Lapsi ei halua tavata isäänsä

Vierailija

Isä on ollut laiska ylläpitämään suhdetta poikaansa. Saattoi hävitä kartalta muutamaksi kuukaudeksi ja säännölliset tapaamiset eivät onnistuneet ennen kuin pikkuhiljaa lapsen ollessa noin kolme. Kuitenkaan mitään aktiivisuutta tai osallistumista pojan elämään ei löydy, ja ovat vieraantuneet toisistaan.

on näennäinen osa lapsen elämää ja tapaa lastaan joka toinen vklp. Kun vklP on ohi poika itkee helpotuksesta. Soittaa myös kotiin minulle että tule hakemaan pois täältä. isän tullessa kieltäytyy lähtemästä mukaan, sanoo syyksi että ei viihdy, eikä häntä rakasteta. Poika täyttää kuusi.

oikeus ottaa lapsen mielipiteen huomioon vasta 12 vuotta täytettyään. Minä en pakota lasta paikkaan jonne on hirvittävän hankala mennä. Kannustanut olen, ja aina sanonut exälle että käytös kostautuu sillä että lapsi laittaa jarrut kiinni tuolla menolla. Ei ole korvaansa hetkauttanut sille kun ehdotin että näkisi tätä myös päiväseltään lisäksi vaikka puistoreissujen verran tai soittaisi edes joskus. Tekisi itsestään lapselle tärkeän ja rakentaisi suhdetta pikkuhiljaa. Mutta ei. 

huoli lapsen terveydestä on herännyt muuallakin.

 

pointtina tässä se, että kun lukee aina miten äidit yrittää viedä lasta isältään tai miten kenelläkin on oikeuksia, niin eikö lapsella ole niitä? Minusta ei ole tarkoituksenmukaista kiduttaa eska ikäistä näin, ja olen siis jättänyt antamatta jos lapsi ei ole halunnut lähteä. Eikä ole kyse mistään šellaisesta että leikit on kesken ja huono päivä, vaan lapsi systemaattisesti stressannut ja kieltäytynyt jo noin vajaan vuoden. 

 

Isä haluaa pakottaa, minä en halua. Enkä ymmärrä edes miksi kun ei lapsi ole koskaan kiinnostanut kuin näytekappaleena sukulaisille. Voiko tälläisessä tilanteessa saada oikeudelta päätöstä vähentää tai evätä tapaamisia?

Kommentit (1)

Vierailija

Huomasin kirjoituksesi vahingossa ohimennen. Minulla on sellainen kokemus (poikani on nyt jo 18 v), että isä halusi pakottaa pojan tapaamisiin pienenä. Poika oli alle 2 v, kun erosimme ja huoltajuus jäi pelkästään minulle. Siitä ei kuitenkaan paljon hyötyä ollut, koska elatusmaksu ja tapaamiset pitää sopia kuitenkin erikseen.

Ensin poika oli viikonloput isällään, sitten enää sunnuntait (ei yötä) ja viikolla kahtena iltana. Usein tuli isälle aina jotain "muuta" ja tapaaminen peruuntui. Sitten niitä isä yritti tietysti aina vaihtaa ja säätää. Isällä oli ja on päihdeongelma sekä myös jonkinlainen diagnooli kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, masennusta, työkyvyttömyyseläke, väkivaltaisuutta jne ja me elimme 10 vuotta jatkuvan kyttäämisen ja painostuksen alla.

Poika oli oikeasti heitteillä isän luona, mutta sosiaaliviranomaiset uskoivat minua vasta muutaman kauhean vuoden jälkeen, kun isän seuraava naisystävä kertoi samat asiat heille.

Sitten lapsi tapasi isäänsä enää vain valvotuissa olosuhteissa kerran pari kuussa. He saivat lähteä jonkun ajan päästä sieltä esim. hampurilaiselle käymään, mutta lapsi häpesi isäänsä niin paljon, ettei halunnut enää niitäkään tapaamisia. Ei ollut kyse vain häpeästä, poika ei arvostanut eikä pitänyt isästään, ei lasta voi huijata, kyllä he tajuavat, kuka heistä välittää ja kuka vain SANOO, että välittää.

Lopulta lasta kuultiin perheneuvolassa, hän oli silloin muistaakseni noin 9 tai 10 vuotias. Tuo kuuleminen järjestettiin perheneuvolassa sen vuoksi, ettei haluttu lapselle kokemusta oikeuden edessä olemisesta. Prosessi oli aika pitkä ja siinä kuulmisessa oli useita henkilöitä arvioimassa tilannetta, koska ilmeisesti tilanne oli aika harvinainen.

Lasta kuultiin ja hänen ei enää tarvinnut nähdä isäänsä. Se oli helpotus sekä hänelle, että minulle. Isä tietenkin oli aina kääntänyt asian niin, että minä kostan hänelle lapsen kautta, mutta oikeasti oli kyse lapsen turvallisuudesta ja henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista. Kuka antaisi vapaaehtoisesti lapsensa olla mielisairaan väkivaltaisen alkoholistin luona?? Tämä ei ole liiottelua, tilanne todella oli tuo.

Poikani sai myös tämän jälkeen perheneuvolasta pitkään terapiaa noin pienenä, samoin minä. Hänelle myös opetettiin miten sellaisessa tapauksessa tulee toimia, jos vaara (isä) uhkaa. Hänelle yritettiin etsiä ns. tukihenkilöä, kehen hän voisi ottaa yhteyttä, jos haluaisi puhua isästään jollekulle muulle vielä, kuin minulle, mutta sellaista ei siinä kohtaa löytynyt eikä poika tainnut oikein sellaista halutakaan.

Poika on nyt täysin tasapainoinen, fiksu ihana ihminen. En usko, että asiat olisivat menneet ihan näin hyvin hänen milenterveyden kannalta, jos hänet olisi aina vaan pakotettu näkemään isäänsä.

Isähän painosti häntä vielä vuosia (ja minua), koska samalla paikkakunnalla asuimme. Lopulta muutimme ja asia ratkesi niin. Kerran isä on tunkeutunut kotiimme uudella paikkakunnalla.

Ehkä sinun tapauksessa ei ole kyse turvallisuudesta, kuten meillä oli ensisijaisesti, mutta mahdollista tuo on. Se vaatii kärsivällisyyttä ja todella hyvät perustelut. On kyse todella LAPSEN oikeudesta tavata isäänsä, ei isän oikeudesta tavata lastaan, niin sanoo se sopimuskin.

On surullista (ja rankkaa), että Suomessa näillä isillä (tai miksei äideilläkin) on oikeus aina vaan kaikkeen, vaikka tekisivät mitä vain. Velvollisuuksia ei tunnu olevan.

Jaksamisia teille!

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat