Seuraa 

Tämä ei välttämättä ole oikea palsta, mutta haluan purkaa mieltäni ja pohtia asioita " ääneen" ... Kertoa omasta tilanteestani joillekuille ulkopuolisille... Kekustelen paljon mieheni ja veljeni sekä hänen vaimonsa kanssa asioista. Samoin muutama ystäväni on kuunnellut vuodatustani, mutta nyt haluan puhua muillekin. Pienen lapsen äitinä ja tässä raskaanaollessa sitä miettii kaikenlaista, kuten millainen on nyt äitinä ja sitten tulevaisuudessa, kun lapset ovat isompia. Paljon puhutaan anopeista, kehutaan ja moititaan, mutta äideistä ja äitisuhteista ei juurikaan puhuta. Pohdinkin joskus, olenko ainoa, jolla eilanne ei ole kovin selvä... Ympärilläni on paljon ystäviä, joilla on läheiset, lämpimät välit äitiinsä ja he keskustelevat paljon asoistaan äitensä kanssa, saavat tukea ja neuvoja elämän varrelle...



Minä pohdin joskus, kumpi meistä on äiti ja kumpi tytär. Olen lähes koko ikäni ollut äitini " Leelian lepotuoli" , jolle hän vuodattaa ahdistuksensa ja asiansa, kyselee tukea ja neuvoja. Äiti on perheestä ja suvusta, jossa on vahvasti luotettu Jumalaan ja Hänen johdatuskeensa. Hengelliset asiat ovat olleet tärkeitä ja on aina kehotettu luottamaan Jumalaan ja rukoilemaan, käymään kirkossa ja pyytämään anteeksi syntejään ja pahoja tekojaan niin Jumalalta kuin läheisiltä. Äiti noudattaa näitä ohjeita. hän mm. sanoo lähes jokaisella soittokerralla (monta kertaa päivässä) " Anna minulle anteeksi kaikki pahat" . Minä luotan myös siihen, että asiat järjestyvät tavalla tai soisella ja että kaikki menee niinkuin on tarkoitettu. Uskon, että on olemassa joku, joka ohjaa elämääni. Mutta en jatkuvasti tukeudu Jumalaan. Äitini isä on ollut tiukka etäinen perheenpää kolmelle tyttärelleen.



Äiti käy rukouspiireissä ja erilaisissa hengellisissä tapahtumissa ja kertoo siellä kaikki minun ja veljeni asiat omiensa lisäksi. Olen myös kuullut pikkupaikkakunnalla yhä asuvilta tutuilta, että asioistani puhutaan esim. kampaajalla sellaisten ihmsiten kesken, joita en ole tavnnnut vuosiin. Myös sukumme tietää paljon asioitani. Äitini on monta kertaa pettänyt luottamuskeni nuoruudessani lukemalla kirjeitäni ja päiväkirjojani ja yrittämällä sotkea välini muutmaiin kavereihini. Nykyään hän kyläillessään tutkii kaapit jne. sekä minun että veljeni luona. Äiti hoitaa paljon isänsä asoita nykyään ja soittelee isänsä tietämättä isänsä puhelimesta sukulaisille. Hän soittelee minulle kysyäkseen isänsä lääkityksiä, kun jokin resepti tai lääkepurkki " on osunut hänen käteensä" . Hän penkoo ukin tärkeitä papereita...



Äiti soittelee päivittäin, montakin kertaa, kyselee samoja asioita. Kun kerron jotakin, hän vaihtaa puheenaihetta keskeyttäen eikä kuuntele. Viime aikoina olen ollut paljon puehlimitse tekemisissä myös toisen tätini kanssa. Hänen elämänsä on ollut täynnä koettelemuksia vammaisesta lapsesta ja pettävästä puolisosta uuteen alkoholisti-puolisoon jne. Nykyään hänkin hakee tukea ja neuvoja minulta... Olen hoitoalalla...



Viime kesänä poikamme synnyttyä äiti oli " auttamassa" minua. Minä tein ruoat ja korjasin astiat pöydästä, äiti tiskasi, jos " jaksoi" . Minä pyykkäsin, siivosin ja hoidin vauvan. Kun halusin levätä ja nukkua ja toivoin mielessäni äitini ottavan pojan hoitoomnsa, se olin kuitenkin minä, joka lapsen hoiti. Mm. kerran huonolla säällä poika nukkui sisällä vaunuissa ruokailuhuoneen nurkassa. Ajattelin mennä sohvalle pitkälleni, jotta havahtuisin vauvan havahtuessa. Äitipä oikaisi itsensä sohvalle ja otti päiväunet. Ja minä kipitin itkuhälyttimen kanssa yläkertaan sänkyyn. Ja kun poika heräsi, se olin minä, joka meni hänen luokseen, äiti jatkoi uniaan... Poikamme ristiäisissä äiti hoiti veljeni 1,5-v. tytärtä niin kauan kuin pappi puhui. Sitten hän laski lapsen maahan ja meni papin puheille. Tyttö seisoi yksin keskellä pihaa (ristiäiset olivat kotonamme pihalla) ja hoksasi tilaisuutensa tulleen. Isänsä sai tytön kiinni, kun tämä jo viiletti pihatietä isommalle tielle päin... Eikä tämä ole ainoa kerta, kun näin käy.



Äiti ei koskaan kysy, mitä lapset tarvitsevat lahjaksi, vaan ostaa, mitä haluaa ja tulos on sen mukainen... Usein tavaroille ei juuri ole käyttöä. Äiti myös valittelee usein rahapulaa jne. Sitä en jaksaisi kuunnella, sillä kun ukista aika jättää, perii äiti sisartensa kanssa kiitettävän omaisuuden... Minä kun puhun huolistani, toteaa äiti " Me rukoilemme puolestasi rukouspiirissä" ... Jos joskus puhun tuntemuksistani väleistämme tai pahoitan mieleni hänen toimiensa takia ja sanon sen, äiti loukkaantuu, lyö luurin kiinni ja mököttää monta päivää lähetellen viestejä, että mitä pahaa hän on minulle tehnyt.



Äiti on ollut sairaalahoidossa hermoromahduksen takia minun ja veljeni ollessa pieniä. Muistan tapahtumista jotakin. Muistan myös, että äiti kävi jossakin " terapiassa" vielä myyöhemminkin ja söi jotakin lääkettä. Mutta hän lopetti itse lääkityksen ja kertoi sen vasta pitkän ajan kuluttua.



Oma raskaus ja äitiys saa miettimään, millainen äiti itse olen. Pahin pelkoni on, että minusta tulee äitini kaltainen... Toivon, että olen lapsilleni kunnnioitettava auktoriteetti, turvallinen AIKUINEN, johon voi luottaa ja jolta saa tukea ja jolle voi asioistaan puhua sen verran kuin lapset nyt vanhemmilleen puhuvat... Toivon, että välini lasteni kanssa tulevat olemaan lämpimät ja läheiset.



isäni kanssa minulla on todella hyvät välit. Olen aina ollut isän tyttö ja kertonut paljon asioita isälle. Hän on kuitenkin voimaton äitini ja minun välien edessä ja säälin häntä, hänellä on paljon kestämistä äidissäni...



Charlotte ja poika 7,5kk ja rv19+4

Sivut

Kommentit (17)

Alkuperäiselle kirjoittajalle vielä sellainen pieni ajatus, että äitisi kun nyt on sellainen kuin on niin toivon, että pystyt toimimaan hänen kanssaan jatkossa aiempaa " edullisemmissa" merkeissä. Edelliset kirjoittajat antoivat hyviä vinkkejä tuohon oman äänen kuuluviin saattamiseen. Ja se jos tuntuu, että koko kylä puhuu asioistasi, kannattaa pitää suunsa oikeissa paikoissa kiinni tästä eteenpäin.



Itse kiinnitin huomiota äitisi ajattelemattomuuteen ja " huolimattomuuteen" lasten kanssa. Sellainen ei välttämättä ole tarkoituksellista, vaan johtuu ehkä keskittymisen tms. ongelmista. Jos tuntuu, ettei hän jaksa kuunnella asioitasi vaan vaihtaa omaan puheenaiheeseensa, liittyisi se tällaiseen ilmiöön myös. Ja taustaa saattaa löytyä noista mielenterveyden ongelmista. Asia kannattaa huomioida ja kaikissa tilanteissa muistaa, ettei hän ehkä toimikaan täysin kuin toivotaan. Hän ei varmasti ilkeyttään ole hajamielinen tai huolimaton, vaan se vaan kumpuaa hänen omasta luonteestaan ja ominaisuuksistaan. Viittaan tällaiseen ongelmaan, koska omassa perheessäni tuntuu olevan tarkkaavuuden ja keskittymisen kanssa ongelmaisia, oikeastaan koko perhe. Myös minun äitini on hyvin etäinen mitä tulee siihen, puhummeko koskaan mistään (kliseisesti sanottuna) " äiti-tytär" -jutuista. Hän ei myöskään tunnu keskittyvän tai kuuntelevan. Myös meidän perheessä on ollut mielenterveysongelmia, ja itse esikoisena olen saanut olla yh-perheen kakkosäitinä n. 9-vuotiaasta asti. Nyt kun tunnistan itsessäni keskittymiskyvyn ongelmia tai muuta, josta tulee mieleen oman äitini toiminta, olen tajunnut paremmin myös äitini ratkaisuja menneinä vuosina.



Eli tarkoituksenani on ollut sanoa, että näiden erilaisten ja hankalien ihmisten kanssa pitäisi vaan joillakin keinoin yrittää tulla toimeen. Jos huomaa, että joku juttu ei toimi, niin sitten siitä on luovuttava tai keksittävä vaihtoehtoisia tapoja. Uskon, ettet toista itsessäsi samaa kuin äitisi, koska olet pystynyt asiaa käsittelemään jo tässä vaiheessa tavallaan ulkopuolisen silmin.

olisi mielenterveysongelma tai ainakin jonkinlainen persoonallisuushairio, siis ihan kuvauksesi perusteella. Oma kirjoituksesi taas tuntuu minusta, taysin ulkopuolisena luonnollisesti, ihan jarkevalta; osaat ajatella asioita muidenkin kuin itsesi kannalta (ja juuri tassa aidillasi tuntuu heittavan). En usko etta olet vaarassa muuttua aitisi kaltaiseksi jos se on suurin huolenaiheesi. Ehka kannattaisi ottaa vahan lisaa " etaisyytta" aitiin jos han on kerran tuollainen, ihan itseasi suojellaksesi siis, itse en ainakaan kertoisi hanen kaltaiselleen ihmiselle mitaan henkilokohtaisia asioitani jos han ei kunnioittaisi yksityisyyttani, oli han sitten aitini tai ei.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

läheiset välit äitiinsä. Ja tästä asiasta on myös puhuttu äidin kanssa, ilman tulosta. En tiedä, saanko koskaan välejäni häneen kuntoon. Harmittaa, että ihminen, jonka mielestäni pitäisi olla läheinen, ei sitä ole. Se siitä vuodatuksesta.

Ihanaa, että joku uskaltaa tarttua tähän kipeään aiheeseen.

Teidän kolmen kertomus kuulostaa tutuimmalta. Lisää samanlaisia kertomuksia löytyy osoitteesta www.narsistienuhrientuki.net tai saattaa olla myös .info-päätteinen, en oo varma.

Siellä kerrotaan narsistista persoonallisuushäiriötä sairastavista ja heidän läheistensä kokemuksia. Olin luullut sisarusteni kanssa olevani yksin maailmassa erikoisen äitisuhteen osalta. Sattumalta löysin sivut. ensimmäisellä kerralla luin ja itkin: Joku muu on kokenut saman kuin minä, vika ei ole minussa, vaikka äitini niin sanoo. Yö kului lukiessa ja keskustellessa palstalla. Myös mieheni luki ja itki kanssani.



Omaa tarinaani " lyhyesti" :

Oma äitini on voimakkaasti uskonnollisesta kodista ja meidät lapset kasvatettiin myös uskoon: Joka ilta pyytelimme syntejämme anteeksi, kaivoimme kaikki mielemme vääryydet, tehdyt ja tekemättömät ja kaduimme rankasti ajatuksiammekin. Äiti ei pyytänyt anteeksi koskaan, hän oli ja on omasta mielestään aina oikeassa ja kärsii suuresti meidän pahuudestamme.

Äitinä hän oli ja on etäinen, hellyys on " turhaa lääppimistä" ja kauniita sanoja hän " ei osaa lässyttää isoille ihmisille" (Isoja ollaan uhmaiästä lähtien). Mitään vastaansanomista hän ei sietänyt, heti tuli tukkapöllyä, lyöntejä, tuppipäävyöllä selkäsaunaa. Meidän parhaaksemme, tietysti.

Veljeni saivat hellemmän kohtelun, meitä tyttöjä kuritettiin poikienkin teoista, kun emme " olleet vahtineet poikia tekemästä pahaa" .

Äitini ja isäni välit ovat aina olleet huonot, pakkoavioliitto siis. Ja minä siskoni kanssa toimimme terapeutteina ja yritimme ymmärtää. Isä pakeni työhönsä ja omiin projekteihinsa.

Äiti ei kotitöitä tehnyt. Isä teki öisin töitten ja projektien jälkeen ja me kaksi " isoa tyttöä" olimme orjina. Siskoni karkaili ja muutti nuorena pois kotoa. Jäin " jumiin" kotitöiden ja äidin tahdon alle. Kuusitoistavuotiaana lähdin, lopullisesti. Siitä asti olen paiskinut töitä ja opiskellut, lukio, yliopisto... ja koko ajan töissä.

Äiti syytti minua perheen hajottamisesta ja sai uskonnollisen yhteisönsä taustatueksi. Alkoi järjetön mustamaalaaminen ja painostus. Olisin halunnut kuolla, mutta ystävät ja ihana poikaystävä pitivät hengissä ja järjissään.

Muutettuani kotoa tutustuin vähitellen uudelleen isääni ja löysin ihanan älykkään, lempeän ja herkän miehen. Meillä on ihanat välit. Nykyisinkin isäni hoitaa lapsiamme mielellään ja hellästi. Puhumme paljon ja isäni on pyytänyt anteeksi, ettei osannut auttaa meitä lapsia hädässämme. Se lohdutti paljon.

Äitini on dominoinut koko ikämme meidän lasten ystävyyssuhteita, opiskeluvalintoja, opettajia, sukulaisia. Ulospäin hän on älykkään, lempeän ja menestyvän oloinen. Ihmiset uskovat häntä helposti. Lopulta en enää jaksanut äitini käytöstä ja yhä väkivaltaisempia uhkailuja, painostusta, asioidemme juoruamista ja meidän mustamaalaamistamme. Selitimme mieheni kanssa hänelle näkökulmamme, kysyimme, oliko hän valmis perumaan perättömät puheensa meistä ja pyytämään niitä anteeksi. Hän itki, sanoi meitä " saatanan ja sielunvihollisen ympäripuhumiksi" jaisämme manipuloimiksi. Hän oli vain halunnut auttaa meitä löytämään jumalan tien.

Minun jumalani on rauhan, rakkauden ja armon jumala. En tunnista äitini jumalaa, ts. hänen sairaan mielensä tuotosta jumalaksi. Katkaisin välini äitiini noin viisi vuotta sitten. Samoin ovat sisarukseni tehneet vähitellen, enemmän tai vähemmän totaalisesti.

Uhkailu väkivallalla ja tuska jatkuu yhä. Puhumme paljon asioista mieheni ja muutamien läheisten ihmisten kanssa. Se auttaa. Ulkopuolisetkin ovat alkaneet vähitellen nähdä äitini sairauden, sillä epätoivossaan hän on alkanut kohtelemaan muitakin ihmisiä samoin.

Äitiäni hoitanut psykiatri sanoi (äitini on katkaissut hoitosuhteen, kun hänelle selvisi, että häntä " pidetään hulluna" ), että äitini on sosiopaatti. " Yksinkertaistettuna" , psykiatri selitti, " psykopaatti on tappanut jo, sosiopaatti ei vielä. Epätoivo tekee viehtäävästä ja hienokäytöksisestä sosiopaatista karkean psykopaatin" .

Elämästäni on valunut vuosia hiekkaan äitini tekojen takia. Olen ehkä katkera kaikesta tästä, mutta elämä jatkuu.

Yritän kohdella lapsiani paremmin. Rinnallani on vahva aviomies tukemassa ja sisaruten piiri antaa voimaa jaksaa. Me lapset pidämme yhtä. Tuskin koskaan paranen täysin lapsuuteni traumoista, mutta uskon paranemisen mahdollisuuteen silti.



Haluaisin sanoa, että yrittäkää puhua äitienne kanssa. Ottakaa selvää asioista, pitäkää puolenne, älkää lannistuko. Uusi elämä kasvaa kaikessa viattomuudessaan.

Kuten laitoin... ilman sarvia ja hampaita Charlotte ;-)



Meikäläisellä taas ehkä just päinvastainen tilanne eli mulla ei oikeestaan ole suhdetta äitiini. Me ei olla koskaan oltu läheisiä -olin aina enemmän " isän tyttö" ja vanhempien avioero kai vei mua vieläkin kauemmaksi äidistä. Meidän äiti on aina ollut jotenkin etäinen ja yrittänyt ratkaista asiat rahalla.



Soitellaan tosi harvoin -nyt raskauden aikana useammin kun äitini soittelee ja kyselee kuulumisia- ja juttelut on aina sellaisia " kiva sää" -tasoisia.



Ihaillen olen katsonut perheitä, joissa vielä 3-kymppisillä on hyvät ja erittäin avoimet suhteet vanhempiinsa.



Toisaalta en ole tilannetta sen kummemmin jäänyt koskaan murehtimaan -en mä pysty äitiäni muuksi muuttamaan, joten en ole jäänyt sitä suremaan että miksi mun äiti ei ole ollut sellainen oikeanlainen äiti. Yksi asia on kuitenkin varmaa -tiedän tasan tarkkaan, millainen äiti minusta EI tule... sellainen kuin omani.

Äitini tosin ei ole uskovainen ihminen, eli meillä ei ainakaan siitä ole kyse.



Mun on myös ollut aina tosi vaikea sanoa äidilleni suoraan niistä asioista, jotka mua loukkaavat. Esim. sain toisen perättäisen keskenmenon, hän sanoi: hyvähän se vaan on, nyt voit tehdä jotain järkevää. Mä loukkaannuin, ja aloin ihmetellä, että miten sä noin voit sanoa, niin sitten hän alkoi perumaan sanojaan ja selitti, että yritti vain lohduttaa. Ja kohta ollaan siinä tilanteessa, että minä lohdutan häntä kun hän itkee sitä, miten hän loukkasi minua... Ja tämä tapahtuu usein ja hyvinkin erilaisissa tilanteissa.



Mä olen myös ollut äitini kuuntelija, hän on kasvattanut minua yksin 1-8 -vuotiaana ja isoäitini muutti sitten meille ollessani 8-vuotias. Isoäitini oli tosi tiukka nainen, ja esim. äidilläni ei saanut olla miesystäviä, koska oli sen ainoansa menettänyt. Minulle äitini sitten kertoi jo ala-asteikäisenä miten hän kaipaa toista ihmistä ja toisen ihmisen kosketusta... tai miten isoäitini häntä loukkaa jatkuvasti jnejne. Kun meillä oli kotona riitaa, äitini sanoi aina minulle: ole sinä nyt se aikuinen osapuoli ja anna periksi. Näytä että sinä olet parempi ihminen.



No, tätä tekstiä tulisi vaikka kuinka paljon. Mutta ymmärrän siis ajatuksiasi. Neuvoja en kyllä osaa antaa. Olen itse käynyt keskustelemassa näistä asioista, mutta ei siitä keskustelusta ole löytynyt apua. Ainoa asia mistä oikeasti on apua, on se, että pidän mahdollisimman vähän yhteyttä äitiini. Ja kun joku tuossa neuvoi, että pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja kertoa ongelmista, niin meillä se ei ole koskaan auttanut. Äitini heittää marttyyriviitan ylleen ja sitten jälleen minä olen se, joka lohduttaa häntä, ei hän minua.



Lisää esimerkkejä. Kun olin innostunut esikoisen odottaja ja kerroin äidilleni raskaudesta, hänen ensimmäinen kommenttinsa oli: pitikö mut juottaa känniin ennen kuin uskalsitte kertoa (hän oli itse ostanut kaupasta muutaman oluen ja juonut ne, kerroimme hänelle vasta niiden oluiden jälkeen, koska halusimme molemmat, sekä minä että mies, olla paikalla, ja mies oli silloin töissä iltavuorossa). Tai kun soitin hänelle, että olin käynyt ultrassa ja nähnyt pienen tulokkaamme, hän vain tokaisi, että hänellä on nyt kana uunissa, eikä hän ehdi puhua... Mitäs sitä siihen sitten enää voi sanoa?



Sen enempää en nyt ala setvimään näitä, tässähän voisi kirjoitella vaikka koko illan. Mutta pääasiahan on se, että tiedät itse, millainen äiti et halua olla ja pyrit jatkuvasti olemaan toistamatta oman äitisi toimintaa. Apua voisi myös löytyä esim. psykologilta. JOskus se traumojen purkaminen voisi helpottaa ja ne pahimmat kipupisteet löytyisivät. Ja voit olla varma, että et ole yksin mietteinesi. Minä pohdin jatkuvasti samoja asioita.



Jamssa



Vaikka oma äitini on ihan erilainen kuin sinun, en ole myöskään kokenut, että minulla on Äiti isolla Ä:llä, joka huolehtii minun tarpeistani. Ehkä hiukan vasta viimeaikoina.



Mutta: olen myös huomannut, että vaikka itse on jostain asiasta kärsinyt, siitä puhunut ja asiaa käsitellytkin, niin silti saattaa itse toistaa juuri tuota kyseistä käytöstä. Eikö tämä ollut kysymyksesikin Charlotte? Valitettavasti teemme usein sitä mitä emme tahdo...



Samoin kuin monet vastaajat edellä - ajattelisin, että ensimmäinen askel on vetää rajat näinkin rajattomalle ihmiselle kuin äitisi on. Hänhän ylittää kaikki sinun rajasi ja " hengellistää" asialliset pointtisi. Valitettavasti kokemukseni on, että pieniä muutoksia on vaikea saada aikaan näin rajattoman ihmisen kanssa, ensin pitää ehkä mennä ylitiukkaan suuntaan ja lähteä sieltä sitten pikkuhiljaa löysentämään ja katsoa kuinka paljon suhde kestää.



Eli sitten kun sinulla itselläsi on selvää mitkä OMAT rajasi ovat osaat myös helpommin kunnioittaa toisten rajoja - esim. myöhemmin omassa äiti-tytär -suhteessa.



Voisin suositella hyvää kirjaa: R. Alberti ja M. Emmons; Miten opin pitämään puoleni: Opas omien rajojen puolustamiseen.



Mutta lopuksi vielä: Emme me onneksi kuitenkaan ole " tuomittuja" toistamaan vanhempiemme tekoja, saamme tehdä omia valintoja ja minusta kuulostaa, että olet hyvällä tiellä!!



Voimia sinulle, Charlotte!



t äitimiia

ja analysoimaan tilannetta eri puolilta. Ilmeisesti olet nyt jo empaattisempi ja pystyt ottamaan toisia paremmin huomioon kuin oma äitisi. Olethan huolehtinut jossain määrin äidistäsikin ja yrittänyt pitkään kaikkesi että välit säilyisivät, kunhan et tästä katkeroidu (vaikka näin ei olisi pitänyt olla).



Oman jaksamisesi nimissä kannattaisi todella ehkä vähän viilentää välejä äitiisi. Sinulla on oikeus levätä kun on pieni vauva, joten älä ota äitiäsi enää taakaksi. Uskallatko sanoa myös lujasti äidillesi vastaan tai jopa komentaa häntä (esim. sohvalta ylös). Tosin ei tällainenkaan hääviä ole, mutta jos jaksat ja voit niin tehdä niin hyvä.



Minulla on mielestäni normaali suhde omaan äitiini, mutta miehen äiti tuottaa välillä päänvaivaa. Tämä nainen on ihan ääneen asti ihmetellyt erään koliikkivauvan äitisuhdetta ja hänen oma suhde omiin lapsiin on edelleen aikuisiässä todella keskeneräinen ja outo sitä nyt enempää kuvaamatta näin nimimerkillä. Paras ratkaisu on ollut minulle välttää tätä henkilöä.

Mielenkiintoinen keskustelu todellakin! Oma äitisuhteeni ei ole ollut ongelmaton vaikkakaan ei yhtä hurja kun useimmilla tässä ketjussa. Olin avioerolapsi ja masennusta sairastavan äidin yksin kasvattama ja lähinnä kai sisarusten puute teki tilanteesta hankalan, ei ollut läheistä vertaistukea vaikkakin ystäviä paljon. Äitipuolikin löytyy eikä hänkään ole helppo ihminen mutta tässä kun vuosia on karttunut niin tilanne on helpottunut. Lähinnä olen lakannut välittämästä tietyistä asioista ja ennenkaikkea liika yrittäminen on jäänyt. Ihmisiä ei voi muuttaa joten olkoon.



Meille on esikoinen tulossa ja veikkaus, ei sataprosenttinen mutta kuitenkin, on tyttö. Sydäntä kylmää kun ajattelen miten yksin oma tyttäreni olisi jos alkaisin äitini virheitä toistamaan. Miten julmaa on lykätä oma maailmantuskansa pienen lapsen harteille ja odottaa että hän kuuntelee ja antaa rakentavia kommentteja! Ei se ole lapsen tehtävä eikä häntä kerta kaikkiaan pitäisi asettaa siihen tilanteeseen.



Ketjun aloittajalle ja muillekin, uskon ja toivon että juuri se että tiedostaa mahdollisuuden vanhempiensa virheiden toistamisesta on se mikä pelastaa tekemästä niitä. Tietoisuus on paras vastalääke, eikä silloin ainakaan huomaamattaan " tule äidikseen" . Oma elämä meillä kaikilla on, pidetään siitä kiinni!

Voimia sinulle - tiedän itse miltä tuntuu, kun ei ole sellaista " normaalia" (mitä se sitten tarkoittaakaan) äitiä. MInun äidilleni tärkeimpiä asioita ovat hän itse, oma ura ja muiden ihailu. Hän ei ole koskaan ollut millään tavalla äidillinen, ei hoitanut meitä lapsia, ei ollut aidosti kiinnostunut asioistamme, ei hellinyt, ei halannut. Hän oli aina töissä, häneen ei voinut luottaa ja häntä kiinnosti vain omat asiansa. Paitsi kun vieraita tuli, hän esitti reipasta perheenäitiä, eikä edes välittänyt, että näimme kaikki hänen esityksensä lävitse.



Kaipasin luonnollisesti kovasti äitiä, jolle olisin voinut kertoa asioitani, huoliani, murheitani, jolle olisin voinut puhua naiseksi kasvamisesta, elämän valinnoista.. Tukeuduin sitten muihin ihmisiin äitini sijaan. Lukuisia kertoja hän petti luottamukseni, kun olin hänelle jostain asiasta kertonut, hän nolasi minut sillä samalla asialla kääntämällä asian vitsiksi ystäviensä kanssa.



Jossain vaiheessa vielä kunnioitin häntä, hänhän oli todellakin täysin oma itsensä: kun ei ollut luotu äidiksi, ei ainakaan meille teeskennellyt sellaiseksi haluavansakaan. Hän keskittyi uraansa ja etenikin. Minulle hän soitteli ja kertoi kuinka upeasti meni, pyysi mukaansa tilaisuuksiin, joissa saattoi minulle esittää kuinka paljon häntä ihallaan jne..



Asiat muuttuivat, kun rakastuin ja perustin perheen. Äitini mielestä en tarpeeksi hienon miehen kanssa, hän haukkui minut täysin, pilasi häämme kaikin keinoin, enkä ole sen jälkeen hänen kanssaan puhunutkaan sanaakaan.



Tavaraa hän lähettää, isoja kalliita paketteja lapselle ja minulle, mutta ei niillä lopulta ole minulle mitään arvoa. Kaipaisin usein arjessa apua, tukea ja vaikka ihan lapsenvahtiakin. Siis isovanhempaa lapselleni. Viesteihin tai puheluihin hän ei vastaan. Jos soitan kotiin ja hän vastaa, hän pyytää samantien isäni puhelimeen.



Nyt kun odotan toista lasta, en kestä muiden kysymyksiä: isovanhemmat ovat varmasti innoissaan!!?? En kehtaa sanoa kenellekään, etten ole väleissä äitini kanssa, vaan sepitän hänen käyneen kylässä jne.. Olen pettynyt sekä äitiini, että myös itseeni, kun en ole osannut muodostaa suhdetta häneen.



Toivotan voimia kaikille, joilla on ongelima äitinsä kanssa - pettymyksen tunteesta emme varmasti koskaan pääse eroon. Mutta ollaan iloisia siitä, että vaikka esimerkki ja lähtökohdat olisivat olleet miten huonot tahansa, meillä on kuitenkin mahdollisuus olla rakastava, hellä ja läheinen äiti omille lapsillemme!



Voimia toivottaa Belllis







Olisi pitänyt kertoa vielä tarkemmin taustoja. Olen todellakin kertonut äidilleni, olen yrittänyt välejämme selvittää useaan otteeseen ja tiedän, ettei uskonto asiaan vaikuta. Äitini ollessa kesällä apunani kerroin kyllä mielipiteeni ja tämä sohvajuttu oli esimerkki. Pyrin olemaan toistamatta äitini virheitä ja pyrin olemaan vaivaamatta liikaa läheisiäni äitiini liittyvillä asioilla. Ihmettelen vaan, että kyllä anopeista puhutaan ja heidän virheitään moititaan, mutta äidit ovat myyttejä, joista ei puhuta. Toivoin viestini kertovan omat pohdiskeluni äitiydestä ja siitä, millainen äiti olen. En puolustaudu enempää, pointtiani ei ainakaan oodi77 tajunnut. Enkä sitten ehkä itsekään tjunnut, mitä selitän, kun en sitä osannut oikein kertoa. Pidetään äitisuhde ja äidit yhä myytteinä, aina ihanina ihmisinä, turvallisina tukina. Harmi, että itse olen jäänyt tästä ilosta paitsi.



Charlotte

Minulla on hankala äitisuhde. Oma äitini ei ole kovin uskonnollinen, eikä (enää nykyisin) vuodata kaikkia ongelmiaan minuun. Muita samanlaisia piirteitä kuitenkin löytyi.



Äitini on äärimmäisen itsekäs henkilö, jolle hänen omat asiansa menevät aina ykkösinä. " Huvittava" esimerkki on se, että kun olin juuri synnyttänyt esikoiseni (joka oli hieman sairas synnyttyään), äitini soitti minulle ja kysyi voisinko tulla parin viikon päästä hoitamaan hänen koiraansa. Kun sitten sanoin, etten kyllä pienen vastasyntyneen (sairaan sellaisen) kanssa voi tulla, hän suuttui minulle verisesti ja oli pitkän ajan loukkaantunut.



Äitini on aina yrittänyt puuttua tekemisiini, varsinkin silloin tämä oli voimakkainta, kun olin menossa naimisiin. Ihan kuin äitini olisi yrittänyt vielä kertaalleen ottaa minut " talutusnuoraansa" . Asia on vuosien saatossa helpottanut, sillä tein hänelle selväksi, että minulla on oma elämäni ja perheeni ja hän ei pysty aikuisen ihmisen elämään puuttumaan. Tästä tuli iso konflikti, mutta kun siitä päästiin yli, asia helpottui.



Minusta tuntuu, että isoäitiys on äidilleni vain jonkinlainen statusarvo. Ei häntä oikeasti lapseni kiinnosta, hänestä on vain hienoa, kun hän on isoäiti. Kun käymme kylässä, keskittyy hän vain lapseni valokuvaamiseen ja näitä kuvia sitten näyttelee ylpeänä ystävilleen. Mutta koskaan hän ei ole vilpittömästi kysynyt, mitä lapsellemme esim. kuuluu.



Kun hän soittaa tai näemme, puhuu hän vain omista asioistaan (tai veljieni). Jos yritän kertoa meidän asioista, kääntää hän puheensa aina muihin asioihin. Tämä on johtanut siihen, etten oikeastaan viitsikään puhua hänen kanssaan omista asioistani.



Minunkin äitini ei koskaan kysy, mitä lapsi tarvitsee, vaan ostaa lahjaksi mitä haluaa. Jouluna hän oli käymässä aamupäivällä ja vaati, että hänen täytyy saada antaa lahjansa pojalle jo silloin (meillä oli tarkoitus, että vasta illalla joulupukki tuo lahjat). Vastustin, mutta hän vain kaivoi lahjansa esiin ja antoi pojalle.



Tästä viestistäni ei varsinaiesti ole sinulle apua, mutta ainakin tiedät, että on myös meitä muita, joilla on ongelmallinen äiti-suhde. Jaksamista!

En usko, että toistat äitisi tekemiä virheitä, koska selvästikin olet pystynyt käsittelemään asiaa! Äitisi on kuulostaa todella tekstisi perusteella hieman tasapainottomalta ihmiseltä. Minultakin aivan lähipiiristä löytyy muutama samankaltainen ihminen.

Tämä on juuri sellanen juttu, missä ei oikeastaan pysty toista neuvomaan, mutta apua voit tietty saada ammattiauttajalta. Apua siis siihen kuinka pystyt käsittelemään asiaa, ymmärtämään äitiäsi ja varmistamaan ettet toista äitisi virheitä. Suora puhe myös kannattaa aina. Joten puhu äidillesi tunteistasi, jos hän ei kuuntele tai pysty sisäistämään sanomaasi, olet ainakin yrittänyt.

Äiti suhdetta voi olla äärimmäisen hankala korjata, koska sinäkin olet tässä suhteessa jo pitkään kärsinyt, toivotan kuitenkin onnea. Ja toivottavasti äitisi ymmärtää myös tulla vastaan, sillä yksinhän sinä et pysty kahden ihmisen suhdetta korjaamaan!

Ihanaa, että tämä herätti keskustelua ja kuulin muidenkin tarinoita. Voin yhtyä muutamiin kirjoituksiin, sillä ne kuulostivat tutuilta... Ja oodi77, ilman sarvia ja hampaita ;))



Ikävä kuulla, että joillakin on vielä kurjempi tilanne äitinsä suhteen kuin minulla... Saitte minut pohtimaan mielenterveysongelmien ja vahvasti uskonnollisen kasvatuksen vaikutuksia äitini käytökseen ja olen aika varma, että niillä on tosiaan osuutta asiaan. Aion nyt todellakin ottaa etäisyyttä äitiini. Olen jo harventanut puhelimeen vastaamista ja aion nyt lyhentää puheluiden pituutta. En myöskään enää kerro pitkiä pätkiä elämästämme, koska häntä ei oikeasti kiinnosta ja koska hän ei kuuntele. Ehkäpä luen myös suositellun kirjan... :) Vanhempani ovat tulossa viikonloppuna vierailulle, pitkästä aikaa. Aion pysyä tällä kertaa tiukkana " oikeuksistani" ja olla mahdollisimman etäinen äidille, jottei hän taas pääse loukkaamaan minua.



Kiitos lohduttavista ja kannustavista sanoista!!! :))) Tsemppiä muillekin ja yrittäkäämme itse olla rakastavia, läheisiä äitejä lapsillemme ja rakastakaamme heitä sellaisina kuin he ovat. Ja antakaamme äideillemme anteeksi, kuitenkin... Heidän käytökseensä täytyy olla jokin syy...



Ilahtunut Charlotte

Hei Charlotte ja muut,



voimia teille! Oma äitisuhteeni on jonkin verran selvempi mutta välillä niin ahdistava, että pelkään, miten pärjäisin itse tytön äitinä. Nyt raskaana ollessa melkein toivon esikoisemme olevan poika, sillä pelkään toistavani äitini (vieläkin satuttavat ja painavat) virheet, joita hän teki ollessani lapsi ja teini-ikäinen. Ikinä en omien kokemusteni perusteella voisi ajatella, että minusta voisi tulla tyttäreni " paras ystävä" . (Ajattelen, että poikien ja äitien välit ovat usein paljon yksinkertaisempia.) Joten ymmärrän hyvin, että asia painaa teidänkin mieltä.



Charlotte, analysoit tilannetta niin fiksusti, että osaat varmasti äitinä toimia toisin. Ja niinhän se on, että kukin tekee varmasti vanhempana omat virheensä, ei niiltä kokonaan voi välttyä.



Itselleni aion ainakin antaa ohjenuoraksi sen, että lapseni luottamusta en tule koskaan pettämään -- sen jälkeen, kun en itse voi omaan äitiini enää luottaa hänen rikottua yksityisyyttäni niin monta kertaa. Silti äiti on minulle rakas ihminen, kuitenkin vedän nyt selvät rajat sen suhteen miten paljon hänelle elämästäni ja ajatuksistani kerron.



Itselleni paljon ajatuksia äitisuhteesta antoi Anna-Leena Härkösen romaani " Avoimien ovien päivä" , suosittelen lämpimästi. Muutenkin erittäin hyvä kirja.



Kanij

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat