Vierailija

Milloinhan tämä alkaisi helpottamaan? Joka ilta itken itseni uneen,herätäkseni vain aamulla kyyneleet silmissä. Kotona olo on vaikeaa,mutta lapset ovat vielä niin pieniä etten haluaisi heitä tarhaankaan laittaa. Haluaisin niin päästä jo johonkin elämässäni kiinni,mutta kun ajatukset eivät anna rauhaa..

En varmaan mitään kummaa tällä kirjoituksellani tarkoita,kuhan kirjoittelin että jos vähän helpottaisi......

Sivut

Kommentit (23)

SPR ei ylläpidä sururyhmiä. Mutta winkkuryhmistä saat tukea ja hyviä ystäviä jotka ymmärtävät tasan tarkkaan mitä käyt juuri läpi.

mitään, mutta " pitäisi pinnalla" . 3 kk on todella lyhyt aika, anna itsellesi

lupa olla saamaton tai miltä sinusta ikinä tuntuukin. Toivon, että suru

helpottaa, vaikka ei varmasti koskaan mene kokonaan pois. Voimia sinulle ja lapsillesi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ammattiapua olen saanut ja saan edelleenkin,mutta kun silti on niin yksin. Jotenkin kaikki tututkin ajattelevat että olen jo surrut tarpeeksi,kun ovat jättäneet vähän niinkuin tyhjän päälle. kotona olen vain lasteni kanssa ja yritän elää normaalia elämää. yritän myös keksiä joka päivälle jotain ohjelmaa,mutta yleensä ne jää vain suunnitteluksi,en vain saa aikaiseksi..Vaikka esim.5minuuttia sitten olin innoissani lähdössä lasten kanssa ystävälleni kylään,nyt ei voisi enään vähempää kiinnostaa,enkä oikein jaksakkaan..

Koeta jutella noista isoista päätöksistä jonkun kanssa, vaikka kukaan ratkaisua puolestas voi tehdä, niin avaa eri näkökulmia :)



Jaksamisia :)

onneksi he eivät vielä osaa kaivata isäänsä. se tästä vielä puutuisikin,jos joutuisin katsomaan kuinka lapset kärsivät,mutta onneksi ovat vielä noin pieniä

Onko sinulla ammattimaista keskusteluapua? Ystäviä tukena? Voisivatko lapset mennä kerhoon tms vähäksi aikaa, että voisit tehdä jotain itseksesi?

ei ole pakko jaksaa tai olla aktiivinen.



kaverisi voivat tulla nyt käymään luonasi ja mielestäni heidän tulisi muutenkin tehdä enemmän eteesi (autta lasten kanssa, käydä ostoksilla).



3

Jos nyt jo olisit päässyt tapahtuman yli, se tuntuisi tosi vaaralliselta. Sun kannattaa varmasti hakeutua läheisensä menettäneiden sururyhmään. Soita omaan seurakuntaasi ja kysy.

äiti ole vieläkään päässyt yli siitä. Että surutyö vie todellakin aikansa. Aika helpottaa, mutta tulee tosiaankin hetkiä jolloin kaikki kaatuu päälle ja muistot saa itkemään. VOIMIA

Minun mieheni menehtyi puolisentoista vuotta sitten ja surun tie on pitkä kulkea. Nyt jo toisinaan ajattelen että selviydyn jotenkin ja taas toisinaan tuntuu etten selviä tästä ikinä millään.



Aika tekee tehtäväänsä, mutta kulkee ikävä kyllä turhan hitaasti. Traumaterapeutti Salli Saari kirjassaan Kuin salama kirkkaalta taivaalta nimenomaan suosittelee työn tekemistä melko piankin kuoleman jälkeen, tosin ei mitään huippuvaativaa. Silloin saa rytmistä edes keinotekoisesti kiinni.



Voisi tehdä lapsillekin hyvää, sillä ei heille välttämättä edes ole hyväksi olla itkuisen ja masentuneen äidin kanssa kaiket päivät. Itse vein lapseni hoitoon ja aloitin töissä puolipäiväisesti. Sitten kun tuntui pahalta ja ylitsepääsemättömältä niin hain sairaslomaa.



Tsemppiä

3kk on todella lyhyt aika. suruprosessisi on vielä kesken ja kriisin eri vaiheet vievät aikansa.



onko paikkakunnallasi kriisikeskusta, johon voisit soittaa ja pyytää keskusteluapua? tarjoavat ilmaista keskustelua jopa 10kertaa.



olen todella pahoillani tilanteestasi. älä patoa kaikkea sisällesi ja anna itsesi surra.

sinulla on nyt tosi kovaa, olen pahoillani! Itseltäni kuoli veli yhtäkkiä 2 kk sitten ja vieläkin olen ihan rikki. Olen kuullut, että pahin olisi yleensä ohi puolen - puolentoista vuoden jälkeen, ja tuo puoli vuotta on tosi vähän - harva siihen pääsee. Pidän kuitenkin sitä jonkinlaisena valona taivaanrannassa: että voin toivoa, ettei keväällä enää sattuisi ihan näin paljon.



Nuorten leskien ryhmiä voi kysyä ainakin Punaisesta rististä, heillä on niitä joillain paikkakunnilla. Ks. aiheesta lisää:

http://www.stakes.fi/dialogi/02/dia20022/4.htm



vaikka sinusta se on varmaan tuntunut ikuisuudelta. Eikös jossain ole sanottu, että ainakin vuoden päivät kestää ennenkuin kaikki surun vaiheet on käyty läpi.



Anna itsellesi aikaa äläkä ole liian ankara. Kyllä se ajan myötä helpottaa, ihan varmasti!



Osanottoni!

mieheni kuoli toissapäivänä. En ole pystynyt nukkumaan pariin viikkoon ennenkään

kuolemaa.



Päivisin tuska on paremmin hallittavissa.

Taistelin hoidosta kaikin keinoin.



Tänään alkoi tulla parempi olo, kun muistin miten

ihana oikeus minulle oli annettu: saada elää empaattisen, rakastavan, kiltin ja innostavan

miehen kanssa 46 vuotta. Toivon että viimeiset vaikeat ajat sairaan kanssa vähitellen saavat muistissa seuraa varhemmista terveistä vaiheista ,koko elämänkaaresta.



Vähän joudun vaikeina hetkinä uskottelemaan/petkuttamaan itseäni: mieshän on kuntoutuksessa. En harrasta tällaista,mutta pystyin nukkumaan pitkästä aikaa.



Tiedän että minusta on osa poissa ja tuska tulee

kovempana shokista selvittyäni. Olen vielä turta

eksynyt,kadotan luottokortit..löydän taas.

En välillä muista mitä teen.



Aloin siivoamaan ja viemään roskia. Tein lenkin.

Pesin pyykit. Huusholli on kamalassa kunnossa.

Sarkaa riittää. Se auttoi ainakin minua. Uskon että parasta ontoimia ja tehdä jotakin. Vaikka olen askeetti luulen että itsensä hemmottelukin auttaisi:"olet sen arvoinen",=))



Jaksamista kaikille rakkaansa menettäneille.

Meillä oli aikaa valmistautua, vielä pahempaa

kokevat varmaan omaisensa äkkiä menettäneet.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat