Seuraa 

Tästä aiheesta en ole montakaan ketjua löytänyt, mutta kuulisin mielelläni miten muilla on oma äiti-tytär-suhde kehittynyt esikoisen synnyttyä. Meillä ei valitettavasti ole ollut koskaan kovin läheistä/lämmintä suhdetta, mutta toivoin että vauvan myötä lähentyisimme. Valitettavasti näyttää siltä että kävi päin vastoin. Äitini ei tullut vauvan synnyttyä kertaakaan meille esim. auttamaan vähän aikaa vauvan kanssa. Syynä ilmeisesti se ettei meillä ole koskaan kovin siistiä kun on kaksi kissaa. Äiti pelkää lisäksi hysteerisesti kissojen vahingoittavan jotenkin vauvaa. Jos menemme isovanhemmille, kissat pitäisi jättää kotiin tai viedä hoitolaan. Äiti ei ymmärrä ollenkaan sitä että asetan vauvan hyvinvoinnin siivoamisen edelle (= itse jaksan vauvan kanssa paremmin jos en nipota siivoamisen kanssa). Ovat myös arvostelleet kovasti miestäni ja hänen saamattomuuttaan mm. remontin teossa yms. Eli meitä ei yksinkertaisesti hyväksytä perheenä. Meidän välinpitämättömyyden takia kuulemma vauvalle vielä sattuu jotain! Mielestämme olemme hyviä ja rakastavia vanhempia lapsellemme, mutta eivät sitä ymmärrä/arvosta. Olen itkenyt omaa äitisuhdettani yökaudet. En pysty oikein asiaa vain sivuuttamaankaan, olisi jotenkin hirveän tärkeä saada suhteemme toimimaan jotta voisin olla onnellinen...



Olen kovasti miettinyt omaa lapsuuttani ja sitä mikä meni pieleen. Vielä nyt aikuisiällä olen muistavinani semmoista, että meillä ei paljon hellää kosketusta harrastettu eikä siis ilmeisesti sylissä pidetty. Ihmettelen miksi mulla olisi nyt aikuisena hirveä tarve vielä muuttaa asioita, ns. saada se onnellinen lapsuus. Eihän meillä koskaan ryypätty eikä rällästetty, mutta epäilen että mut saatiin liian nuorena eikä oikein osattu kasvattaa oikein.. Olin kuulemma vaikea lapsi. Sitä yritettiin parantaa kurilla ja ruumiillisella kurituksella. Aina olisi pitänyt tehdä jotain muuta kuin oli tekemässä. Minusta ei koskaan tullut sitä äidin pikku kilttiä työläistä, joka olisi mielellään auttanut äitiä kotitöissä jne. Päin vastoin, olin uhmakas koska en saanut olla oma itseni.



Kapinoin, jopa vieläkin, vanhempiani vastaan, koska vieläkään minua ei tunnuta hyväksyvän. Onkohan sitä hyväksyntää koskaan mahdollista saadakaan? Kokemuksia vastaavasta? Neuvoja kuinka selviän tästä että minun lapsellani olisi parempi lapsuus, iloisemman äidin seurassa?



Kommentit (11)

Oma äitini lähti lätkimään kun olin viiden, pikkuveli 3v. Muutimme isän kanssa silloisesta asuinkunnastamme takaisin synnyinseudulle, jossa myös kaikki sukulaiset asuvat. Äiti jäi siis parinsadan kilometrin päähän.



Tapasimme äitiä säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta äidin huonosti valitut uudet elämänkumppanit, alkoholi ja mt- ongelmat johtivat lopulta tapaamisten harventumiseen. Vasta vanhempana aloimme tavata taas useammin ja varsinkin esikoiseni syntymä, joka teki äidistäni mummon, on lähentänyt meitä ja äitini on käynyt todella usein. Hän on ollut siis tämän vuoden vuorotteluvapaalla ja on siksi päässyt usein käymään.



Äitiini minulla on vähän sellainen hyvä ystävä- suhde ja tulemme toimeen hyvin. Hän on ammattikasvattaja (mutta suutarin lapsilla ei tässä tapauksessa ole kenkiä... ) ja hänen ajatuksensa lasten hoidosta ja kasvatuksesta käyvät aika hyvin yksiin omieni kanssa. Mutta jotain olen päättänyt; minä hoidan tämän äitiys- homman paremmin kuin oma äitini on tehnyt. Se on ollut oikeastaan sellainen eteenpäin ajava voima, eli ehkä hyväkin juttu.



Minut on kasvattanut 6- vuotiaasta asti äitipuoli, jonka kanssa on ollut hyviä ja huonoja aikoja. En ole ollut äitipuoleni biologinen lapsi ja se on näkynyt aina meillä arjessa. Mitään lämmintä ja läheistä äiti-tytär-suhdetta ei ole muodostunut, kuten hänelle ja pikkusiskolleni, joka on isäni ja äitipuoleni yhteinen lapsi. Ehkä olen vähän katkera, mutta olenpahan oppinut seisomaan omilla jaloillani, kun kukaan ei ole paaponut. Kaikesta on pitänyt aina selvitä itse.



Lämpöä, syliä ja läheisyyttä tarjoan omalle tyttärelleni tuhatkertaisesti, koska tiedän mitä on olla sitä ilman. Ja aina saa tulla äidille kertomaan, jos joku painaa. Tämän äidin syli on aina auki:)

tosin hieman eri tavalla vaikea;äitini on alkoholisti ja meillä on muutenkin roolit ollut aina väärin päin,minä olen se huolehtija jo lapsesta asti.

nyt meillä on lapsia jo neljä,mutta" perinteistä" mummia meillä ei ole,kun miehenikin äiti kuoli muutama vuosi sitten.aika ajoin äitini on tekemisissä meidän kanssa,silloin kun ei ole kovin paha putki päällä.

kaikki olen tilanteen ja äitini paranemisen eteen yrittänyt tehdä,mutta turhaan.nyt olen yrittänyt hyväksyä tilanteen ja keskittyä vain omaan perheeseeni,vaikka

onhan se surullista ja ikävää..

sulla on kanssa ikävä tilanne,ja kuulostaa pahalta ettei oma äitisi hyväksy perhettäsi sellaisena kuin se on.koita kuitenkin päästä asian yli,äitisi tuskin muuttuu,mutta toivottavasti joskus itse tajuaa tilanteen..

jos äitisi aiheuttaa teille pelkkää mielipahaa,niin pitäisikö pitää välit etäisinä?oletko yrittänyt puhua/pystytkö puhumaan tunteistasi äidillesi?

jos se jotenkin saisi silmänsä avautumaan..

mitä jos nyt yrität keskittyä vaan omaan perheeseesi ja" unohdat" äidin kokonaan.(vaikka helpommin sanottu kuin tehty..)



tsemppiä kovasti sulle!!!



-nasuli



Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minulla ei ole ehkä vastaavanlaista ongelmaa mutta ongelma kuitenkin. Eli vanhempani eivät ole varsinaisesti alkoholisteja mutta niin kauan kun muistan, isäni on juonut. Nyt äitikin parisen vuotta kun jäi eläkkeelle. Kärsin lapsena aivan älyttömästi siitä että iskä nukkui sammuneena sohvalla ja minulla OLI NÄLKÄ! Äiti oli iltaseitsemään aina töissä ja siihen asti oli odotettava. Näin ei ollut joka päivä. Isäni on edelleenkin hyvin harmiton humalassa mutta silti minulla nousee karvan vastamäkeen.

Äitini.....koskaan en muista saaneeni hellää halausta äidiltäni. Muutoinkin lapsuudesta on jäänyt jotenkin vain ahdistava muisto. Paljon iloisia hetkiä, toki...mutta jonkinlainen lämpö siitä puuttuu.



Minulla on ollu hyvät vanhemmat, sitä en kiellä..tietyt asiat vaan nyt muistuu mieleen kun itse on äiti. Vanhempani tykkäävät tosi paljon minun lapsestani (heillä 5 lapsenlasta), ottavat mielellään hoitoon ja hyväksyvät meidät myös perheenä. Välillä vaan hirvittää että jos siellä juodaan kun tyttö on siellä. Tiedän huoleni turhaksi, niin alkkis äitini ei ole kuitenkaan.



Kuulumisia vaihdellaan mutta IKINä en ole kertonut hänelle mitään henkilökohtaista. Pelkäsin kertoa jopa että kuukautiset alkoivat. Raskausaikana en uskaltanut kertoa mistään peloistani. Aina on pitänyt olla vahva.



Jollakin lailla suren omaa äitisuhdettani. Olen kuitenkin onnellinen että hänellä ja lapsellani on hyvä suhde. Ja todellakin toivon että voisin olla hellempi äiti lapselleni kuin omani oli minulle.



Sekava sepustus...yritän enemmän keskittyä omaan eläämäni....en siis murehdi vanhempiani ja heidän juomista. Helpommin sanottu kun tehty.

Ap:lle kiitos rohkeasta ja tärkeästä avauksesta.



Äitini on alkoholisti eikä meidän perheessämme ole läheisyyttä ja turvaa jaettu. Sanottiin kyllä, että kotona voi kertoa kaiken, mutta tyhjä sanahelinä, tunne aikuisten tiellä olemisesta ja äidin marttyyrius ja syyllistäminen (" kaiken olen vuoksesi tehnyt, kaikesta luopunut, sinun sietää olla kiitollinen" ) eivät saaneet minua noihin sanoihin koskaan uskomaan. Jaan siis tunteen teidän muiden kanssa siitä, on on ollut pakko olla vahva. Se oli ainoa tapa selvitä. Olen ainoa lapsi.



Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin. Olen kyllä puhelias ja sosiaalinen, mutta kipeimmät asiat pidän itselläni ja olen koko ajan varuillani ts. kerron itsestäni vain asioita, joita muut voivat kertoa eteenpäin.



Kävin lyhytterapiassa puhumassa ihanan terapeutin kanssa tästä vaikeasta äitisuhteestani jo ennen raskautta. Se oli todella vapauttavaa, sain oikeutuksen omille tunteilleni. Suosittelen lämpimästi. Terapeutti varoitteli, että omassa äitiydessä voi olla todella rankkaa, koska ei ole luontaista äidin mallia, koska on vaikea antaa hoivaa, jos ei ole itse saanut sitä koskaan ja koska itse saattaa asettaa itselleen liian kovat vaatimukset. Tiedostin nämä vaarat siis jo raskausaikana, mutta jokaiseen kuoppaan olen pudonnut: On ollut vaikea rakentaa omaa äitiyttä, vaikka toisaalta on ollut myös vapaus tehdä omia päätöksiä ja valintoja. Koen tarvitsevani itse huomiota mieheltäni, välillä ihan janoan kiitosta kotitöistä tai kehuja jostain - varmaankin, koska olen lapsena jäänyt tästä paitsi, niin tarvitsen hellyyttä yms. siksi, että voin jakaa sitä lapselleni. Ei voi kauhoa mitään, jos kattila on tyhjä. Huutava pula hoivasta ja huomiosta nostaa siis päätään edelleen (tai oikeastaan vasta nyt), kun lähestyn 30 ikävuotta. Lisäksi haluan tehdä monen asian toisin ja olla mahdollisimman hyvä äiti, joten lapsen hoitoon jättäminen on vaikeaa. (Lapseni on nyt 2,5v.) Jos joskus jätänkin, koen siitä valtavaa huonommuutta ts. pelkään, että lapselleni tulee turvaton olo tai hän vaikka satuttaa itseään vähän ja kaipaa äitiä enkä minä olekaan lähellä. Oma elämäni äidin kanssa oli täynnä pettymyksiä, joten tuo tulee kai siitä.



Minun on suunnattoman vaikeaa kestää sitä, etten olekaan täydellinen äiti. Tiedän, ettei kukaan ole täydellinen, mutta kun haluaisin olla lapselleni tuki, turva ja aina syli avoinna ja vaikka ties mitä, ja kun en siihen pysty, niin iskee aina hiukan liian iso morkkis - vaikka pidänkin toisaalta luonnollisena, etten aina keskeytä ruoanlaittoa tms. jos lapseni haluaa syliini/lukemaan vaan olen hänelle läsnä samalla kun teen ruokaa esim. juttelemalla. Tiedän, että jokainen äiti väsyy joskus uhmaikäisensä kiukutteluun, mutta minun on vaikea antaa itselleni anteeksi sitä, että juuri minä väsyn, ärähdän lapselleni tai en aina jaksaisi häntä, kun hän puhuu ja kyselee taukoamatta. En tiedä, ehkä olisin tässä suhteessa aivan samanlainen, vaikka lapsuuteni olisi ollut toisenlainen, mutta monesti mietin, että väsymiseni johtuu siitä, että taas se ymmärryksen&hoivan&hellyyden iso kattila on aivan tyhjä. Että koska olen itse jäänyt vaille, niin en pysty antamaan niitä tarpeeksi lapselleni. Yritän kuitenkin parhaani, mutta melkoista trapetsitaiteilua tämä vaan on, edelleenkin. Oman keskeneräisyyden sietäminen tähän äitiyteen liittyen on minulle kova pala. No, vauvavuonna oli kyllä helpompaa kuin nyt, ehkä tämäkin menee vähän kausittain.



Jossain välissä kuvittelin jo selvinneeni, mutta kohdallani tämä käsittelyprosessi kestää varmasti loppuiän. Minun tekee hurjan pahaa, joskus ihan itkettää, kun muut puhuvat siitä tuesta ja moninaisesta henkisestä ja konkreettisesta avusta, jota äideiltään saavat. Meillä ei ole mitään luonnollista tukiverkkoa. Lapsenhoitoapua saamme, jos hankimme maksetun hoitajan. On se kuitenkin aika lailla eri asia kuin nämä kertomuksen äideistä, jotka pyytävät saada lapset luokseen koko päiväksi tai pelmahtavat kylään ruoat mukanaan, työntävät tyttärensä kouraan rahaa ja patistavat kampaajalle ja kahville. Ja ovat niin luotettavia, ettei tule mieleenkään pelätä, että mummi on epäjohdonmukainen, saattaa saada raivareita tai sammua pöydän alle. Onneksi mieheni on tukenani, vaikkei hän onnellisen lapsuuden kokeneena aina täysin ymmärräkään taustaani.



Niin kuin joku muukin, myös minulla on paljon vihantunteita äitiäni kohtaan. Osittain siksi, että koko lapsuuteni ja nuoruuteni kuljin varpaillaan ja keskityin miellyttämään kaikkia (se oli perheessäni ainoa tapa tulla hyväksytyksi). On vapauttavaa, että saan nyt keskittyä pääasiallisesti omiin tunteisiini äidin tunteiden sijaan ts. elää oman perheeni kanssa enkä lapsuuden perheen. Osa ärtymyksestä tulee siitä, että äitini on niin itsekeskeinen, että kaikki hänen toimintansa on häntä varten. Hän haluaa nähdä lasta, koska hän haluaa saada halauksia ja ostaa hyväksyntää tuomalla joskus lahjan, jota hän sitä muistelee ja muistuttelee piiiiitkään. Minua oksettaa se, ettei äitini ole koskaan lastani varten vaan omia tarpeitaan täyttämässä. Näin ollen hän ei myöskään osaa tai halua nähdä lapsen näkökulmaa. Ja yhtä ankarat käytöstapavaatimukset ja painostukset kilttinä olemisesta ovat edelleen. Onneksi voin ja uskallan puolustaa lastani ja sanella yhteistoiminnan säännöt.



Lapsen synnyttyä kieltäydyin sairaalassa halaamasta vanhempiani, koska koin, että he olisivat tehneet sen vain siksi, että niin kuuluu tehdä. Fyysinen läheisyys ei kuulunut koskaan lapsuudenperheeseen ja muutamat kerrat aikuisena ovat tehneet minulle pahan olon. Oli ihanaa, kun uskalsin vihdoin toimia heitä vastaan ja tehdä niin kuin minusta tuntui parhaalta. Tilanteesta ei syntynyt riitaa, olivat vain ihmeissään ja varmaan myös helpottuneita, koska ei halaaminen heillekään ole helppoa eikä heillä keskenään ole muuta kuin kulissisuhde.



Yritän olla sotkeutumatta lapsen ja mummin väleihin, sillä he ovat tärkeitä toisilleen. Hoitoon en lastani sinne kuitenkaan anna (no, eipä ole kyllä pyydettykään) vaikka kylässä silloin tällöin käymmekin. Ehkä sitten, jos lapsi itse pyytää (=on niin iso, että osaa myös kertoa, jos siellä on ollut paha olla), ja silloinkin vain lyhyiksi ajoiksi.



Voimia meille kaikille.



- Reeta

lohdusta, kohtalotoverit. Surullista että meitä on paljon. Kiitos myös neuvoista kuinka suhtautua. Ehkä tosiaan on niin, että ei omaa äitiään/vanhempiaan pysty enää isovanhempi-iässä muuttamaan... (vanha koira jne..) Kunpa löytäisi vain sen tasapainon elää omaa elämää silti suht koht onnellisesti vaikka asiaintila on mitä on... Yritetään vain olla omille lapsillemme parhaita äitejä!





Lisääkin saa kommentoida!

Harvoin tänne edes kirjoittelen, mutta tämä ketju pisti vähän miettimään omaa äitisuhdetta. Mä olen tavallisesta duunariperheestä, kahdesta lapsesta se nuorimmainen.

Vasta esikoisen synnyttyä huomasin, että olen ollut kotona (ja varmaan muutenkin) " liian kiltti" . En siis ikinä uhmannut kotona vaan jos jotain sanomista oli, niin nielin kaiken mukisematta. Ja nyt huomaan, että äiti on kasvattanut meitä koko ajan tyyliin: " Kukahan laittaisi tiskit pesukoneeseen" ja minä tyttö ladoin astiat koneeseen... Äiti jatkaa tuota puhetyyliään vieläkin ja mua se nykyään vaan ärsyttää, en tiedä miksi. Nyt pyydän, että sanoo suoraan...



Ehkä meidän suhteessa on siis hämmästyttänyt äidin ja isän osalta se, että mä sanonkin vastaan tai ylipäätään kommentoin negatiivisesti heidän tarjoamiaan olettamuksia tai tapoja. Nämä tietysti korostuu lastenkasvatusasioissa. Kerran isä siitä sanoikin, että mulle ei nykyään kelpaa enää mikään tai olen koko ajan asioita vastaan, mutta kyse on vain siitä, että ennen en ole ääneen sanonut, vaikka olisin ajatellut.



Lapsien syntymän myötä sitä kai pitää vaan tehdä valinta, kumman perheen mukaan sitä elämäänsä jatkossa elää ja sovittaa se lapsuudenperhe sellaiseen rooliin, että olisi mahdollisimman onnellista.

Ihan hyvin ollaan siis onnistuttukin ja keskustelun alkuun viitaten, meillä äiti-lapsi-suhteessa eniten on muuttunut " lapsi" , mutta sekin on ollut vaan positiivista. Vaikea asia kirjoittaa niin, että muut sen ymmärtäisi....

et sinä tarvitse äitisi ja muun sukusi hyväksyntää,pääasia että itse tiedät missä mennään..sinä rakastat lapsiasi ja olet paras mahdollinen äiti heille,sanoi suku mitä hyvänsä!

äiti-tytär-kuviota jo useita vuosia ja ammattini antoi siihen mahdollisuuden että kirjoitin aiheesta näytelmänkin (ensi-ilta oli kaksi vuotta sitten). Akuutit ongelmat äitini kanssa ovat jo takana ja musta tuntuu että suurin apu omalla kohdallani oli että suostuin siihen että' äitinio on sellainen kun on. Mä en pysty sitä muuttamaan, tai saa äitiäni käyttäytymään niibnkuin minä haluaisin, mutta yritän solmia aikuista ihmissuhdetta äitiini, kaikkine ongelmineen.



Olen myös painiskellut sitä asiaa, että pysyn nk.aikuisena suhteessa äitiini, en omaksu lapsuuteni roolia perheessämme tms. vaan yritän näyttää äidilleni millainen aikuinen minä olen, enkä suostu kantamaan vanhokja käsityksiä itsestäni. Pyrin myös ilmaisemaan jos mielestäni joku asia ei ole niinkuin minä sen teksisin, mutta hyväksyn sen että vanhempani toimivat toisin.



Ajattelen että lapsellani on oikeus isovanhempiinsa ja minulla ei ole oikeutta koplata sitä suhdetta. Lapseni saa sitten aikanaan tehdä omat päätelmänsä, ovatko vanhempieni arvot oikeita vai ei.



Kaikkea tukea sinulle.

Sydänääni


minulla on aika samanlainen tilanne kuin nasuli78:lla. Äiti siis on alkoholisiti. En muista itsekään saaneeni kovin paljon fyysistä hellyyttä. Yritän kovasti olla parempi äiti kuin omani viidelle lapselleni. Kymmenen vuotta sitten olin vastaavassa tilanteessa: toivoin ja toivoin, että äiti lopettaisi juomisen. Niin kävikin. Minulla ei tosin ollut asiaan osaa eikä arpaa. En vieläkään tiedä mikä hänet sai lopettamaan, ehkä pikkuveljeni kuolema, häätö asunnosta, uskoontulo tai kuolemanpelko. Mutta oikeastaan se ei pelastanut enää suhdettamme. No, olemme " väleissä" , kunhan emme kaivele vanhoja. Hän on minulle ihminen, josta välitän ja josta tunnen hieman vastuuta. Haen juhlapyhiksi luoksemme ja seuraan kuntoaan. Muuten minun äitini on jo kuollut. Viina on tehnyt nimittäin tehtävänsä ja muuttanut häntä niin paljon. Lapsillamme ei enää ole kunnon mummoa. Myös miehen äiti on kuollut, sekä oma isäni. Miehen isä on vielä, mutta hänkään ei ole kovin tasapainoinen.



Minä aikanaan vain hyväksyin asian. En voi muuttaa asioita, jotka eivät ole minun vallassani. Voin vain yrittää tehdä omasta perheestäni mahdollisimman rakastavan ja pitää pikkuisistani huolta ja olla heille se rakastava äiti, jonka itse olisin halunnut saada.



Ehkä kuulosti masentavalta kirjoitukselta, mutta meillä asiat ovat kuitenkin hyvin. Tiedän mikä on mahdollista ja mikä ei. Nämä kortit olen saanut ja niillä pelaan mahdollisimman hyvin =)

Voimia kaikille!



Kukka ja pesue

NImittäin minulla on aina ollut aivan ihana ja läheinen äitisuhde. Äitini oli yksinhuoltaja minulle ja siskolleni. PIenenä oltiin perheen kanssa jatkuvasti yhdessä, tehtiin asioita yhdessä, itkettiin ja naurettiin. Me voidaan siskon kanssa edelleen kertoa äidilleni kaikki kaikesta! NIin hyvät kuin pahatkin asiat.



KUn sain esikoiseni, äitini oli tuki, turva, apu ja rakastava mummo. Aivan kuten oletinkin.

Ongelmaksi tulikin ytäkkiä mieheni, joka ei tätä ymmärtänyt. Hänen mielestään äitini sekaantuu, jäkättää, neuvoo liikaa ja puuttuu asioihimme väärällä tavalla.

Tosiasiassa näin ei ole, mutta ymmärrän, miksi mieheni näin asian kokee.

Hän itse tulee rikkonaisesta perheestä, eikä hänellä ole ollut kovin hyvää suhdetta kumpaankaan vanhempaansa. Eivätkä appivanhempani pahemmin pidä yhteyttä meihin, lähinnä mieheeni kyllä... taitavat he joskus kysellä pikkuisemme kuulumisia.



Kerron tämän siksi, että asialla on myös tämä puoli. En missään nimessä vaihtaisi tilannettamme pois mistään hinnasta! Rakastan äitiäni äärettömästi, ja olen uskomattoman kiitollinen hänelle kaikesta avusta... :0)!

itselläni nyt 6 kk vanhan esikoisen myötä esiin on noussut " kummia" komplekseja äitisuhteeseen.



meillä on äidin kanssa ollut tähän asti hyvät välit, mutta raskauteni ja lapsen saamisen myötä tilanne alkaa olla aika kireä.



a) äitini ei jostain syystä halua olla mitenkään osallisena lapseni elämään eli ei soittele, on nähnyt poikaa vain muutaman kerran (minun painostuksestani) jne. surettaa pojan puolesta...



b) oman lapsen myötä olen pikkuhiljaa olen alkanut muistaa kipeäitä asioita omasta lapsuudestani eli meillä kotona esim. aina tuntui, että me lapset olemme äidin tiellä. äidillä oli aina (oli kotiäitinä) jotain tärkeämpää tekemistä kuin lasten kanssa oleminen (esim. siivous) + vaikkei asiaa koskaan ole ääneen sanottu, niin äitini on aina kokenut " luopuneensa" jostain meidän lasten takia.



raskausaikana ja pojan ensimmäiset elinkuukaudet yritin sietää äidin välinpitämättämyyden yms. asenneongelmat, ajattellen, että koitain niellä omat kaunani, jotta pojallani olisi edes yksi mummi, mutta pikku hiljaa olen alkanut ajatella, että antaa olla. jos äitini ei ole halua poikaani elämäänsä, niin mitäpä sitä tuputtamaan. eletään molemmat omaa elämäämme ja hoidetaan " sivistyneesti" ne harvat kerrat kun joudumme samoihin sukujuhliin tms.



itku tulee, nyt jos koskaan olisin tarvinnut oman äidin tukea ja hyväksyntää!





* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat