Perheenjäsenen alkoholismi

Vierailija

Miten kauan kesti, ennenkuin perheenne tajusi yhden jäsenen olevan alkoholisti? Miten pahaksi oli tilanne päässyt? Yritittekö itsellenne selittää asiantilaa jollain muilla kuin riippuvuudella? Milloin henkilö uskoi/ymmärsi asian itse? Minkälainen oli silloin tilanne?

Mikä auttoi, jos auttoi?

Kommentit (1)

Vierailija

Lapsuus oli suoraan kuin kirjasta Virtahepo olohuoneessa. Alkoholismi hallitsi sitä kaikin tavoin vaan siitä ei saanu puhua eikä sitä siten ollut olemassa. Äiti yritti kaikin tavoin pyörittää arkea ja pitää kulisseja kunnossa. Suojeli ja hoivasi alkoholistiäijää enemmän kuin meitä - omia lapsiaan. Siihen oli lapsena sopeuduttava, kun ei muustakaan tiennyt. Kyllä me vanhimmat lapset varmasti syyllistimme siitä itseämmekin. Kyseinen ihminen (isäpuoli) ei lopettanut ikinä juomista. Pahimmillaan soittelin poliisia keskiyöllä, kun äidin ollessa yövuorossa töissä isäpuoli hoiti kännissä vauvaa eikä ymmärtänyt siinä mitään vaaraa. Onneksi äiti osasi jossain vaiheessa heivata hänet pois, mutta siinä olikin jo tärveltyneet ne tärkeimmät vuodet monelta lapselta hilpeine juhlapyhineen. Nykyään kyseinen ihminen on alkoholidementoituneena hoitokodissa, vaikka on alle 70v. Luulen, että kaikki me perheen nykyään aikuiset kolmenkympin molemminpuolin olevat olemme saaneet opetella jokainen ihan omin avuin tervettä perhe-elämää... lapsena, kun ei sellaista ollut. Äitini eikä tämä alkoholisti isäpuoli ikinä tunnustaneet mitään ongelmaa alkoholissa. Äiti ei edelleen pysty eikä kykene tai halua puhua koko asiasta. Pahinta kaikessa olikin ehkä se lapsen kokemus jäädä äitinsä hylkäämäksi... kaikki energia meni alkoholistin hyysäämiseen, juomisen peittelyyn, jälkien siivoamiseen... Ja me lapset saimme selvitä itse kaikista asioista itse ilman tukea. Itseä auttoi, kun pääsi muuttamaan nuorena pois ja rakentamaan omaa elämää ilman sairaalloisen tunnevammaista perhettä. Sisarusten kanssa olemme voineet onneksi jotain asioita jakaa, mutta jokainen haluaa selvästikin pitää etäisyyttä. Ehkä toistemme näkeminen muistuttaa edelleen kaikesta siitä mikä oli niin kipeää ja mikä olisi voinut olla toisin. Surullista on se ja mitä on eniten surrut aikuisena on se menetetty lapsuus. Sitä ei vaan ollut. Virtahepo oli niin paljon tärkeämpi ja meidän piti olla näkymättöminä hiljaa. Uskon ettei toinen ihminen voi muuttaa toista... jokaisen on itse tehtävä työ itsensä kanssa. Säälittävintä on mielestäni jäädä odottamaan, että kyllä se siitä muuttuu ja paranee. Huomaamatta siinä onkin sitten mennyt lasten lapsuusaika.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat