Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Mitä ihmettä pitäisi ajatella?

Vierailija

Olen seurustellut nyt muutaman kuukauden miehen kanssa, joka vaan vetoaa minun jokaiseen soluuni.

Asia on kuitenkin niin, että en ole onnellinen, vaikka tunnenkin vahvasti häntä kohtaan. Ensimmäistä kertaa eläissäni "rakastuin ensisilmäyksellä", vaikka luulin sen olevan pelkkää huuhaata.

Miehellä on taustalla pitkä avoliitto ja lapsi. Ei moiti mennyttä ja alkuun kaikki meillä meni kun sadussa. Hän tunsi vahvasti minua kohtaan jotain minkälaista ei ollut itsekään omien sanojensa mukaan ennen kokenut. Meinattiin tehdä nopeitakin ratkaisuja, mukaanlukien yhteenmuutto.

Olin jostain syystä aivan varma mm. yhteenmuuton kannattavuudesta sillä tiesin jo tuolloin, että kestäisin lähes mitä vaan jos saamme olla yhdessä eli mitään niin kamalaa ei voisi miehestä paljastua ettenkö sen kanssa voisi elää. 

Sitten mies sai jarrut päälle. Menneisyyden käsittelemättömien asioiden takia. Tiedostaa asian hyvin ja on pahoillaan siitä, että aiheuttaa minulle tuskaa sen myötä ja siksi onkin päättänyt lähteä hakemaan itselleen apua, jotta uskaltaisi elää. 

Puhuu loppuelämästä yhdessä, avioliitosta ym. mutta ei vielä...

Yhtäkkiä siis jatkuva yhdessä oleminen ja suuret suunnitelmat kutistuivat ja yhdessäolo väheni roimasti, mutta hän itse maalailee noita tulevaisuuden haaveita minulle.

Tietää haluavansa olla kanssani, mutta pelko estää elämästä ja seuraamasta tunteitaan, joten siksi välttelee minua, jotta ei joutuisi kohtaamaan noita asioita eikä tekemään mitään päätöksiä.

Tuo välttely sattuu. On kuin minua ja aikaani ei kunnioitettaisi. Lupaa tulla ja tuleminen venyy. Välillä siirrän sen toiselle päivälle,koska muuten vaan päiväni menee hukkaan odottamalla tyhjää.

Minulla on lapsia ja hän ei edes tunnu ymmärtävän paljonko käytän energiaani järjestämällä tuota yhteistä aikaa, siten, että todella voimme vaan olla silloin kun hän tulee.

Siksi jääkin iso aukko jos hän ei tulekaan ja en voi oikein poistuakaan kotoa kun en tiedä tuleeko hän vai ei.

 

Olen nyt pariin kertaan tehnyt selväksi etten jaksa jatkaa näin. Tahtoisin hänet, mutta en hinnalla millä hyvänsä. Minun oma elämäni tulisi laittaa pauselle siksi aikaa kun hän etsii itseään.

Tuolloin hän on puhunut minut ympäri. On itseensä tyytymätön ja sanoo sen ääneen. Sanoo ettei halua minua satuttaa eikä voi vaatia minulta mitään ja ymmärtää ettei voi laittaa minua hyllylle odottamaan kun hän selvittää päätään. Kuinka hänessä on kaikki vika ja minussa ei ole mitään vikaa.

Olen kiltti ihminen ja ajattelen aina toisia, mutta nyt olen tienhaarassa missä minun tulisi päättää, että jatkanko elämällä muille vaiko kuuntelen vihdoin itseäni ja teen asioita, jotka johtaa sen äärelle mitä itse elämältäni toivon. 

Odottamalla miestä ei silti kukaan voi vannoa, että se kannattaa ja lopputulos olisi menestys. Kukaan ei tietenkään koskaan voi tietää tulevaa.

Etenkään kun mies ei sano niitä kahta sanaa, mitä itse sanon. Ei osoita teoillaan (Arjessa. Pitämällä lupaukset. Olemalla täsmällinen ja olemalla mulle tuki kun sitä tarvitsen jne. mitä normaalisti on kun toinen on rakas) , että olisin tärkeä. Olen aina viimeinen hänen järjestyksessään. Tulevasta ei saa haaveilla kun epämääräisesti ilman mitään aikarajoja (esim. 2-3 vuoden sisällä tapahtuisi näin ja näin) tai muuten miehen ahdistus nousee pintaan. 

En halua olla toisen ahdistus nro.1. Kukaan toinen ei määritä minun arvoa ihmisenä ja itse tiedän, että en ainakaan näin vähäpätöinen halua olla. Vai olenko? Jos toinen on vuokseni valmis hakemaan itselleen apua? Kärsii toisinsanoen jonkin asteisesta masennuksesta ym.

 

Jälleen minulle ei ilmoitettu mitä tällä välin tapahtuu kunnes hän saa avun. Ei selkeää, että näemmekö vai emme, kuten aiemmin sovimme.

En siis vaadi jatkuvaa yhdessäoloa. Olen itsenäinen nainen hyvin pitkälle ja nautin omastakin tilasta, mutta haluan vain tietää rehellisesti (esim. että nähdään, vaikkapa kahden vkon kuluttua). Tuon ajan taas jaksaa jos tietää, että toinen rakastaa/välittää ja laittaa sen edes tekstarina joskus.

Nyt jälleen sanoin, että en voi jatkaa näin. Kaikki tapahtuu hänen ehdoillaan. Etenkin kun hän niin hyvin tiedostaa asiat ja sen missä menee vikaan ja mikä minuun sattuu. Ei vastannut puheluuni eikä viestiini kun olisin halunnut tietää pitääkö aiempi suunnitelmamme tälle viikonlopulle enään paikkansa vai ei.

Pyysin hakemaan tavaransa pois.

 

Taas mun sanomiseni vain ohitetaan selityksillä. Kuinka luuri on ollut hukassa ja olisi muuten viestittänyt (räplää puhelintaan ihan aina) ja lupaa soittaa minulle seuraavana päivänä. Jos suostun vastaan hänelle enään (marttyyria!). Ja anteeksipyyntö perään.

Ja aiemmalla viestillä tein stopin meille! 

Mitä tehdä etten TAAS anna itseni olla kynnysmattona vaan haen ansaitsemaani seuraa? Eikö suhteen alussa tulisi mennä omalla painollaan? Tuleva nähdä yhdessä ja positiivisena? Haluta olla toisen lähellä? Sehän on sitä aikaa mikä liimaa parin yhteen ja jonka muisteleminen vuosien päästä lämmittää yhä mieltä?

Tsempatkaa nyt mua olemaan se mitä haluan. Että edes itseäni rakastaisin tämän verran, koska olen elänyt aina muille. Enkä todellakaan halua riippua kenessäkään, vaikka toinen sitä itse näköjään kerjää.

Mitä sanon?

 

Kommentit (1)

Vierailija

Onko väärin olettaa masentuneelta ihmiseltä, että edes kunnioittaisi toista?

Ei kai masennus oikeuta jatkuvaan toisen tunteiden tallomiseen, katteettomiin lupauksiin (sanoisi ettei voi luvata eikä sopisi tapaamisia jos ei tiedä pystyykö niihin) ja ainakaan silloin jos ihminen on itselle rakas ja muutoin tukeutuu häneen.

Miten teillä muilla jos joku ystävistänne tai kumppani on ollut masentunut? Onko sinut sysätty syrjään viis tunteistasi?

AP 

Uusimmat

Suosituimmat