Paljonko masentuneelta opiskelijalta voi vaatia?

Vierailija

Olen nuori opiskelija ja ollut ala-asteelta asti masentunut. Masennus on koko ajan pahentunut, ja ammattilaisilla tehtyjen masennustestien mukaan minulla on vaikea masennus. Samoja tuloksia sain jo lukiossa. Minulla on tällä hetkellä diagnoosina keskivaikea masennus, joka on mielestäni vähättelyä tilanteeseeni, mutta näin papereissa kuitenkin lukee.

Opiskelen yliopistossa ja viime lukuvuosi meni niin huonosti, että Kelalta tuli takaisinperintäpostia. Lääkärintodistuksella sain vältettyä takaisinperinnät ja jatkettua opintotukea määräaikaisena. Tänä vuonna suoritin syksyllä jo moninkertaisesti viime vuoden opintopistesaldoni siitä huolimatta, että olen huonommassa kunnossa kuin koskaan. Syksy oli todella vaikea, mutta selvisin siitä väkisin. Poissaoloja on kertynyt ja olen alisuoriutunut todella paljon. Keskittymiskykyni on ihan nollassa, näen joka yö lukemattomia painajaisia enkä usein saa nukutuksi kuin 4-5 h. Joskus taas olen nukkunut pommiin luennoilta, kun edes 12 h unta ei ole riittänyt nukahtamisen jälkeen.

Yliopistolla olen leimaantunut selvästi huonoksi ja laiskaksi oppilaaksi ja toivottomaksi tunariksi muiden opiskelijoiden ja opettajien silmissä. Osa opettajista tietää masennuksestani, mutta minun odotetaan silti suoriutuvan opinnoista ja tehtävistä yhtä hyvin kuin muut oppilaat. Kun sitten tunnista toiseen tunaroin kaiken keskittymiskyvyn puutteen vuoksi ja hirveän paineen alla, kun tiedän että minun ei edes odoteta onnistuvan missään, en saa tehtäviä suoritetuksi kunnolla, muiden suhtautuminen minua kohtaan muuttuu aina vain negatiivisemmaksi. Jos sanon jotain muille opiskelijoille, minua ei yleensä kuunnella ollenkaan. Olen täysin ulkopuolinen kaikesta.

Olen yrittänyt niin paljon kuin pystyn. Tiedän, että se ei ole yhtä paljon kuin terveen ihmisen panos on, mutta en pysty tällä hetkellä parempaan. Varmaan se, että yritän kaikesta huolimatta pärjätä ja käydä koulua, antaa väärän kuvan jaksamisestani. Pidän itseni väkisin kasassa yliopistolla, mutta joka päivä heti kotiin päästyäni purskahdan itkuun. En tiedä kauanko jaksan enää tällaista. Olen yrittänyt opiskella kaikesta huolimatta, koska en halua pudota täysin kelkasta ja syrjäytyä. Näköjään sitä ei arvosteta niin kauan kun hyviin suorituksiin yltäminen ei onnistu.

Voiko keskivaikeasti tai vaikeasti masentuneelta odottaa oikeasti yhtä paljon kuin terveeltä ihmiseltä? Olenko oikeasti laiska ja tyhmä kun en pysty parempaan tässä tilanteessa? Haluaisin oikeasti kuulla mielipiteitä ja kokemuksia siitä, miten paljon tässä kunnossa pitäisi pystyä suorittamaan ja kuinka hyvin. En enää tiedä itsekään, olenko vain tyhmä ja huono kaikessa ja pitäisikö minun pystyä parempaan.

Kommentit (4)

Vierailija

Ystävä hyvä, koulumaailma on kova ja se on sitä kaikkia kohtaan. Vaikka olisi sairas, raskaana tai mitä tahansa, odotetaan suorituvan samalla lailla kuin muutkin. Jos toivoo "erivapauksia" eli siis vastaavaa suhtautumista kuin vaikkapa samassa tilanteessa työelämässä, leimataan vain vapaamatkustajaksi.

Minusta olet toiminut oikein, kun olet kaikesta huolimatta yrittänyt ja tehnyt sen minkä voinutkin. Anna kaiken turhanpäiväisen arvostelun mennä toisesta korvasta ulos, koska todellisuudessa sille ei tarvitse antaa painoarvoa.

Jos joku opettaja selvästi kohtelee sinua epäoikeudenmukaisesti, ota yhteyttä tämän esimieheen tai jopa pidemmällekin, jos epäilet ettei lähin esimies ota asiaa vakavasti. Yleensä johtoportaasta löytyy tahot, jotka aidostikin haluavat asioiden menevän organisaatiossa oikein.

Minulle yliopettaja uhkasi hylättyä tai ykköstä opinnäytetyöstä, koska olin jäänyt tämän hampaisiin. Todellisuudessa olin kurssin parhaita oppilaita. Yliopettajan lähin esimies oli todellisuudessa yliopettajan kaveri, joten vein asian organisaation ulkopuolelle ja asiaan puututtiin.

Koulumaailman jälkeen, kun olin saanut etäisyyttä kaikkeen, huomasin että se oli vain sellaista peliä. Työelämän kannalta näillä muilla ei ollut juurikaan merkitystä. Eikä minun myöskään enää tarvinnut olla koulusta tuttujen ikävien ihmisten kanssa yhteyksissä.

Jotain hyvääkin tuosta tuli, opin nimittäin suhtautumaan alaani hieman viileämmin. En loukkaannu työasioista helposti, en tuo työmurheita kotiini ja suoriudun töistäkin paremmin, kun en tee niitä sydänverellä.

Vierailija

Masennus on oire eikä sairaus! Masennus johtuu aina jostain muusta tilasta, joka sinulla on päällä. Terapeuttien ja psyatrien usein diagnosoivat ihmisiä masentuneiksi, jolla on jo itsessään masentava vaikutus. Elikkä siis on täysin mahdollista täysin terveen ihmisen joutua masennuksen kouriin, kun joku "ammattilainen" sanoo, että olet masentunut.

 

Mieti oikein tarkkaan mistä masennukskesi johtuu. Mainitsit pelkäävästi syrjäytimistä, jos otat koulusta vähän taukoa. Onko sinulla riittävästi hyviä ystäviä ja/tai perhettä apuna? Hyvä tukiverkosto auttaa estämään masennusta sekä syrjäytymistä. Kääntäen, ystävien puute aiheuttaa ihmiselle suurta huolta joka jo itsessään voi johtaa masennukseen.

 

Nuorilla myös yleinen on niin sanottu "Varhaisaikuiselämän kriisi", joka yleensä johtuu siitä ettei nuori tiedä mitä elämältään haluaa. Ihminen tarvitsee toimeen tullakseen jonkun tarkoituksen elämältä. Elämän tarkoituksella tarkoitan nyt henkilön elämälle keskeisen tärkeää asiaa. Elämän keskeinen tarkoitus voi olla esimerkiksi koiraharrastus, urheilu, hevosratsastus tai mikä tahansa muu tekeminen, joka tuntuu itseä kiinnostavalta. Yleisesti näitä kutsutaan harrastuksiksi. Jos henkilöllä ei ole harrastuksia, koostuu arki vain askareista, kuten koulusta ja myöhemmin työstä. Ilman hupia ihmisen keho eikä mieli lepää. 

 

Sopivan harrastuksen löytäminen saattaa tuntua vaikealta erityisesti silloin, kun on jo päästy masentumaan. Masentuneena kun ei oikein mikään tunnu enää kiinnostavalta ja koska askareet rasittavat jo niin paljon, tuntuu harrastuksen aloittaminen ylivoimaiselta. Luullaan, että miten jaksaisin harrastaa kun en edes jaksa tehdä askareita. Mutta tässä vaiheessa pitää panostaa! Sopivan harrastuksen löytyessä mieli ja keho rupeavat lepäämään, jolloin masennus rupeaa hellittämään sekä voimat tehdä uusia asioita rupeavat palautumaan.

 

Voi olla tietysti ettei masennuksesi johdu juuri varhaisaikuiselämän kriisistä, mutta joku syy niillä on. Masennus ei ole sairaus! Se on oire. Selvitä, mikä juuri sinulla on hätänä tai mikä elämästäsi puuttuu.

 

Olen itse paininut masennuksen kanssa jo pitkään ja takaan, että siitä pääsee kyllä eroon! Olin pitkään masentunut, koska olin töissä startup yrityksessä, jolla ei ollut pahemmin varaa maksaa palkkoja. Olin täysin PA pitkään enkä tehnyt käytännössä mitään, koska ei ollut varaa. Tästä syystä asuin kaverini luona, mutta asuntomme kunto ei ollut mitenkään kehuttava, joka lisäsi masennustani.

 

Nyt olen saanut uuden työpaikan, uuden kämpän sekä olen vähän harrastamaankin päässyt. Elämä on ruvennut nyt viimeaikoina näyttämään paljon valoisammalta paikalta sekä masennukseni on selkeästi ruvennut siirtymään.

 

PS: Kysymykseesi vastaus on: Kyllä, masentuneelta voi vaatia täsmälleen saman, kun kaikilta muiltakin. Tässä maailmassa kaikilla on samat pelisäännöt riippumatta mielentilasta. Kuulostaa todella rankalta, tiedän, mutta näin tämä maailma vain toimii. Jos masennuksen takia ruvettaisiin antamaan ihmisille helpotuksia työtaakkaan, olisivat kohta kaikki "masentuneita".

 

Päätän tämän lainaukseen, joka on minulle itselleni antanut voimia jatkaa:

"The night is darkest just before the dawn, but I assure you: the dawn is coming!"

eli suomeksi:

"Yö on pimein juuri ennen aamunkoittoa, mutta vakuutan sinulle: aamu on tulossa!"

Vierailija

Kiitos vastauksista! Masennukseni johtuu suurilta osin olosuhteistani ja pääasiassa perheestäni. Asun nykyään eri kaupungissa ja pidän hyvin vähän yhteyttä vanhempiini, mutta se ei estä vanhempia soittamasta ja painostamasta minua milloin mihinkin.

Toinen vanhemmistani käytti minuun jatkuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa lapsuudessa ja kohtelee minua edelleen kuin omistaisi minut ja kuin olisin hänelle velkaa sen, että teen kaiken mitä hän haluaa. Joskus hän soittaa, että tule avaamaan ovi, tultiin kahville. (ei viitsi ilmoittaa ajoissa tulevansa, vaikka ajaa tunteja toisesta kaupungista, eikä ikinä kysy sopiiko) Koko ajan pidetään varpaillaan. Tämä kuulostaa varmaan tosi tyhmältä tavallisen perheen kanssa tavallisen lapsuuden eläneelle, mutta näistä lapsuuden kokemuksista ja edelleen jatkuvasta manipuloinnista ja yrityksistä hallita elämääni ei ole mitenkään helppo irtautua. Mieluiten laittaisin kaikki välit poikki häneen, mutta siitä tulisi hirveä sotku sisarusten ja sukulaisten kannalta. Tarkoituksenani on kuitenkin joskus lähitulevaisuudessa tehdä niin, koska en pysty enkä halua elää elämääni varpaisillaan odottamassa seuraavaa iskua. Kun ajattelen millaista elämäni olisi ilman tätä vanhempaani, tuntuu kuin joku nostaisi valtavan painon harteiltani.

Toinen vanhempani taas väittää mitätöineensä omalla loistavalla vanhemmuudellaan kaikki toisen vanhemman tekemät tuhot lapsuudestani, ja odottaa minun vakuuttelevan tätä hänelle jatkuvasti. En suostu valehtelemaan, ja tuntuu pahalta, että oma vanhempi mitätöi kokemuksiani eikä hänen kanssaan voi keskustella asiasta ollenkaan. Sen lisäksi hän kohtelee minua kuin henkilökohtaista psykiatriaan, vaikka minulla ei todellakaan ole voimia olla hänen tukenaan ja kuunnella hänen ongelmiaan. Hän ei myöskään koskaan ole tukenut minua ongelmissani eikä vieläkään tiedä, että sairastin vuosia syömishäiriötä tai kuinka masentunut olen ja olen ollut jo pitkään.

Toinen iso syy masennukseen on huono itsetunto, joka johtuu myös pitkälti lapsuudenkodista ja jatkuvasta mitätöinnistä, vähättelystä ja kritisoinnista. Sairastin myös nuorempana vuosia syömishäiriötä ja minuun on istutettu pienestä pitäen sellainen ajatusmalli, että on pakko olla laiha. Olen tällä hetkellä lievästi ylipainoinen ja tuntuu ihan hirveältä elää tässä kropassa. En syö mitenkään paljon, usein en edes päivittäistä kalorisuositusta (ja on tsekattu kiloklubi.fi:n avulla jne, ei ole vain omia harhaluuloja) mutta paino vaan junnaa paikallaan. Liikunta varmasti auttaisi, mutta tällä hetkellä on aika vähän voimia lähteä mihinkään. Kunhan lumet sulavat kuvioihin tulee onneksi sentään taas mukaan päivittäinen pyöräily.

Enimmäkseen masennus johtuu olosuhteista, pari isompaa painavaa tekijää ja paljon pieniä. Minulla on ihana mutta äärimmäisen laiska avomies, ja nyt kun voimani ovat huvenneet ihan loppuun, kotimme näyttää lähinnä kaatopaikalta. Välillä sitten siivoan itkua pidätellen vaikka pitäisi koko ajan tehdä paljon kouluhommia ja keskittyä niihin enemmän. Olen koittanut vedota mieheen ja puhe menee kyllä perille mutta mitään ei tapahdu. Mies on tällä hetkellä työttömänä mutta istuu vain koneella päivät pitkät. Sekin kiristää pinnaa, että siitä huolimatta että yritän väkisin jaksaa käydä koulua masennuksesta huolimatta, vastuu kodistakin lankeaa yksin minulle.

Rakkaita ja elämää helpottavia harrastuksia minulla on, mutta aina ei löydy voimia niihinkään. Koitan kuitenkin ylläpitää kevyimpiä harrastuksiani lähes päivittäin, että saisin rentouduttua edes vähän.

Olen käynyt psykiatrilla ja tehnyt hänen kanssaan B-lausunnon, ja pääsen todennäköisesti terapiaan lähikuukausina. Se puoli on siis onneksi hoidossa. Minulla on myös lääkitys, joka auttaa huomattavasti pahaa oloa, mutta päivittäiset negatiiviset kokemukset yliopistolla kumoavat lääkityksen vaikutuksen lähes täysin. Viikonloppuina ja vapaapäivinä olen ainakin tunnepuolen osalta yleensä ihan kunnossa, sitten menen taas yliopistolle ja tulen lähes poikkeuksetta itkien kotiin.

Ymmärrän kyllä, että erivapauksia ei voi jakaa opiskelijoille, enkä ole ikinä niitä pyytänyt. Vasta pakon edessä (poissaoloista hiillostettaessa yms) olen näyttänyt opettajille lääkärintodistuksen tai diagnoosin masennuksesta todistaakseni etten ole mikään huvikseen lintsaava laiskuri. En oikeastaan tarkoittanut enkä odota tai halua, että minun pitäisi esimerkiksi saada parempia arvosanoja vähemmällä työllä tai olla pois pakollisilta kursseilta niin paljon kuin sielu sietää. Enemmänkin toivoisin, että opettajat ja kanssaopiskelijat säästäisivät jatkuvan kritiikin ja syyllistävät ja halveksuvat katseet sellaisille opiskelijoille, jotka tekevät kaiken huonosti laiskuuttaan. Vaikka henk koht en haluaisi kohdella inhottavasti sellaisiakaan opiskelijoita.

En toivoisi erivapauksia, vaan ymmärrystä siihen, että minä ihan todella yritän voimieni äärirajoilla parhaani, enkä alisuoriudu huomattavasti laiskuuttani tai tyhmyyttäni. Opettajien ja opiskelijoiden asenne minua kohtaan tekee koulunkäynnistä ja masennuksesta paranemisesta huomattavasti vaikeampaa tällä hetkellä. Yksi läheinen ystäväni ehdotti ja melkeinpä vaati jopa sairaslomaa koko keväälle, mutta olen jo karsinut opintojani ihan minimiin enkä haluaisi luovuttaa ellei se ole aivan välttämätöntä.

Kiitos paljon teille molemmille kannustuksesta ja viesteistänne, arvostan todella sitä, että viitsitte vastata minulle ja neuvoistanne oli minulle paljon apua :)

Tuo sitaatti on kaunis ja kannustava. Itse olen yrittänyt puskea eteenpäin sen ajatuksen voimalla, että näin kivisen alun jälkeen tulevaisuudessa täytyy olla jotain paljon parempaa. En ole luovuttamassa, vaikka päässä joskus käväisee synkempiäkin ajatuksia.

Vierailija

Olen vastaaja numero 2 ja ymmärrän hyvin tilanteesi. Osasin jo aloitustasi lukiessa odottaa, että jotain tuon tyyppistä sinulla voi olla taustalla.

Huonoja vanhempia on täällä muillakin, eikä meitä sen enempää ymmärretä. Jopa päin vastoin. Kerron omaa tarinaani, jos se antaisi yhtään perspektiiviä.

Olen joutunut katkaisemaan omiin vanhempiini välit kokonaan, koska suhde oli sen verran tuhoisa ja epäterve vanhempieni puolelta. Ja siitä se elämä alkoi.

Toki vanhempien suhteen on monenlaista kapulaa yritetty rattaisiin heittää, ja se tuskin tulee loppumaan muuhun kuin siihen, että molemmat ovat haudassa tai toimintkyvyttöminä jossain laitoksessa.

Perussyyllistäminen heillä on pohjalla, mitä he yrittävät harrastaa muodossa jos toisessa, mutta ne jutut menevät nykyään toisesta korvasta ulos. Sitten tulee näitä mustamaalaamisia sukulaisille ja ihmisille, joiden kanssa he tietävät minun olevan tekemisissä. Työpaikkojen suhteen tilanne on ongelmallinen, sillä esim. uudessa paikassa juttuja voidaan oikeasti säikähtää. Läheisteni kautta vanhempani yrittävät onkia tietoa nykyisestä elämästäni, jotta sieltä löytyisi jotain mihin voisi vaan tarttua. Jos vanhempani saisivat tietää, missä koulussa lapseni käy, menisivät he paikan päälle ahdistelemaan heitä. Tällaista kaikenlaista "kivaa".

Enimmäkseen he pyrkivät liikkumaan lain rajamailla, eli tekemään kaikenlaista kiusaa mitä on vaikea todistaa ja josta haitta jää sen verran vähäiseksi, ettei poliisi lähde puuttumaan. Toki olen joutunut lähestymiskieltoa hakemaan ja se on heitä hieman hillinnyt. Mutta vain hieman.

Kaikenlaista kuviota on ollut, mutta mitäpä noista masentumaan.

Olen aikuinen ihminen ja onnellinen siitä, ettei minun enää tarvitse ikinä olla missään tekemisssä noiden tyyppien kanssa. Lapsena oli toinen tilanne, mutta ne ajat ovat ohi.

Yritän tässä sanoa sinulle, että kun katsot elämässäsi mahdollisuuksia, niiden kautta pääset vaikka kuinka pitkälle. Toinen tilanne olisi, jos olisit vaikkapa lapsi. Silloin vaikutusmahdollisuutesi olisivat huomattavasti heikommat...

Ainiin, ja minäkin olen vanhemmistani huolimatta nykyään ihan menestynyt ja onnellinen ihminen. Vanhempieni puutteita en ota tippaakaan itseeni enkä myöskään ole jäänyt suremaan sitä, ettei minulla ole ollut ns. normaalia perhettä. Olen saanut elämässäni sitten jotain muuta. Niinhän se aina menee.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat