Isän tehtävät perheessä?

Vierailija

Hei kaikille!

Toivottavasti jaksatte lukea… tästä tulee piiiiiitkä, sillä en osaa lyhyesti kertoa. Olen tällä palstalla käynyt lukemassa tekstejä ja monesti hyviä neuvojakin löytänyt, mutta vasta nyt uskaltaudun itse laittamaan viestin tänne.

Olen 36-vuotias nainen Pohjanmaalta. OIen naimissa ollut mieheni kanssa päälle 4 vuotta ja meillä on 3-vuotias pikkuneiti. Yhdessä olemme mieheni kanssa olleet n. 6 vuotta, mutta sitä ennenkin tunsimme toisemme kyllä vuosia. Olin aina kuvitellut, että miehestäni tulisi aivan loistava isä kun hän on niin kiltti, huomaavainen ja tykkää kovasti lapsista. Olin myös ajatellut, että perhe-elämästä tulisi täysin erilaista kun se nyt on.

Eli ongelmat oikeastaan lähtivät siitä kun lapsemme syntyi. Aluksi totta kai oli ihanaa kun oli pieni uusi elämä saatu yhdessä aikaan, mutta pian alkoi itselle selviämään, että mieheni ei ehkä ollutkaan sitä mitä minä kuvittelin. Olin paljolti lapsen kanssa yksin alusta lähtien. Lapsi oli joka paikassa mukana, en edes suihkuun päässyt yksin, mutta en valittanut. Mieheni teki pitkää päivää töissä ja kaksi kertaa viikossa kävi harrastustensa parissa (ma ja la, ja lauantaisin vietti lähes koko päivän aina harrastuksen parissa). Alussa välillä kävimme kyllä yhdessä vaunulenkeillä, mutta sitten sekin alkasi jäämään eikä mies hirveästi osallistunut lapsen hoitoon. Toki hän vaihteli vaippoja tms. kun kotona oli, mutta eipä muuten kauheasti tehnyt.

Kun neiti sitten kasvoi niin miehen tekemiset vain väheni. Enää emme käyneet yhdessä lenkeillä ja mies lopetti urheilullisen harrastuksensakin kun oli pitkiä päiviä töissä ja tuntui, että hän vain vapaa-ajat lötköttää kotona tietokoneen äärellä tai telkkarin edessä. Edelleen hän kuitenkin siis kävi harrastuksena parissa (ei liikunnallinen) sen kaksi kertaa viikossa ja sinne tuntui aina riittävän energiaa ja kiinnostusta. Mieheni myös tuntui pitävän niin kauheasti kiinni niistä omista tavoistaan ja rutiineistaan, vaikka oli tullut uusi tulokas elämään, jonka mukaan olisi pitänyt alkaa elämään. Miehen oli pakko aina päästä suihkuun rauhassa ja oli ihan kamalaa, jos hän joutui vahtimaan pikkuneitiä eikä ollut ehtinyt suihkuun. Minä yritin sanoa, että menenhän minäkin suihkuun niin, että otan neidin kylppäriin mukaan ja käyn pikasuihkussa. Toinen asia oli se, että miehen piti aina saada herätä rauhassa ja syödä aamupala rauhassa ennen kuin häntä sai ”häiritä”. Miksi hänellä pitäisi olla sellaista luxusta kun ei minullakaan ollut? Minähän se olin joka ikinen aamu, joka heräsi kun lapsi heräsi ja ensin laitoin lapselle aamupalaa ja sitten vasta itselle. Enkä koskaan voinut olla naama mutrulla aamusta ja todeta lapselle, että sori äiskä nyt eka herää ja on omassa rauhassa ja sitten vasta huomioin sut.

No entäs näkyikö miestä neuvolakäynneillä? No ei… tai ehkä kerran tai pari on ollut mukana. Minun tehtäväni se oli aina varata ajat ja huolehtia niistäkin asioista. Ei mies koskaan lähtenyt lääkäriin tytön kanssa tai varannut seuraavaa aikaa tms. Tai selvitellyt, jos oli jotain omituisia oireita tms. Minun tehtävänihän se oli.

Meidän neiti on ollut todella huono nukkumaan alusta lähtien ja olihan sekin sitten totta kai minun tehtäväni nousta sitten katsomaan mikä hätänä ja ei ole kyllä kolmen vuoden aikana kovin montaa viikkoa ollut sellaista, että olisi saanut nukkua kokonaisia öitä kunnolla. Ensimmäisen vuoden ehkä ymmärrän, että se on naisen tehtävä nousta, mutta pitäisihän äidinkin välillä saada nukkua?? Ja ihan turha neuvoa, että olisit nukkunut päiväunet, sillä en osaa nukkua päiväunia ja minulla tulee aina todella huono olo loppupäiväksi, jos nukun päiväunia. Mutta kun sitten tosiaan sama tyyli jatkui ja jatkui eikä mies eväänsä väräyttäny oikeastaan juuri koskaan niin totta kai se alkasi jo ottamaan päähän. Monesti sanoin miehelleni asiasta ja hän väitti ettei hän ole mitään kuullut eikä herännyt. Aloin sitten itse oikein seuraamaan, että onko asia tosiaan noin. Monesti heräsin kun neiti itkeskeli, mutta leikin nukkuvani. Mieheni kyllä varmasti heräsi ainakin jollain tasolla kun neiti itki, sillä rupesi vaihtelemaan asentoa heti ja tuhisi siihen malliin, että olisi herännyt, mutta hän ei noussut. Minäkään en noussut vaan leikin nukkuvaa ja sitten mies vihdoin nousi. Mutta itse en halunnut tyttöparkaa huudattaa vaikka kuinka kauan vain siksi, että herra ei jaksa nousta niin kyllähän se useimmiten sitten olen aina minä ollut, joka nousee. Tai jos mies on noussut niin hän on vaan hakenut neidin meidän väliin ja jatkaa uniaan eli ei jaksa yrittää nukuttaa neitiä uudelleen omaan sänkyyn. Voin sanoa, että tämä äiti kyllä välillä on ollut kuin kummitus kun unet aina vähäisiä.

Kun neiti oli n. 1,5 vuotias palasin itsekin töihin ja ihan täysipäiväisesti. Silloin varsinkin alkasi painamaan ne univelat, joita tuli, mutta silti mä vaan olen rämpinyt eteenpäin ja yritän selvitä kaikesta.

No sitten kun neiti alkoi lähentyä kahden vuoden ikää (oisko ollu 1 v 9 kk) niin neidillä alkas sairastelukierre, jonka kourissa sitten pyöriskeltiinkin melkeinpä tähän hetkeen saakka. Neiti oli melkeinpä 2 viikon välein kipeenä ? Terveyskeskuksessa ei otettu tosissaan, ei tutkittu. Aina vain lykättiin saikkulappu käteen ja heippa. Mutta arvannette varmaan, että minähän se aina olin, joka joutui olemaan poissa töistä lapsen sairastelujen takia. Miehellä riitti selityksiä aina. Loppujen lopuksihan mä sain sitten puhuttelun töissä kun olin joutunut olemaan niin paljon poissa (olin siihen mennessä ollut jo 30 kertaa). Siinä vaiheessa miehelle sitten sanoin, että kyllä nyt hänenkin TÄYTYY alkaa ottamaan vastuuta jo ja olla kans välillä hoitamassa tyttöä. No sitten tuli se kerta kun miehen tosiaan piti jäädä kotiin niin miehen työnantajan kommentti oli kyllä aivan uskomaton!!! Miesvaltainen työpaikka niin siellä totta kai oletetaan, että naisen tehtävä se on hoitaa sairasta lasta. Miehen esimies kommentoi ”Ai eikö muka sun vaimos voi olla kotona?”. Kyllä meinasi hermot mennä. Mies oli sitten yrittänyt selittää, että olen ollu niin paljon poissa, että sain jo puhuttelun. No sitten kun tuli seuraava kerta niin taas sama homma ja sitten vielä pakottivat mieheni iltavuoroon. Mieheni ei siis muuten tehnyt iltaa, mutta eivät suostuneet siihen, että on sairaan lapsen kanssa vaan kotosalla vaan piti mennä sit töihin ku mä olin päässy töistä?!?! Ja eihän se siihen jääny vaan seuraavalla kerralla tuli kommentti ”Eikö nyt olisi välillä sun vaimon vuoro?” Eli kolmannen poissaolokerran jälkeen saa tuommoisen kommentin ja mä olin ollu poissa 30 kertaa? Että sellanen työnantaja!

Nyt tuntuisi vihdoin siltä, että neidin ainaiset sairastelut olisi lopuillaan ja se osaksi varmaan johtuu siitä, että hänelle VIHDOIN suostuttiin tekemään korvien putkitus (sai sitäkin ruikuttaa moneen otteeseen ja yksityiseltä lopuksi kirjoittivat). Mutta kaikki ne lääkärissä käynnit yms. myöskin ne minä jouduin kaikki varaamaan. Toki yksityiselle sitten mieskin tuli mukaan, mutta kauhistutti miten vähän hän osasi vastata kysymyksiin kun jotain kysyttiin ja sama tapahtuu joka kerta kun joku lapsesta kyselee jotain. Hävettää aivan kun mies ei osaa vastata.
Esim. päiväkotia kun vaihdoimme niin hoitajat vähän kyseli lapsestamme niin mies kyseli kaikkea multa eikä edes herran jestas muistanut koska lapsen syntymäpäivä ja kun pitää täyttää lappusia jonnekin virastoon tai jonnekin niin ei mies niitäkään osaa täyttää?!?!? Onko siis nämäkin kaikki vain naisen tehtäviä?

Ja lapsen kanssa oleminen… oih ja voih. Mikä siinä voi olla niin vaikeaa leikkiä lapsen kanssa? Miehen mielestä se on lapsen kanssa olemista kun itse maleksii sohvalla ja lapsi leikkii yksin. Tai se kun itse istuu tietokoneella ja lapsi leikkii yksin. Tai se, että mies istuu kännykkä kädessä rämpytellen nettiä ja lapsi leikkii yksin. Eihän se ole ollenkaan sama asia!! Mitä se lapsi siinä oppii?? Mies ei ole koskaan lähtenyt lapsen kanssa esim. leikkipuistoon. Mies ei mitään kivoja juttuja keksi lapsensa kanssa omatoimisesti vaan pitää patistaa tai itse ehdottaa. Ja usein jopa silloinkin kun kolmestaan jossain ollaan niin mies istuu penkillä kännykkä kädessä. Mies ei yksinkertaisesti osallistu mihinkään. Selitykseksi aluksi sain sen, että ku ei hänellä ole ollut isämallia kun hänen vanhempansa erosivat kun hän oli 10 vuotta niin ei hän vaan osaa. Entäs sitten?? Mitä se liittyy omaan lapseen? Luulis, että haluisi tehdä päinvastoin kuin oma isänsä eli olis itse paikalla ja antais paremman isäkuvan omalle tyttärelleen. Eihän kukaan osaa ensimmäisen lapsen kanssa tehdä kaikkea heti vaan sitä opetellaan ja jokainenhan meistä itse on leikkinyt pienenä niin kyllä sitä nyt pitäis jotain osata tai sitten ainakin opetella yhdessä lapsen kanssa. Lapselle kuitenkin on tärkeintä, että se vanhempi on OIKEASTI läsnä. No sitten seuraava syy oli, että no ei hän osaa kun on tyttölapsi kyseessä. Höpönlöpön!! Tekosyitä! Miksei sitten opettele? Miksei ota selvää mitä lapsi haluaisi tehdä? Kai jokainen nyt osaa leikkiä nukeilla, värittää värityskirjalla tai piirrellä esimerkiksi.
Ja tuosta tulikin mieleen tosiaan tuo telkkari…. Meillä on jatkuvasti telkkari päällä kun mies vahtii lasta. Molemmat töllää telkkaria tuntitolkulla ja se on sitten sitä ”yhdessäoloa”. Mies on ihan täysin telkkarin orja ja kun hänen kanssaan yrittää keskustella niin hän vahtaa telkkaria koko ajan niin yritäpä siinä sitten pitää keskustelua yllä. Ja ne harvat kerrat kun hän kuuntelee niin silloin ei sano muuta kuin ”joo” tai ”jaa”. Mitään muuta ei lähde siitä miehestä? Miten voi puhua ongelmista, jos toinen ei sano mitään? Monesti sitten kun oikein alan purkamaan pahaa oloani ja puhua näistä asioita niin mies vaan kuuntelee naama mutrussa hiljaa eikä sano mitään. ARGH!!!
Monta kertaa on meinannut jopa käydä pahasti lapselle kun mies on keskittynyt puhelimeensa tai telkkariin. Kerran neiti jo katosi kaupassa kun herran piti vahtia, mutta hän vastasi puhelimeen ja unohti kokonaan lapsensa. Toisen kerran neiti meinas jäädä auton alle ku herra ei muistanu ottaa tyttöä kädestä kiinni keskellä kaupunkia ja niin meinas tyttö isänsä perässä juosta suoraan autotielle. Ja kolmas kerta ulkomailla oli se kamalin läheltä piti-tilanne…. Oltiin vaatekauppoja kiertämässä keskustassa ja sanoin miehelleni, että vahdi sinä lasta niin minä katson vähän vaatteita. Mies vastas joo joo eikä menny kauaa kun tyttö oli hävinnyt. Kauhuissani käännyin etsimään ja näin tytön kadulla seisomassa ja takana viiletti autoja monella kaistalla… Siellä neiti hyppii vain askeleen päässä autoista ja vilkuttaa. Siinä vaiheessa meinas sydän pompata kurkkuun, mutta onneksi joku täti huomasi neidin ja otti kiinni. Kyllä tuli muutamat kirosanat siinä vaiheessa miehelle! Mutta siis tällaisia tilanteita sattuu kun mies on ihan omissa maailmoissaan ja ajatuksissaan. Usein pelkään edes lasta päästää hänen seurassaan jonnekin.

Ja ruuan tekeminen… huoh. Jos kaapissa ei ole tehtynä valmiiksi ruokaa niin mies vaan tuijottaa jääkaappiin ja sitten laittaa sen kiinni ja ottaa leipää. Eikö lapsen isän pitäisi alkaa väsäämään itse ruokaa ja miettiä lastakin eikä vain mussuttaa ite leipää ja unohtaa lapsi kokonaan. Mun pitäis siis töiden, lapsen hoidon, kodinhoidon lisäksi vielä tehdä ruokakin joka päivä? Niinkö se muillakin menee? Jos menee niin miten jaksatte??

Ja sitten asioiden muistaminen….. kun pyydän miestä tekemään jotain esim. soittamaan neuvolaan tai kysymään jotain päiväkodista niin ei koskaan voi luottaa siihen, että se muistaa kysyä. Yleensä kaikki jää lopuksi kuitenkin mun hoidettavaksi. Jopa usein laitan itse miehen puhelimeen muistutuksen asioista, mutta SILTI unohtaa. Miten voi olla niin lahopää??? Oikeesti aika usein tuntuu, että meidän perheessä on kaksi lasta, joiden asioista pitää pitää huolta ? Jos minä en pidä huolta niin ei asiat tuu tehdyksi ja tärkeätkin jutut voi mennä sivu suuhun. Ja eihän mies edes itsestään pidä huolta niin miten vois toisesta pitää??? Mun pitää miehen omiakin lääkärikäyntejä yms. patistaa varaamaan kun ei saa aikaseks. Voiko olla mitään rasittavampaa kuin se, että KOKO AJAN JA AINA pitää kaikkea käskeä tekemään?? Siis aikuisen ihmisen????

En kuitenkaan väitä etteikö mieheni rakastaisi lastaan, mutta ehkäpä hän ei sittenkään ollut vielä valmis isäksi tai ei tajunnut mitä kaikkea se lapsen hankkiminen pitää sisällään. Ja totta kai mies välillä tekeekin asioita kuten esim. lukee iltasadun iltaisin ja pesee hampaat, mutta kyllä mun mielestä vähän enemmän pitäisi tehdä. Eiköhän se ole ihan 50-50 miten sen pitäis mennä??

Mä alan oikeasti olemaan niin loppu näiden asioiden kanssa kun mikään ei muutu ja mun pitäs jaksaa koko perhettä hoitaa ja vielä kotia ja tehdä ohessa työhommatkin. Mulla on koko kroppa ihan jumissa, päätä särkee, en saa nukuttua, väsyttää ja suoraan sanottuna ”masentaa” kun eihän mulla oo enää aikaa omille harrastuksille eikä millekään muullekaan. Eikä kyllä oo voimiakaan enää harrastaa…. Ja sitä kautta on menny olotila jo siihen, että en enää edes tykkää itestäni kun en pääse liikkumaan ja on tullu lisäpainoa (en siis oo kutienkaan ylipainoinen enkä siihen itseäni päästä), mutta silti painoa enemmän kuin ennen lasta. En myöskään tykkää siitä millainen musta on tullut näiden kaikkien ongelmien takia… en ole enää oma iloinen ja positiivinen itseni vaan oon kiukkunen akka, jolla hermo palaa nopeesti ? Ja voin ihan rehellisesti myöntää, että on kyllä tässä ajan kanssa hävinneet jo tunteet miestäki kohtaan ku tällasessa pitää elää…. En tiedä enää mitä pitäisi tehdä??

Kommentit (8)

Vierailija

Kuulostaa jokseenkin tutulta, jotain samaa on meidänkin perheessä, eli minä hoidan lähes kaikki kotityöt (siivous, tiskit, pyykit, ruoanlaitto lastenhoito, kaupassakäynti), ellen pyydä miestäni erikseen auttamaan. Pyytämättä ei juuri tee mitään edellä mainittuja. Apua kylläkin saan, jos vaan kehtaan koko ajan pyytää. Mutta siinähän se, että ei aina viitsi aikuista ihmistä koko ajan käskeä tekemään ja vielä antaa ohjeet perään, ellei itse näe, että on töitä tehtävänä. Vähän oma-aloitteisuutta minäkin olisin vailla! Olen tästä hänelle muutaman kerran huomauttanutkin, mutta eipä ole juuri muuttunut. Olemme molemmat työelämässä ja teemme yhtä pitkää työpäivää. Tosin minun työni ei ole niin raskasta kuin hänen. Siksi annankin hänelle enemmän vapaa-aikaa, kuin itselleni. Onneksi pääsen kuitenkin harrastuksiin ja mies hoitaa mukisematta lapset tällä välin. Laittaa jopa iltapalat ja käyttää iltapesulla, jos niin ohjeistan :)

Koeta saada nyt miehesi kuuntelemaan ihan vakavasti. Lätkäise telkkari kiinni ja sano, että nyt on parasta kuunnella. Miehille pitää vääntää rautalangasta, ennen kuin ne tajuaa, ne ei tajua vihjailua!!! Se on nähty! :) Tsemppiä!

Vierailija

Aika tutun kuulosta. Oma analyysini tästä on, että toiset miehet tuntuvat ajattelevan että perheen perustamisen jälkeen vaimo ottaa äidin roolin ja he asettuvat muiden lasten joukkoon äidin huolehdittavaksi kuten ovat omassa lapsuudenperheessään olleet. Eivät siis tajua tai halua ottaa aviomiehen ja isän roolia ja sen mukanaan tuomaa vastuuta. 

 

Oma mieheni on kuin täysin kuvauksesi mukainen, ennen lapsia luonnehdin häntä kiltti, sopuisa ja lapsirakas. Lasten tulon myötä saman miehen ominaisuudet ovat passiivinen, laiska ja itsekäs. :)

lisäksi meillä vielä hän on kova syyllistämään minua kun vaadin häntä ottamaan aktiivisemmin vastuuta (muut naiset eivät vaatisi tällaista, hänen kodissaan on äiti kasvattanut lapset jne.) sekä on kiukkuinen ja pahantuulinen, tiuskii ja murjottaa. On ilmeisen ahdistunut lapsiperhearjesta ja joo-o, onhan se rankkaa kun on vilkkaat lapset. Mutta hän sitten purkaa ahdistustaan minuun (kun ei ole muitakaan) ja lisää siten omaa kuormaani entisestään.

 

en osaa siis auttaa, itse sanoin hänelle juuri että nyt riitti, haluan muuttaa asumaan ilman häntä. Tulkoot sitten katsomaan lapsia niin usein kun haluaa mutta saa rauhassa maata sohvalla ja selata nettiä juuri niin paljon kun haluaa. 

 

Nyt tuli sitten jotain parannusideoita ja halua yrittää vielä. Hieno juttu, en tosin ole kovin toiveikas että muutosta tulee kuin hetkellisesti korkeintaan. Mutta tsemppiä sinulle, toivottavasti pystyisitte puhumaan ja miehesi ymmärtämään kuinka raskasta sinulla on.

Vierailija

Täytyy sanoa, että en jaksaisi tuollaista puolisoa.En nyt väitä ettei hänessä voisi jotain hyvääkin olla, mutta tuollainen puutelista ärsyttäisi mua niin kovasti, että saisi ukko sitten itse opetella sitä aikuisen elämää tai hankkia jonkun muun huolehtimaan puolestaan. Mun taloudessa ei asuisi.

Mun mielestä parisuhteessa pitää olla kaksi tasavertaista aikuista. Molemmilla omat vahvuutensa ja heikkoutensa tietenkin, mutta kuitenkin tasaväkisiä aikuisuudessa. Me teemme molemmat kaikkia kodin töitä, itse hoidan lasta enemmän, mutta mies taas siivoaa enemmän. Mies hoitaa mahdolliset poraamiset ja muut kodin pienrempat, minä viikkaan pyykit. Ja kyllä molemmat voisivat tehdä näitä edellä mainittujakin asioita, mutta kun toiselta se käy kätevämmin kuin toiselta, niin meille tämä järjestely on käytännöllistä.

ELämä on meillä vuoroperustaita. Molemmilla on kerran viikossa oma kiinteä harrastus (minä laulan kuorossa, mies miekkailee) ja muut harrastusajat ja sosialisointi kavereiden kanssa sovitaan viikon muun ohjelman mukaan. Lapsi 3-v (kohta kyllä vauva tulossa) nukutetaan vuoroilloin, jolloin toinen voi olla illan vaikkakin juuri harrastamassa. Nukutukseen kuuluu iltapa, pesut ja satu. Viikonloppuisin toinen nousee lapsen kanssa aamulla aikaisin la ja toinen su, elikkä toisena aamuna saa nukkua vaikka kymmeneen jos huvittaa.

Molemmat olemme vieneet lasta lääkäriin ja hoitaneet kotona, vaikka minä ehkä hieman useammin. Neuvolassa olen pääasiassa käynyt lapsen kanssa, mutta on siellä muutaman kerran mieskin käynyt. Mies on taas hoitanut lapsen kaksi viimeistä vasu-keskustelua päiväkodissa ja ensimmäisessä olimme yhdessä.

Enpä tiedä, mitä tuollaiselle ihmiselle pitäisi tehdä. Jos ei puhuminen auta, on paras siirtyä tekoihin (tai heivata se ulos loisimasta). Mitäpä jos otat itsellesi harrastuksen (ehkä sellaisena päivänä, jona hänellä ei ole) ja ilmoitat, että tästä lähtien olet joka viikko sen illan poissa ja miehen on hoidettava lapsi. Ehkäpä kun on pakko ottaa vastuu, niin mies pikkuhiljaa tutustuisi tyttäreensä. Tai laitat heidät johonkin lapsi-vanhempi harrastukseen, niin ei voi isä katsoa töllöäkään ja saa esimerkkiä, kuinka muut isät toimivat lastensa kanssa?

Vierailija

Kiitos kommenteista :)

Sehän se tässä just onkin kun alan olla sitä mieltä, että ei tässä enää ole järkeä. Olen ihan valmis eroamaan, mutta mietin koko ajan, että teenkö oikein lapsen kannalta. Kyllähän lapsi joutuu meidän kinoja kuuntelemaan usein ku tosiaan pitää patistaa tekemään asioita. Huomaan, että pelkästään jo miehen läsnäolo nykyään saa hermot kiehumaan. 

Kun perusluonne näyttää olevan tuollainen, että mitään ei saa aikaseks ja on peruslaiska niin tuskin ne asiat muuttuu. Ja vaikka lupais jotain niin en usko, että pystyy pysyvästi muuttamaan tapojaan. Hän on yritänyt jo monesti muka parantaa tapojaan, mutta aina kaikki palaa samaan jossain vaihees.

En ole itse onnellinen tällaisessa tilanteessa, mutta olenko itsekäs jos mietin itseäni? Pitäisikö yrittää jatkaa lapsen takia? 

Vierailija

Lapselle silläkin on merkitystä, että sinä voisit hyvin ja olisit onnellinen. Voisihan tapahtua niinkin, että isän vastuunotto kasvaisi jos eroaisitte - silloinhan hänen olisi pakko hoitaa itse kaikki alusta loppuun silloin, kun lapsi olisi hänellä. Tsemppiä joka tapauksessa, mitä sitten päätätkin.

Vierailija

Olen itse ajatellut samoin eli että ehkä isä ottaisi enemmän vastuuta silloin kun todellakin olisi pakko. Ja olen minä monta kertaa miehelle sanonut, että mitä jos mua ei olis niin miten pärjäisi lapsen kanssa? Siihen mies on sanonut, että no sittenhän olisi vain pakko pärjätä. Olen monta kertaa sitten sanonutkin, että ai nytkö ei tarvi vaan vasta sitten, jos pakko?

Tottakai olen miettinyt olisiko apua parisuhdeneuvonnasta, mutta itse en usko siitä olevan apua kun on ihan ihmisen luonteesta kyse. Harvemmin ihminen luonnettaan pystyy muuttamaan. Ja eipä se keskustelutaito ilmaannu yhtäkkiä, jos ei sitä koskaan oo osannut.

Ja kun on itsellä tunteet jo muuttunu miestä kohtaan enkä enää tiedä rakastanko häntä niin eipä siihenkään taida mikään neuvoja auttaa enää.. en ainakaan usko. Olenhan minä jo monta kertaa uhannut lähteäkin, jos mitään ei tapahdu ja.... tässä sitä nyt sitten ollaan.

 

Vierailija

Hei

Turha mies on turha. Ainoana huoltajana joutuisit tekemään kaiken myös itse, mutta henkisesti olisi helpompaa, kun on yksinkertaisempi asetelma ja vähemmän mietittävää.

Ei kannettu vesi kaivossa pysy. Kannat nyt vastuuta siitä, että mies kantaisi vastuuta. Ei ehkä päde sinuun, mutta olen nähnyt äitejä, jotka äitiytensä lisäksi yrittävät rakentaa miehen isyyttä.  Se johtaa turhautumiseen, katkeruuteen ja pettymiseen. 

Kumpi on lapselle parempi: kahden vanhemman perhe, jossa on negatiivinen ilmapiiri vai yhden vanhemman perhe, jossa on positiivinen ilmapiiri? Jälkimmäinen on parempi. Lapselle tärkein on edes yksi ihminen, joka todella välittää ja rakastaa. Teillä on negatiivinen kehä, joka vaikuttaa myös lapseen. Samalla tytär saa mallin siitä, että nainen tekee perheessä kaiken työn ja kantaa kaiken vastuun. Tämä altistaa hänet jatkamaan samaa omassa elämässään.

Jos päätät erota, älä odota tai toivo, että isän vastuunotto kasvaisi. Jos näin käy, hyvä! Mutta jos eroat tällä taka-ajatuksella, rakennat ehkä uuden pettymysautomaatin, joka edelleen jatkaa tunnekehää, jossa nyt olet, kun odotat, että hän tekisi jotain ja kun petyt, kun näin ei tapahdu. Jos eroat, ota päättäväisesti kaikki vastuu itsellesi. Sillä vapautat itsesti nykyisestä ahdistuksesta. (Tällä en tietenkään tarkoita, että kieltäisit tapaamisia tai muuten estäisit häntä toteuttamasta isyyttään!)

Kun myöhemmin katsot tätä aikaa, näet kuinka paljon sinä olet saanut nimenomaan siksi, että annoit niin paljon. Mies on menettänyt tilaisuuden saada elämästä kiinni. Sinulla tulee aina olemaan vahva side lapseesi. Se on onnen lähde.

Voimia ja rakkautta! Lapsi on tärkein. 

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat