Elämä kaaoksessa, jotain neuvoja?

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Hiukan taustatietoja: Olen juuri 20-vuotta täyttänyt suomalaistyttö lähellä Lontoota. Istun kirjastossa, eikä meinaa hengittämään pystyä kun ahdistaa. Täytyy hypätä aika paljon ajassa taaksepäin, jotta koko tilanteesta voi saada mitään käsitystä, joten tiivistän tähän nyt sitten hiukan elämääni..

1992 Äitini tulee vahingossa raskaaksi suunnilleen sen ikäisenä kuin minä olen nyt.

1993 Synnyn. Pian muutamme isän ja äidin kanssa omistusasunnosta muutamien kilometrien päähän uuteen asuntoon.

1997 Tarhassa lasken pulkalla alas jäiseltä lumivuorelta. Tarhasta soitetaan äidilleni että tulee katsomaan tarvitseeko minut viedä sairaalaan. Äitini saapuessa olen yksin eri huoneessa kuin muut, nurkassa pidättelemässä itkua, kun hoitajat ovat kuulemma uhanneet laittaa yksin ulos jos itken. Olikohan vielä kusetkin housussa jos yhtään oikein äidin puheista muistelen. Samantien sairaalaan, musta silmä ja aivotärähdys.

Vanhemmat eroavat ja muutan äidin kanssa parin kilometrin päähän, vuokralle entiseen kuntosaliin. Lemmikkirotta kuolee. Otamme uuden rotan, mutta se annetaan pois melko pian.

Äiti on seuraavat kymmenisen vuotta pääasiassa työttömänä, eli tukien varassa eläminen ja rahahuolet on arkea. Äiti juo paljon kahvia ja on stressaantunut usein. Huutaa kovasti. Isällä käyn yhden yön viikonloppuisin. Olen erittäin paljon hoidossa isäni äidin luona, ja hän on tiiviisti osa elämääni lähes koko lapsuuteni ajan. Hän on persoonallinen mummo ja asuu kerrostalossa kotikaupungissani. Hänen luokseen olin aina tervetullut ja siellä sai olla rauhassa lapsi, toisin kuin yleensä kotona. Mummo kuitenkin haukkuu kovasti äitiäni, sekä omaa tytärtään. Muutenkin käyttäytyy välillä varsin oudosti, mutta minua hän kohteli hyvin.

1999 Isä löytää uuden vaimon. Saan tarhakaverilta kanin. Kotini vieressä asuu muutamia poikia kenen kanssa leikin.

Odotan erittäin suurella innolla kouluun pääsyä ja uuden oppimista. Olen oikein kiltti, kohtelias, huumorintajuinen, herkkä ja hyvällä itsetunnolla ja omilla aivoilla varustettu lapsi. Ei sillä etteivätkö kaikki lapset olisi. Äiti opettaa ettei ketään saa kiusata ja pitää olla syrjittyjen kaveri.

2000-2001 Menen kouluun. Muut lapset syrjivät yhtä tyttöä koska hän on hiukan muita nuorempi ja muutenkin aika, noh, höntti, joten alan hänen ystäväkseen. Minuakin aletaan syrjimään.

Opettaja ottaa heti silmätikukseen ja tekee ihan suoranaisesti elämästäni koulussa mahdollisimman vaikeaa(kieltää muita lapsia leikkimästä kanssani, älyttömästi läksyjä ym. jatkuvaa haukkumista "reissuvihon" välityksellä ym.)

Noin puolen vuoden kuluttua muutamme taas uuteen asuntoon, noin 6kilometrin päähän ja vaihdan koulua. Opettaja mukava, muut tytöt hiukan kiusaa, mutta elämä on ok. Otamme kissan.

2001-2002 Muutamme jälleen,. Pieneen kylään, vuokralle omakotitaloon äidin miesystävän kanssa.

Äiti vapauttaa lemmikkikanini luontoon ollessani isän kanssa eri kaupungissa kesälomailemassa.

Aloitan toisen luokan kyläkoulussa. Opettaja ja muut oppilaat mukavia, elämä suorastaan mukavaa.

Muutaman kuukauden kuluttua äiti eroaa ja muutamme takaisin kotikaupunkiini. Otamme toisen kissan.

Loppu lukukaudeksi takaisin kouluun jossa ensimmäisen luokan aloitin. Luokalleni on tullut uusi tyttö, jota ihailen ja meistä tulee parhaita ystäviä.

Haen ja pääsen sisään kuvaamataito-painotteiselle luokalle. Äiti siivoaa iltaisin erästä baaria, välillä olen mukana auttamassa tai keräämässä kolikoita tupakka-automaatin alta. Äidillä on miesystävä, joka välillä ryyppää ja riehuu, mutta äiti silloin äiti heittää sen pihalle.

Uuden parhaan ystäväni (yksinhuoltaja)äiti ja oma äitini ystävystyvät. Yllättäen ystäväni ja äitinsä menettävät asuntonsa ja muuttavat meille noin viikoksi. Käyn isän luona kylässä päivän ja kotiintullessani on ystäväni isä yllättäen hakenut tämän asumaan luokseen toiselle puolelle Suomea. Itken tietysti. Viikkotolkulla muistaakseni.

2002-2003 Aloitan kolmannen luokan uudessa koulussa kuvisluokalla. Opettaja kohtelee hiukan oudosti, ei taida työttömän yksinhuoltaja-äidin lapsella pelastusarmeijan vaatteissa olla paljoa arvoa tässä yhteiskunnassa. Muut lapsetkin osaavat jo arvostella toisia ihmisiä tulotason ja vaatteiden perusteella, mutta löydän luokaltani ystäviä.

2004-2005 Muutamme taas, noin 6km päähän. Käyn koulussa, on ihan hyvin kavereita ja kissat. Elämä stabiilia.

2005-2006 Koulussa alkaa muodstumaan erilaisia porukoita yhä voimakkaammin. Olen väleissä kaikkien kanssa, kunnes erään porukan penteleen "johtajahahmo" alkaa pitämään minua uhkana ja aloittaa syrjimisen ja kiusaamisen. Pikkuhiljaa muu porukka yhtyy samaan, ja sitä mukaa koko luokka. Lähes kaikki syrjivät ja useat haukkuvat ja pilkkaavat mm. kirpputorivaatteista ja musiikkimausta. Lisäksi ihan muuten vain eräs poika haukkuu huoraksi, lesboksi, lutkaksi ja mitä muuta ne nuoret pojat nyt keksiikään. Koko luokka saa nauraa ja tirskua kesken tunnin, heitellä roskilla ja huudella että "Hyyyi, *****on virus", roska, klonkku, köyhä ja oikeastaan ihan mitä tahansa, kun opettaja vain tyytyväisenä hymistelee pöytänsä takana. Kukaan opettaja ei puutu ollenkaan edes huoritteluun ym.

Äiti löytää uuden miesystävän. Alkoholi- ja lääkeongelmaisen, jakomielitautisen narsistin.

Hänen kanssaan pitäisi sitten muuttaa yhteen, mutta kaikennäköistä tapahtuu. (Koti tullut hajoitetuksi muutamaan otteeseen telkkareita ym. myöten vasaralla ym., kissaakin taidettu yrittää heittää fileerausveitsellä, äiti pahoinpidelty ja melkein tapettukin joitain kertoja, lähestymiskieltojakin meinannut siinä vaiheessa hankkia, välillä pitänyt lähteä kesken unien kotoa muualle kun narsisti on päissään ja kämpän avaimet hallussaan.) Äiti kielsi kertomasta asioista edes isälleni, saatika parhaalle ystävälleni, mutta kerroin kuitenkin.

Myös kissani oli karannut yöllä parvekkeelta äidin miehen jätettyä kissa parvekkeelle ja ikkunalasit auki. Mummonikaan kanssa en ollut niihin aikoihin pahemmin yhteyksissä, en vain muista miksi.

Silloin olin yksinäisempi ja masentuneempi kuin koskaan, mutta samaan aikaan aivot alkoi myös kehittelemään lisää omia defenssejään tilanteesta selviämiseksi. Muistikuvat on tosi hatarat, tunteet latistuneet ja kaikki oli täysin toivotonta. Aloin pukeutumaan mustaan ja koitin pysytellä mahdollisimman piilossa kaikilta. Uppouduin pelaamaan gameboyllä tai tietokoneella aina kun mahdollista ja toivoin vain pääseväni muuttamaan pois kotoa mahdollisimman pian. Olin odottanut sitä aina, mutta erityisesti niihin aikoihin.

2006-2007 Muutin kesäksi isäni luokse asumaan. Tapasin yllättäen erään jo tarhasta tutun tytön keskustassa, ja tutustuimme uudelleen. Meistä tuli hyviä ystäviä. Ihastuinkin tähän ystävääni ja joskus sen hänelle kerroinkin. Se ei vaikuttanut ystävyyteemme kai mitenkään. :) Pelasin nettiroolipeliä aamusta iltaan, koko ajan, usein yhdessä ystäväni kanssa. Mikään muu ei kiinnostanut. En liikkunut paljoa ja join mehua ja söin suklaata.

Pääasiassa vihasin kaikkea, erityisesti itseäni, pidin itseäni lihavana(olin kuitenkin normaalipainoinen) ja halusin vain kuolla. Itsetuntoni oli lähes täysi nolla. Internetissä juttelin paljon itsemurha-aiheisissa keskusteluissa ja suunnittelin keinoja itseni murhaamiseen. En uskonut masennukseeni olevan olemassa minkäänlaista ratkaisua.

Löysin internetistä tietoa psykedeeleistä ja niiden mahdollisuuksista masennuksen päihittämisessä, ja hiukan jopa laskin toivoakin sen varaan, että jotain kenties olisi tehtävissä. Ajattelin, että niitä minun täytyisi kokeilla ennen kuin kuolen. Siitä huolimatta istuskelin välillä huoneeni ranskalaisen parvekkeen kaiteella viidennessä kerroksessa harkiten pudottautuvani.

Eräänä iltana ystäväni ollessa luonani yötä, pitkien juttelujen jälkeen nousin parvekkeen kaiteelle seisomaan, valmiina hyppäämään alas, kun ystäväni tarttui minuun kiinni ja kaaduimme lattialle. Itkimme ja juttelimme, muuta en muista.

Samana syksynä eräs vuotta vanhempi tyttö jota en tuntenut jättäytyi junan alle. Voi miten kaikki yhtäkkiä tästä tytöstä välittivätkään.

2007-2008 Yläaste alkaa, samassa koulussa edelleen. Haluan laihtua, joten vähennän herkkujen syömistä ja alan liikkua enemmän. Itsetuntoni on jo hiukan parempi. Haluaisin syödä vielä vähäkalorisempia ruokia ja vähemmän, mutta äidin tekemä ruoka on pakko syödä kun kotiin menee. Pidän itseäni lihavana, vaikka olen melko hoikassa kunnossa. Syömisasiat ahdistavat ja itkettävät usein. Lisäksi olen ihastunut hyvää vauhtia painoa pudottaneeseen luokkatoveriini, ja kaikki muutkin hiukan laihduttelevat samoihin aikoihin.

Eräs vuoden vanhempi tyttö koulustamme alkaa yllättäen kaverikseni, ja hänen kauttaan tutustun muutamaan muuhunkin vanhempaan, "siistiin" tyyppiin, joiden kanssa alan viettää aikaa.

Meikkasin ja pukeuduin goottityylisesti. Usein kaupungissa vanhemman kaverini kanssa ollessani aikuiset miehet tulivat juttelemaan, tarjoamaan juotavaa ja pyytämään luokseen. Joskus kävimmekin joidenkin luona kylässä, mutta sanoin kaikille etten ole kiinnostunut miehistä, eikä kukaan väkisillä mitään yrittänytkään. Ensimmäiset kännit join seitsemännen luokan viimeisenä koulupäivänä ja siitä eteenpäin aina kun jostain juomaa löytyi(noin viikottain ainakin). 

2008-2009 14-vuotiaana tutustuin erääseen kaksi vuotta vanhempaan, erittäin hyvännäköiseen ja "suosittuun" tyttöön, ja meistä tuli parhaita ystäviä. Olimme toistemme seurassa kaikki päivät, joimmekin ja poltimme pilveä. Pilvi ei oikein alkanut toimimaan kuin vasta vuotta myöhemmin, mutta tuli sitä silti poltettua ja vähän myytyä eteenpäinkin. Niihin aikoihin tuli alettua polttamaan tupakkaakin lähes säännöllisesti. 

Eräänä iltana olin juonut jonkin verran ja olisin halunnut jatkaa hauskanpitoa kavereiden kanssa, mutta jouduin kotiintuloajasta johtuen menemään kotiin. Vihaisena siitä ja ennemminkin yksinäisyydentunteesta(kavereista eroon joutumisesta) johtuen yöllä hiukan viiltelin ranteitani. Halusin nähdä miltä aukinainen ranne ja vuotava veri näyttää, kokeilla, ja hiukan riskeerata tai ainakin ottaa selvää kuinka sillä tavoin voisi itsensä murhata.

Vajaan viikon kuluttua siitä näki äitini jäljet riidellessämme ja soitti isäni paikalle. Hän vei minut autolla psykiatrisen sairaalan päivystykseen, koska en ollut suostunut puhumaan vanhemmilleni kuulemma mitään. Itse en muista kunnolla.

Psykiatrisessa päivystyksessä olin edelleen vihainen, ahdistunut ja tympääntynyt, joten vastaillessani työntekijöille tiuskin ja olin erittäin sulkeutunut. Vastaanotolla kysytään, tulenko tutkimuksiin suljetulle osastolle "vapaaehtoisesti, vai tuodaanko me sut väkisin". Ihmettelen, mitä vapaaehtoista siinä on, jos toinen vaihtoehto on väkisillä. Silloin ei kuulemma kanneta väkisillä, vaan saa itse kävellä sisään..

Allekirjoitan jonkin paperin ja minut talutetaan erilliseen rakennukseen. Ahdistaa, itkettää, pelottaa. Ikävä kotia ja äitiä, eikä voi tietää yhtään mitä tapahtuu seuraavaksi.

Minut viedään huoneeseen ja käsketään riisuuntua. Ihmettelen, riisuunnun ja kysyn pitääkö alusvaatteetkin riisua. Pitää, olen kuulemma menossa suihkuun.

Käyn suihkussa, vaatteeni pestään ja minulle annetaan niiden kuivumiseen saakka osaston vaatteet. Valkoiset alushousut, valkoiset muodottomat sukat, tumman siniset adidaksen verkkarit, tiukka valkoinen toppi ja iso huppari. Puhelin tietysti otetaan pois. Housujen vyökin kuuluisi, mutta minulle olivat sellaisen unohtaneet. Vanhemmille saa soittaa kerran päivässä, maksimissaan kymmenen minuuttia, ja he saavat tulla tapaamaan minua erilliseen huoneeseen vierailuaikoina. Äitini olisi tuonut minulle Ismo Alangon levyjä helpottaakseni oloani, mutta osastolle ei saanut tuoda omia levyjä. Kaikki vaatteet, tavarat ja kirjeet mitä vanhemmat tuovat tarkistetaan.

Hoitajat esittelevät eri huoneet; pelihuone, jossa tietokone ilman nettiä ja playstation 2. Olohuone, jossa televisio, lehtiä, pelikortit, kaksi sohvaa ja kuulakärkikynä. Sälekaihtimista poistettu narut. Ruokailutila, jossa pöydällä hedelmäkori. Ilahdun, koska rakastan hedelmiä ja vihanneksia.

Minut ohjataan omaan huoneeseeni ja ensimmäisenä vajoan sänkyyn itkemään.

Kun olen menossa vessaan, ovat ovet lukitut ja täytyy mennä pyytämään hoitajaa avaamaan. Minulle tehdään kuulemma seulat, siksi ovet ovat lukossa. Ihmettelen mitä ovat seulat, huumetesti kuulemma. Purkkiin pissimään sitten vaan.

Yöllä heräilen siihen, kun hoitajat käyvät taskulampun kanssa tarkistamassa huoneita.

"Hyvää huomenta" on korvattu huudahduksella; Verikoe!

Minulle on määrätty omahoitaja, joka juttelee kanssani ja avustaa täyttämään 500 kyllä-ei-kysymyslomakkeen täytössä. Lisäksi tehdään Rorschachin musteläikkätestit, joissa ilmenee kuulemma todellisuudentajun epävakautta. Asiaa ei kuitenkaan tutkita sen pidemmälle, äitini vedotessa siihen, että olen kuvataiteellisesti lahjakas.

Noin viikon osastolla oltuani olen ehtinyt jo hiukan sopeutuakin paikkaan. Nautin playstationilla pelaamisesta sekä terveellisenä pitämästäni ruuasta, ja odotan kotiinpääsyä.

On aika tavata sosiaalityöntekijöitä ja luulen jo pääseväni kotiin, kunnes kieltäytyessäni noudattamasta joitain ylitiukkoja rajoituksia päättävätkin sosiaalityöntekijät siirtää minut kiireellisellä sijoituksella kaupungin omistamaan lastenkotiin. Järkytys on suuri, itken koko matkan isäni auton kyydissä.

Minut ohjataan sisään, näytetään oma huone ja kerrotaan että ensimmäisenä päivänä ei saa poistua huoneestaan kuin vessaan. Itken koko päivän.

Miksi ahdistuneet nuoret ketunpoikaset suljetaan yhä pienempiin häkkeihin ja vielä työnnellään tikkuja raoista?

Lastenkodissa käyttäydyn hyvin, olen kohtelias työntekijöille, kiittelen ja olen reipas. Käyn koulussa, ompelen huoneessani ja kuuntelen iskelmää.

Jokaisen huoneessa on omien kotoa mukaan saatujen tavaroiden lisäksi vaatekaappi, sänky, pöytä, pöytävalaisin, kattolamppu, verhot, roskakori ja cd-soitin. Ensimmäisellä kerrallani kyseisessä lastenkodissa sai oman huoneensa ikkunan auki normaalilla kahvalla.

 

HUH Nyt en kyllä jaksa kirjoittaa enempää ainakaan heti, sillä olen kirjoittanut tätä viimeisimmät kahdeksan tuntia. Jos joku haluaa kuulla lisää tai kysyä jotain, niin siitä vain, sitä varten kai tämän tänne laitankin. :)

Alkuperäinen syy koko kirjoittamaan alkamiselle oli itseasiassa pyytää neuvoja tai vinkkejä ihmisiltä mitä tehdä seuraavanlaisen asian kanssa:

"Kiireellisin, tärkein ja ahdistavin asia mikä pitäis saada hoidetuksi, on taikoa jostain 300e jotta saan maksettua takaisin velan isälle niin nopeasti kuin ikinä mahdollista. Olen hänelle jo valmiiksi yli tuhat euroa velkaa, mutta tää yksi ois pakko maksaa heti, koska lupasin maksaa sen jo pari päivää sitten.", mutta antaa sen olla tältä päivää.

Tässä koko elämäänsä ja erityisesti tätä nykyistä sosiaalihuollon ym. tilaa miettiessä ei oikeastaan ihan kauheesti yksi kolmensadan euron kiireellinen velka paljoa paina.

Sammutan puhelimen ja menen telttaan nukkumaan, ja kenties huomenna jaksan taas miettiä niinkin perkeleen paljon ongelmia maailmalla aiheuttavaa asiaa, kuin rahaa.

Käytännössä siis tältä päivältä jää nyt kyllä neuvojen pyytely sikseen, kattoo huomenna uusiksi. Kuitenkin jos jotakuta kiinnostaa koko soossi lukea ja on jotain sanottavaa, niin siitä vaan. Myöhemmin vois vaikka jatkaa kirjoittelua siitä, kuinka sitä oikein päätyi kaiken jälkeen vielä kodittomaksikin, ja ulkomaille, ja aika monia muitakin juttuja..

Kommentit (6)

Vierailija

ei muuta ku tsemppiä! sun on oltava kyllä hyvin vahva ihminen. Olisi tosiaan mukava tietää mitä sulle kuuluu tänään ja miten sä olet sinne ulkomaille päätynyt.

Vierailija

mul oli niin huono olo , et en päässy liikkeelle . soitin terapia puhelimeen , sain apuu sieltä , et pääsin yleensäkkin lähtee ulos . kai jotain kolme kertaa soittelin sit , nyt mul on oma terapeutti , nyt menee jo hyvin .

Vierailija

2/4 ja 3/4 Kiitoksia ja joo, ehdottomasti hyvää tekee välillä koittaa menneitäkin muistella, saa vähän paremmin otetta siihen millainen henkilö sitä tässä ajassa on ja millaisista syistä. :)

Muistutti myös hyvin juurikin että millaisista jutuista sitä on jo selvinnyt ja sitä kautta sai hurjasti voimaa olla välittämättä "ilkeistä" ihmisistä(henkilöistä, joilla on oikeasti itsellään asiat ja tunnekehitys jääneet hiukan huonoon jamaan, aiheuttaen jatkuvaa epävarmuutta ja pelkotiloja, joita sitten koitetaan itseltään ja muilta peitellä ja piilotella muiden ihmisten arvostelemisella ja "vihaamisella" ym.) ja tapahtumista ja sen sijaan keskittyä siihen, kuinka saa omassa elämässään asiat taas sellaiseen kuntoon, että on resursseja auttaa muita ihmisiä selviämään tässä viidakossa. :)

Täytyy vaan opetella tunnistamaan aina uudelleen ja uudelleen milloin aivot on lähteneet vanhoihin defensseihin(täysi tunnekylmyys) ja koittaa mahdollisimman pian hoitaa tilanne kuntoon yrittämällä tarkoituksellisesti palauttaa yhteys omiin oikeisiin tunteisiinsa ja yrittää olla riittävän rohkea näyttääkseen ne muillekin. Suuri osa tämän päivän ongelmista ihan maailmanlaajuisella tasolla kuitenkin johtuu pohjimmiltaan ihmisten hyvin alkukantaisista ja voimakkaista tarpeista tulla hyväksytyksi, tuntea olevansa merkityksellinen ja tärkeä, saada rakkautta ja läheisyyttä, sekä pelosta ja epävarmuudesta omasta itsestään ja omista kyvyistään, joita sitten peitellään erinäisten defenssien kautta. Kun lapsi kasvaa ympäristössä, jossa vanhemmilla ei ole aikaa antaa riittävästi läheisyyttä, tukea ja rakkautta, tai heidän oma tunnekehityksensä on jäänyt vajaavaiseksi, ei lapsella ole turvallisia puitteita omien tunteidensa kokemiselle, näyttämiselle ja läpikäymiselle, mistä johtuen lapsuusajan täyttämättömät tarpeet seuraavat ihmistä erinäisissä muodoissa ja tilanteissa niin kauan, että ihminen oikeasti tunnistaa mikä tunnetilojensa ja niiden mahdollisesti aiheuttamien ongelmien taustalla on, ja oppii käsittelemään ja läpikäymään nämä tunteet. :)

Niin kauan kuin ihmiskunnan kollektiivinen oman itsensä kieltäminen ja tunteidensa peittely ja väheksyminen jatkuu, siirtyvät ongelmat sukupolvilta toisille ja ihmisten erillisyydentunteet ja yksinäisyys vain kasvavat. Ihmiset eivät uskalla luottaa toisiinsa ja sitä kautta jäävät vaille sitä luottamusta ja yhteisöllisyydenkokemuksia, mitä seuraa yhä voimakkaampi kilpailu ruoasta ja suojasta, silloinkin vaikka tosiasiassa resursseja olisi yllin kyllin järjestää jokaiselle kaikki tarvittava.

Kun kuvaan vielä lisätään jatkuva median kauhukuvilla ja katastrofeilla pelottelu ja mässäily, näkee ihminen väkivaltaa ym., joka aiheuttaa aivoissa adrealiinin ynnä muiden välittäjäaineiden erittymistä, joka taas vaikuttaa jokapäiväiseen käyttäytymiseen ja siihen kuinka toisiamme kohtelemme. 

Kun ihminen on pelokas ja epävarma omasta selviytymisestään, on hän jatkuvasti tunnetussa "taistele tai pakene"-tilassa, jolloin jokainen vastaantulijakin on potentiaalinen uhka, eikä keneenkään voi luottaa. Tämä eristää ihmisen yhä kauemmas omasta todellisesta luonnostaan laumaeläimenä, jolle yhteisölliset kokemukset ja luottamus ovat henkisen hyvinvoinnin elinehtoja. Toki ihmiset yhä saavat yhteisöllisiä kokemuksia ja läheisyyttä, ihan mm. internetin kautta ja lähipiirin avulla, mutta tällä hetkellä vallan kahvaan päätyvät yleensä ne yksilöt, joilla on suurin tarve haalia itselleen mahdollisimman paljon, vaikka muiden kustannuksellakin. Epävarmat yksilöt, jotka ovat jääneet vaille huomiota ja huolenpitoa lapsena, tarvitsevat yhä vahvemmat defenssit omien epävarmuudentunteidensa suojaksi. Heidän "täytyy" hakeutua yhä parempiin työasemiin, saadakseen valtaa ja materiaa pyrkiessään tiedostamattaan(?) sillä pakenemaan omia epävarmuuden- ja merkityksettömyydentunteitaan itseltään ja muilta, kun ei kukaan niitä ole opettanut käsittelemään ja pääsemään niistä yli.

Tunnelatausten tarkoituksena on ollut opettaa ihminen tekemään asioita jotka tukevat hänen selviytymistään ja lisäksi opettaa välttämään tekemästä samoja virheitä uudestaan.

Mikäli ihminen on systemaattisesti opetettu aliarvioimaan ja sysäämään sivuun omat tunteensa, on ihminen usein kyvytön tunnistamaan oma tunnetilansa, sekä mikä sen on aiheuttanut, jolloin hän helposti toistaa samat virheet yhä uudelleen ja uudelleen.

Useat yrittävät tiedostamattaan luoda jonkinnäköistä kuviteltua aitaa itsensä ja näiden hyväksymättömien tunteidensa välille aliarvioimalla ja jopa kaltoinkohtelemalla sellaisia ihmisiä, joissa tunnistavat omia "kiellettyjä" tunnetilojaan. Erityisesti avoin ja muille tunteensa näyttävä ihminen herättää melko suuressa osassa ihmisistä luottamusta ja myötätuntoa, mutta sellaisessa henkilössä joka ei ole kyennyt ilmaisemaan itseään ja kokemaan tuntemuksiaan turvallisessa ympäristössä herättää toisen henkilön tunteidenilmaisu helposti vihaa ja katkeruuttakin. Sisimmässään muiden tunneilmaisusta vihastuva ihminen on yleensä todellisuudessa kateellinen ja tuntee tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti siinä, kuinka hänelle ei ole ollut tarjolla niitä turvallisia tunnekehyksiä joiden varassa opetella omia ja muiden tunteita käsittelemään. Tällainen ihminen joutuu opettelemaan pärjäämään omillaan hyvin nuoresta pitäen, jolloin hänen kykynsä luottaa ja arvostaa itseensä ja muihin ihmisiin jää vajaavaiseksi, kunnes ihminen jossain vaiheessa elämäänsä löytää puitteet voimakkaiden alkukantaisten tunteidensa hyväksymiselle ja kokemiselle. Oman itsensä tunteminen ja hyväksyminen lähtee tiedostamisesta ja omasta päätöksestä uskaltaa päästää irti vanhoista, toimimattomista kaavoista. Katkeruuden ja vihan sijaan tulee ihmisen opetella uskaltamaan astua näiden defenssiensä taakse kokeakseen niiden oikean aiheuttajan; surun, epävarmuuden, yksinäisyyden, hylätyksitulemisen ja vastaavien, ikäviksi miellettyjen tunteiden kokemiseksi. Todellisuudessa ei Kukaan ihminen pysty täysin yksin kaikista tunnetiloistaan selviämään ja niitä kokemaan, vaan jokainen tarvitsee ihmisiä ympärilleen voidakseen tuntea olonsa turvalliseksi ja voidakseen vuorovaikuttaa muiden ihmisten kanssa tunnetasolta lähtien.

 

Omaan elämään palatakseni: tällä hetkellä olotila on oikeastaan ihan hyvä. Toki vanhoja tunteita on käsittelemättä vielä huomattavissa määrin ja lepo on tarpeen, mutta tässä pikkuhiljaa opetellessa. Vaikeinta yleensä on onnistua tarttumaan kiinni niihin omiin ja muiden tunteisiin, kun tulee helposti vaan sysättyä ne sivuun ja viiletettyä eteenpäin, jolloin kaikki pakkautuu vain sisimpään ja jää sinne vaivaamaan ja aiheuttamaan erinäistä oireilua. Kirjoittaminen, kuten kaikki muukin itseilmaisu, sekä itsetutkiskelu on kyllä hyväksi jokaiselle, ja tehnyt omallakin kohdalla oikein hyvää. Kun ihminen itse on valmis myöntämään omat virheensä, näyttämään oikeat tunteensa ja päästämään irti vanhoista toimintamalleista, jotka eivät ole tuottaneet elämässä toivotunlaista tulosta, voi "eheytyminen" alkaa. :) Toivottavasti yhä useammat ihmiset huomaisivat sen ja oppisivat tuntemaan omat itsensä, niin vältyttäisiin niiin monenlaisilta väärinkäsitysten ja pakoilun aiheuttamilta harmeilta ja opittaisiin arvostamaan itseämme, elämiämme ja kaikkea olemassaolevaa ihan kollektiivisellakin tasolla, niin saataisiin sotimisen ja markkinatalouden jatkuvan kilpailun sijaan resurssit oikeaan hyötykäyttöön; maapallon kunnosta huolehtimiseen tulevien sukupolvien elinehtojen säilyttämiseksi ja evoluution etenemisen mahdolliseksi, JOKAISEN ihmisen perus elinehtojen täyttämiseen.

Jatkuva kilpailu ja riiteleminen saman lajin edustajien välillä on naurettavaa ja todella tuhoisaa, niin ihmiskunnan kollektiivisen mielenterveyden kuin luonnonkin kannalta. Vain mieliltään sairaimmat yksilöt kykenevät pyörittämään Coca Cola companyn, Nestlen, Monsanton, Orion Pharman ym. kaltaisia suuryrityksiä, joiden jatkuvalla voitontavoittelulla ja kilpailulla tuhotaan viimeisetkin luonnnovaramme alta aikayksikön, ja viedään tulevilta sukupolvilta mahdollisuudet tuottaa edes niitä ainoita asioita mitä ihminen oikeasti selviytyäkseen tarvitsee; ruokaa, puhdasta vettä, raitista ilma, suojan luonnonilmiöiltä ja muilta eläimiltä.

Kenties ihmiskunnankin on vain pakko pikkulasten tavoin kiukutella ja uhmata vanhempiaan(luontoa, "äiti maata ja isä taivasta") ja oppia virheistään kantapään kautta. Kyllä se itku pitkästä ilosta opettanee jatkossa huomaamaan ajoissa kun menee yli. Silloin kun vain ollaan valmiita näkemään syy- ja seuraussuhteet, ollaan valmiita myöntämään virheemme, antamaan anteeksi itsellemme ja muille ja opetellaan uusia toimintatapoja. :) Ei ole mitään pelättävää, kaikki kyllä menee juuri niinkuin pitääkin ja virheiden kautta viisastuessa voidaan tällekin planeetalle saavuttaa olosuhteet, joissa jokaisella on tasa-arvoiset mahdollisuudet ja resurssit toteuttaa itseään ja olla osallisena ihmiskunnan tietoisuuden kasvussa. :) Kunhan vain ensin saadaan epävarmat, egonsa taakse tragedioiden kautta hautautuneet ihmisraukat pois vallankahvoista. 

 

 

Lopetetaan nyt tää typerä kilpaileminen ja siirrytään kollektiivisesta teini-iästä ja eläimen primitiivisestä selviytymistaistelusta vihdoin tietoisuuden ensiaskelmia pidemmälle, ja opetellaan katsomaan koko kuvaa pienten pikselien sijasta, jooko? Maapallo ja sen miljoonien vuosien kehityksen saatossa eriytyneet miljardit erilaiset elämänmuodot ovat ainakin omissa silmissäni huomattavasti tärkeämpi huomioonotettava tekijä ihmiskunnan tulevien päätösten teossa, kuin se kuinka monta prosenttia enemmän on taas tuotettu ja kulutettu. Jatkuva talouskasvu on jatkuvaa luonnonvarojen tuhlaamisen nopeuttamista. Meidän tulisi lajina oppia arvostamaan itseämme, mahdollisuuttamme niin monenlaisiin erilaisiin tunteisiin ja ajatuksiin, sekä kykyämme kommunikoida toisten oman lajimme sekä muiden lajien edustajien kanssa suorastaan uskomattomalla tunnetasolla elekielen ja magneettikenttiemme välityksellä. Ihmiskunta on vasta heräämässä primitiivisestä selviytymiskamppailustaan aikaan, jolloin meillä on niin teknologisia kuin tunnepohjaisiakin resursseja varmistaa jokaikiselle ihmisolennolle riittävästi ruokaa ja suojaa, riippumatta alkuperästä, sukupuolesta, älykkyydestä, ammattitaidosta tai mistään muustakaan, jolloin ihmiset pystyvät keskittymään aidosta mielenkiinnosta ja innostuksesta lähtevään itseilmaisuun, muiden auttamiseen, opiskeluun ja luonnosta huolenpitoon. Resursseja löytyy todellisten korkeakulttuurien ylläpitämiseen, mutta jatkuvaa talouskasvua tavoitellessamme tulemme saavuttamaan vain ja ainoastaan suuren, elottoman kaatopaikan.

 

Jäi taas näköjään tuo omaan elämään palaaminen tuossa hiukan lyhyeksi... Mutta niin. Kirjastossa taas, vettä sataa kaatamalla. Tänä aamuna puistovahti tuli kertomaan että joudumme siirtämään telttamme muualle 24h kuluessa, koska kyseisellä todella suuren puiston metsässä ei saisi telttailla ja oli kuulemma tullut valituksia. Ehdittiin siinä samalla kohdalla majaillakin jo kaksi kuukautta ilman että tarvitsi siirtyä ollenkaan, yhtä yötä lukuunottamatta noin kaksi viikkoa sitten;

Illalla nukkumaanmennessä satoi vettä ja yöllä yhden aikaan puoliunessa jalkoja heilutellessa alkoi pikkuhiljaa ihmetyttää miten liikkuivat niin kummallisesti patjalla. Siitä vähän paremmin hereille, niin tajuaa että ulkona sataa kaatamalla ja teltan alla huljuu vettä. Siitä sitten nopeasti tavaroita keräilemään ennen kuin vesi tulee kokonaan läpi telttaan, ja ulos päästessä alkaa olla teltta makuupusseineen ihan läpimärkä ja ulkona nilkkoihin saakka vettä.

Muutama maili kävelyä keskustaan ja vastaantulleilta Street Angelsseilta hiukan apua pyytelemään. Ohjasivat erään ostoskeskuksen ulkopuolelle CCTV-kameroiden alle nukkumaan kadulle, ja saivat YMCA:lta pari vilttiä haettua.

Lähdin märissä vaatteissa paljain jaloin keskellä yötä mäkkärin vessaa etsimään, kun itsellä ei ollut paperia eikä mitään muutakaan vastaavaa ja oli menkat. Matkalla vastaan tuli joku mies jolle kerroin olevani koditon ja sateesta johtuen nukkuvani yön kadulla. Hän lupasi, että voisimme mennä ystäväni kanssa hänen luokseen yöksi, joten hain ystäväni ja annoimme viltit takaisin ja lähdimme kävelemään tämän miehen asunnolle.

Noin mailin päähän käveltyämme hän soitti vaimolleen joka sanoikin ettemme voi tulla heidän ylimääräiseen huoneeseensa yöksi, joten jouduimme ojasta allikkoon. nyt ei ole edes vilttejä, vaatteet ovat märät ja sataa edelleen sataa vettä.

Hyväntekeväisyyskeräyslaatikolta etsimään jonkinnäköisiä vilttejä tai vaatteita, mutta ei löytynyt kumpiakaan, vaan ainoastaan kuplamuovia. Otimme kuplamuovit mukaan ja suuntasimme kristittyjen vapaaehtoisten voimin ylläpitämälle Daycentterille, jossa tarjotaan ma-la joka päivä tiettyyn aikaan kodittomille ym. lahjoituksien varassa lounas, mahdollisuus pyykinpesuun ja suihkussa käymiseen ja neuvoja työkkärin ym. kanssa asioiden hoitamiseen. Oli lauantai, joten tiesimme ettei daycentteri ole auki seuraavana päivänä ja että sen pihassa on sateensuoja jossa penkkirivistö. Kiipesimme aidan yli pihaan ja siirtelimme penkkejä hiukan saaden ihan hyvän nukkumasijan. Kylmästä johtuen unta ei saanut, mutta selvisipähän aamuun saakka.

Siitä kirkkoon vapaaehtoisten ja lahjoitusten voimin järjestettävälle sunnuntai-aterialle ja saimme heiltä myös lämpimät paidat ja makuupussit seuraavaa yötä varten. Pääsimme kuitenkin jo telttaan yöksi, kirkosta saatuihin makuupusseihin, omiemme ollessa litimärät.

 

Täytyisi käydä pakkaamassa teltta, mutta sataa kaatamalla, joten nukumme siinä vielä ensi yön. Aamulla täytyy pakata teltta ja kaikki muutkin tavarat mukaan ja mennä daycentterille aamiaiselle ja miettiä minne seuraavaksi yöksi.

Minusta olisi pitänyt tulla jo monta viikkoa sitten erään baarissa tapaamani mieshenkilön in-house siivoaja, mutta hänestä ei yllättäen sen jälkeen kuulunutkaan mitään. Pari päivää sitten tapasin hänet uudelleen kaupungissa ja hän kertoi hukanneensa puhelimensa, ja otti numeroni ylös uudelleen. lupasi soittaa tänään että päästäisiin muuttamaan hänen luokseen ja voisin aloittaa työt, mutta eipä ole kuulunut vielä puhelua. Voi kunpa hän soittaisi, niin olisi ainakin yösija ja 9h työtä 10punnan tuntipalkalla tarjolla.

Kun saan asunnon, aijon alkaa opiskelemaan kirjaston avulla vielä paremmin valokuvaamaan, soittamaan huilua, luen lisää evoluutiosta, biologiasta, kvanttifysiikasta ja noh, kaikesta todellisuuden rakennetta kuvailevasta. Alan syömään hiukan vähemmän ja kuntoilemaan, pudottaakseni hiukan painoa(vaikkei olisi tarvetta, mutta tunnen oloni paremmaksi hiukan hoikempana). Keskityn ottamaan elämästäni ja itsestäni paremmin huolta, kyetäkseni tekemään töitä ja säästämään rahaa, voidakseni toteuttaa suunnitelmia ja myöhemmin matkustamaan nähdäkseni lisää. Menen myös vapaaehtoistöihin ja yritän pysytellä erossa päihteistä. Pitää muistaa alkaa taas meditoimaan ja vain luottaa kaikkialliseen tietoisuuteen. Kaikki menee aina juuri niinkuin pitääkin ja elämä on suuri matka, yksi tarina tässä kirjojen valtameressä. :)

Kirjasto menee kiinni, joten täytyy lähteä.

 

Ps. 4/4 Ihanaa että sait apua, hyvä homma. Olen psykoterapiassa käynyt itsekin joitain vuosia sitten, mutta en kuulemma tarvinnut sitä. Masennuslääkkeiden kanssa suosittelen olemaan varovainen, ne on hullua tavaraa.

Vierailija

6/6 Joitain kertoja on tullut aloitettua, mutta aina on vähän kaatunut siihen, että olisi täytynyt alkaa sensuroimaan turhan paljon asioita. :\ Nyt kun ei ole enää maassakaan(heh, koko planeetalla?) voisi toki uskaltautua rohkeammin kirjoittelemaan. Olen yleensä kirjoitellut kaiken käsin, mutta valokuvina voisin tekstit nettiinkin tietysti siirtää, ellen jaksa puhtaaksikirjoittaa. :) Kenties aloitankin prosessin jo tänään..

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat