutta suruja on elämässä monia muitakin, ei niiltä voi välttyä, ja tämä on kuitenkin *minun mielestäni* niitä pienemmänlaisia. Joku lapsi/nuori siinä tilanteessa voi tietenkin olla eri mieltä.



Mutta mielestäni juuret tulevat kyllä todellisilta vanhemmilta, ei joidenkin anonyymien solujen mukana geneettisinä koodeina.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat