Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Meillä on ollut kauheat viime vuodet, hän on ollut minua kohtaan välinpitämätön ja tyly. Nyt tunteeni häntä kohtaan ovat kuolleet enkä haluakaan häntä enää ollenkaan.



Nyt hän lupaa yrittää vielä ja sanoo että muuttuu ja että rakastaakin mutta minä en enää koe rakkautta enkä halua. Hän on kyllä ihan hyvä isä kun sille päälle sattuu eikä minulla ketään muutakaan ole. Pitäisikö vaan yrittää vaikka ei rakasta? Mutta kun en pysty enää seksiin kun ei kerta kaikkiaan haluta se mies.

Kommentit (7)

Olen jo ihan valmis asumuseroon, ja rankkaahan se on mutta olisi edes joku valonpilkahdus elämässä että toivoa olisi. Pääsisi pois tästä synkkyydestä ja rakkaudettomuudesta.



Toisaalta on kauheaa rikkoa lapsen perhe. Olen yrittänyt kauheasti tuota että oltaisiin muissa kuvioissa, mutta kun en ole saanut miestä huomaamaan enkä haluamaan minua. Niin sillä ne omatkin tunteet ovat kuolleet. Nyt vain inhottaa kun ajattelenkin.



Mies ei ole koskaan pitänyt itsestään huolta, ei vaatteilla, ei kuntoillut, ei hygienialla. Hänestä se kaikki on ollut turhaa koreilua tai sellaista. Nyt kun ei olla enää niin nuoria niin alkaahan se näkyä. Seksikkyys on kaukana. Nyt kun en enää rakasta niin kovin vaikealta tuntuu löytää sitä halua kyllä siihen sohvaperunaan. Joka vielä on kohdellut minua tosi huonosti jo vuosia.



ap

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

välinpitämättömyys ja etäisyys niin henkisesti kuin fyysisesti saa aikaan ihan varmasti rakkauden kuolemisen. eikä sitä ole helppo palauttaa kun ukonkuvatus on kuitenkin se sama..hänessä pitäisi tapahtua jotain mullistavaa, ettei aivot enää katsoisi samana?? eikä sydän..



entä jos menisitte jonnekin pois arkiympyröistä, ja siellä molemmat panostaisivat itseensä täysillä, ottaisitte hiukan että tunnelma olisi rennompi (hassu neuvo, mutta tämä toimii minulla..uskallan antaa mennä enemmän), menisitte tanssimaan, flirttalisisitte jne. silloin ette näkisi toistenne arkiolemuksia vaan muuta ja ehkä rakastuminen voisi nostaa päätään.



silloin voisi olla mahdollista, että se kuollut rakkauskin heräilisi ja arkea voisi jatkaa yhdessä? kun toinen ei enää pelkästään inhottaisi. ja sitten jossain vaiheessa voisi kuvitella petipuuhiakin..



olen itse paininut hiukan samanlaisten asioiden kanssa.täytyy sanoa, että kun esim. minä jatkuvasti imetän tai olen raskaana ja ei voi oikein milloinkaan omistautua vain itselleen ja miehelle, ja sitten kun vielä mieskään ei jaksa olla hellunen niin monesti tuntuu, että ei olla enää se sama pari vaan etäinen ja kaukainen, jossa kontaktia otetaan toista haukkumalla. ja sitten sitä vaan odottaa milloin toinen taas haukkuu ja myrkyttää mielensä kaikista pienistäkin asioista, jotka ei oikein toimi ja sitten huomaa vaan tuntevansa vihaa ja välinpitämättömyyttä ja inhottaa oikein ajatus, että pitäisi olla missään fyysisessä kontaktissa.



mutta minä olen raukka, enkä uskalla edes ajatella eroa. en kuitenkaan halua uusia kaikkia asioita elämässäni, enkä oikein pysty lopulta kuvittelemaan elämääni parempana ilman miestäni. siksi pyrin tekemään kompromisseja ja näkemään hyviä asioita, sulkemaan silmiäni niiltä huonoilta ja odottamaan uusia aikoja..



kai se on normaalia, että välillä menee montakin vuotta huonosti, sitten taas paremmin. sitä pitäisi vaan jaksaa odotella ja ponnistella, ei erota?

jos hän on ollut sinua kohtaan oikeasti tyly ja ilkeä niin silloin asiahan on " hyvin" . Miksi näyttelisist? siksi että hän saisi jatkaa huonoa käytöstään?

Pariterapia on vaihtoehto joka kannattaa ottaa huomioon. Asumusero on toinen mutta muista että se ei ole leikki, lapselle raskas vaihtoehto.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
välinpitämättömyys ja etäisyys niin henkisesti kuin fyysisesti saa aikaan ihan varmasti rakkauden kuolemisen. eikä sitä ole helppo palauttaa kun ukonkuvatus on kuitenkin se sama..hänessä pitäisi tapahtua jotain mullistavaa, ettei aivot enää katsoisi samana?? eikä sydän..

entä jos menisitte jonnekin pois arkiympyröistä, ja siellä molemmat panostaisivat itseensä täysillä, ottaisitte hiukan että tunnelma olisi rennompi (hassu neuvo, mutta tämä toimii minulla..uskallan antaa mennä enemmän), menisitte tanssimaan, flirttalisisitte jne. silloin ette näkisi toistenne arkiolemuksia vaan muuta ja ehkä rakastuminen voisi nostaa päätään.

silloin voisi olla mahdollista, että se kuollut rakkauskin heräilisi ja arkea voisi jatkaa yhdessä? kun toinen ei enää pelkästään inhottaisi. ja sitten jossain vaiheessa voisi kuvitella petipuuhiakin..

olen itse paininut hiukan samanlaisten asioiden kanssa.täytyy sanoa, että kun esim. minä jatkuvasti imetän tai olen raskaana ja ei voi oikein milloinkaan omistautua vain itselleen ja miehelle, ja sitten kun vielä mieskään ei jaksa olla hellunen niin monesti tuntuu, että ei olla enää se sama pari vaan etäinen ja kaukainen, jossa kontaktia otetaan toista haukkumalla. ja sitten sitä vaan odottaa milloin toinen taas haukkuu ja myrkyttää mielensä kaikista pienistäkin asioista, jotka ei oikein toimi ja sitten huomaa vaan tuntevansa vihaa ja välinpitämättömyyttä ja inhottaa oikein ajatus, että pitäisi olla missään fyysisessä kontaktissa.

mutta minä olen raukka, enkä uskalla edes ajatella eroa. en kuitenkaan halua uusia kaikkia asioita elämässäni, enkä oikein pysty lopulta kuvittelemaan elämääni parempana ilman miestäni. siksi pyrin tekemään kompromisseja ja näkemään hyviä asioita, sulkemaan silmiäni niiltä huonoilta ja odottamaan uusia aikoja..

kai se on normaalia, että välillä menee montakin vuotta huonosti, sitten taas paremmin. sitä pitäisi vaan jaksaa odotella ja ponnistella, ei erota?

Elämän ei pidäkkään olla koko ajan kivaa.

Toisin sanoen sanot tekstissäsi että sinä et kestä normaalia arkea. Silloin sinun ei koskaan olisi pitänyt mennä edes  naimisiin.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat