Lähdenkö läiskimään

Vierailija

Kiitos sille, joka jaksaa lukea tämän.

Jotenkin tuli mitta taas täyteen viime viikonloppuna. Mieheni (äitinsä läsnäollessa) lausuma kommentti jotenkin "jäädytti" minut.

Ei niinkään se, mitä hän sanoi, vaan MITEN hän sen sanoi. Se oli tarkoitettu puhtaaksi loukkaukseksi.Tarkoitan tätä sillä, että myös leikillään voi sanoa 

kaikenlaista, myös periaatteessa loukkaavaa. 

Tuli jotenkin sellainen olo, että nyt saisi jo riittää.

Mieheni arvostelee minua koko ajan. Tuntuu, että en mitään osaa tehdä oikein, oli sitten kyse astioiden laittamisesta koneeseen tai lasten kasvatuksesta ja kaikesta siltä väliltä. 

Aina löytyy jotain arvosteltavaa. Hän on juuri sellainen jäkättäjä pahimmasta päästä. Hänen mielestään siinä ei ole mitään väärää. Syy on minä (tai lapset), jotka annamme

aihetta mäkätykseen. Tiedän, että en ole niin siisti kuin hän, mutta en kyllä ole mikään sottapyttykään. Myös lapset ovat mielestäni ihan siistejä.

Meillä ei rikkoudu tavaroita tai maitolasit ym. kaatuile ruokapöydässä, astioita kukaan ei jätä pitkin asuntoa, likaiset vaatteet viedään likapyykkiin jne.

 

Esimerkkinä: pieni tahra olohuoneen sohvanpäällisessä saa hänet suunniltaan (OIKEASTI). Ja kuitenkin se sohvan päällys on sohvan päällä mielestäni juuri siksi, että ei haittaa,

vaikka tahroja tulisi, koska peite on helppo laittaa pesukoneeseen.

Esimerkki 2. Kuopuksen ollessa muutaman kuukauden ikäinen hän oksensi autoon. Tuli ihan pieni oksennus, mutta hän raivostui aivan hirvittävästi siitä, ja syytti

isosiskoa siitä, kun tämä ei ollut huomannut sitä ajoissa. Tämä on ainoa 

kerta, kun kukaan on oksentanut autossa ennen tai jälkeen tämän episodin. Mielestäni oli aivan kohtuutonta huutaa tuollaisesta asiasta, jolle KUKAAN EI VOI MITÄÄN.

 

Minua itseäni stressaa se, että hän stressaa kaikesta.Ja välillä huomaan olevani tosi jännittynyt kotona, kun odotan vain seuraavaa huutokohtausta tai jäkätystä.

Jossain perheessä nauretaan jollekin hassulle sattumalle tai "tapahtumalle", hän vetää heti herneen nenään jos jotain vähänkin hassua ja poikkeavaa tapahtuu, 

ja kiirehtii haukkumaan huolimattomaksi ja huutaa, mitä kamalaa olisi voinut sattua, miten pitää olla fiksu ja varautua, ettei tuollaista tapahdu ym.

 

Hän myös määrää kaikesta. Alussa oli mukavaa, kun toinen oli jämerä, koska olin ollut monta vuotta yksinhuoltaja ja itse joutunut huolehtimaan kaikesta.

Myös aikaisemmassa parisuhteessa minä kannoin kaiken vastuun. Pikkuhiljaa se on alkanut vaivata, ettei ole todellista sanavaltaa mihinkään, oli 

sitten kyse lomanvietosta, asuinpaikan valinnasta, tulevaisuudesta ym. Alussa annoin periksi, koska en halunnut alkaa joka asiasta väittelemään. Nyt olen huomannut, että vaikka

sanoisin mielipiteeni, hän teilaa sen aina jotenkin. 

Hän saattaa jalosti kyllä kysyä minulta mielipidettä, mutta teilaa sen aina. Minusta tuntuu, että hän on PERIAATTEESTA aina eri mieltä, että saa tahtonsa läpi. Hyvä esimerkki on esim.

se, että aiemmin hän puhui maalle muutosta, jota minä vastustin. Nyt kun itse olen alkanut haaveilla siitä, ja sanoin sen ääneen, hän sanoi heti, että hän on nyt alkanut ajattelemaan,

ettei loppujen lopuksi halua sitä. Ja tähän asti mielipide on ollut ihan päinvastainen. 

 

Olen myös huomannut, että hän yrittää "nolata" minua sukulaistensa kuullen. Toisinaan piikin ovat huomaamattomia, jotka vain itse ehkä huomaan.

Ihmettelen, mitä hän sillä oikein kuvittelee saavuttavansa? Olen aina kummastellut tuollaista käytöstä muidenkin taholta. Mitä se kertoo sanojasta?

Että hänellä on tyhmä vaimo, ja hän on itse ollut niin tyhmä, että on ottanut tyhmän vaimon? Hän ei kuitenkaan koskaan saa mitään vastakaikua keneltäkään

minua haukkuessaan. Lähisuku tuntee hänet, ja hänen mäkättävän luonteensa, siitä ovat muutkin kommentoineet.Ja hän siis arvostelee muitakin kuin minua.

Varsinkin vanhempiaan hän "neuvoo" usein, niin että hekin hermostuvat. 

 

Mietin kannattaako jatkaa. Terapiassa olen käynyt yksin. Hän ei sinne halunnut, koska hän kuulemma tietää, mitä siellä sanotaan, eli että hänenkin pitäisi yrittää

muuttua ja tulla asioissa vastaan. se ei kuitenkaan ole hänelle vaihtoehto. Ainoa vaihtoehto on se, että minä muutun ja yritän. Hänen mielestään en sitä tee. Ja totta on, 

että monet hänelle tuikitärkeät siisteyteen ja järjestykseen liittyvät asiat ovat minulle vähemmän tärkeitä.Minua ei sinällään haittaa, että hän on pikkutarkka, mutta se haittaa, että

hän mäkättää koko ajan ja yrittää meitä muitakin siihen samaan muottiin.

 

Voisin kirjoittaa tästä aiheesta loputtomiin. Olen jotenkin nyt luovuttanut sen suhteen, että hänelle voisi puhua. Riidelleet olemme paljon, ja olleet eron partaalla. Vielä 

talvella ajattelin, että ehkä olen itse kuitenkin suurin syypää, mutta nyt en enää ole varma. Hän syyttää minua vastaanhangottelemisesta, mikä on aivan tottakin. Puolustaudun, koska

hän hyökkää minua vastaan. Tunnen aina tekeväni väärin. Jos en puolustaudu, viestitän lapsilleni sillä käytöksellä, että toista ihmistä saa haukkua jos niin huvittaa, jos taas puolustaudun,

he joutuvat näkemään ja kuuntelemaan riitelyä. Hyviä vaihtoehtoja ei ole tässä tapauksessa.

 

Hänessä on tietysti hyviäkin puolia, en muuten olisi häntä ottanutkaan. Mutta nämä huonot puolet tuntuvat pilaavan kaiken. 

Tuntuu vain, että olen ihminen, jota täytyy sietää. En halua edes keskustella aiheesta enää, koska hän mitätöi sen. Olen vain ylidramaattinen hänen mielestään.

Kaiken huippu on mielestäni se, että hän väittää minua aina negatiiviseksi ja kuitenkin hän itse koko ajan valittaa pienistäkin asioista.

Kommentit (5)

Vierailija

Minä sanoisin että jos ei asiat muutu, lähden. Ja jos ne eivät oikeasti muutu, lähtisin sitten. Mitenkä vanha sinä olet? Onko sinulla vielä toinen puoli elämää jäljellä? Ei sitä kannata hukata ilkeään ihmiseen. Toiset miehet on kasvatettu tuollaisiksi, yleensä esimerkkinä on oma isä ja se miten 'luonnollista' oli miten isä moitti äitiä kaiken aikaa. Joskus muka vitsinä, joskus toisten kuullen. Tyypillinen pirttihirmu. En kuuntelisi moista enää, varsinkin kun sitä on jo kestiänyt niin kauan että mielesi on siitä paha.

Vierailija

Olen 42-vuotias. En mikään nuori siis, mutta en tunne olevani vanhakaan. Juurikin mietin elämääni muutenkin, ja miten sen haluan viettää. Nuoruuteni on ollut rankkaa monestakin syystä, lähinnä huonon parisuhteen takia. Nykyisen miehen tavattuani en olisi voinut kuvitellakaan, että elämä olisi tällaista. Olin todella onnellinen alussa. Sen verran voin sanoa, että miestä ei kyllä ole kasvatettu sellaiseksi. Hänen vanhempansa eivät ole ollenkaan tuollaisia. Liekö periytynyt ominaisuus jostain muualta tai jonkinlainen luonnevika, jota on ruokkinut se, että on asunut yli 30-vuotiaaksi yksin.

Vierailija

Kuitenkin: olet siis vain 42. Eli puolet elämää edessä. En minä sitä menisi tuhlaamaan suhteeseen, joka pitää sinua kiinni ilkeässä ihmisessä samalla sulkien sinulta mahdollisuuden tutustua - ehkä - johonkin todella mukavaan mieheen.

 

Vierailija

Kuulostaa ihan ex-mieheltani. Maarailya. Minun julkista nolaamista ja noyryytysta muiden ihmisten edessa. Mina olin aina joka asiassa vaarassa, vaikka olisin sanonut etta taivas on sininen ja ruoho vihreaa. Senkin han olisi jotenkin todistanut vaaraksi. Han oli periaattesta aina eri mielta kanssani. Kaikki mika meni vaarin oli minun vikani. Silloinkin kun han tuli huoneeseen ja kompastui. Sanoin etta tuo nyt ei ainakaan ollut minun vikani. Hanen mielestaan oli, han oli kuulema niin hammastynyt nahdessaan minut olohuoneessa, etta kompastui. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Lopulta otin lapset ja lahdin. Elamani paras paatos. Vihdoinkin voin olla oma itseni ja nauttia elamasta ilman jokapaivaista bstressia.

Kuulostaa etta olet hyvin samalkataisessa tilanteessa. Jos mies ei ole ykteistyokykyinen ja -haluinen ratkomaan parisuhteenne ongelmia, niin han ei ole arvoisesi. Tai jos han on kuten minun exani, jonka mielesta meilla ei ollut mitaan ongelmia, jos ongelmia oli, niin ne olivat minun ongelmiani.

Mieti tarkkaan haluatko elaa koko loppuelamasi tuollaisessa liitossa.

Vierailija

Ihan kuin minun avioliitostani. Kun lopulta mies lähti (minä ja lapset jäimme) huomasin eräänä päivänä töissä että ilmeisesti muutuin iltapäivisin töissä vain aina paremman ja paremman tuuliseksi, ja että energiaa samalla oli vaikka muille jakaa. Ja syykin selvisi: minusta oli ihanaa, 16 avioliittovuoden jälkeen ensi kertaa, tulla kotiin viettämään iltaa lasten kanssa. Oli kiva käydä kyllä kaupassakin heidän kanssaan, tai edelleen viedä musiikkitunneille tai hakea urheilusta,  mutta varsinkin illat olivat ihania kun ei ollut sitä miestä painamassa minua maahan koko ajan! Parasta mitä minä saatoin tehdä oli lähteä sellaisesta suhteesta. Toisenlainen ratkaisu olisi myös vähitellen rikkonut lapseni: eivät he halua elää sellaisten vanhempien kanssa, joista toinen koko aika haukkuu toista. Annoin heille kodin, päätökselläni.

PS: Mies vinkui kauan että kyllä hän nyt lähtisi avioliittoneuvojalle ja kyllä hän nyt ymmärtää ja kyllä hän nyt uskoo ja myöntää ja ja ja. Minulla oli mitta täyttä ja kerroin hänelle miten monta kertaa hän olisi voinut uskoa ennenkin, miten monta kertaa olin häneltä lähes rukoillut että jotain tehtäisiin.. Hänelle oli todella paha paikka nähdä minun vetävän eron läpi. Viime hetkeen asti hän ei uskonut sitä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat