Seuraa 


Tulinpa tänne itkeskelemään, kun en muuten jaksa...

Keskenmenosta (ICSIllä alkuunsaatu raskaus päätyi yllättävän tulehduksen vuoksi rv 14 +1) on kohta kaksi kuukautta.



Luulin välillä, että tästä selvitään, mutta tämä päivä taas osoitti, että en turhaan ole sairaslomalla.



Kaukainen tättärää-täti-tuttava tuli kaupassa vastaan ja ihmetteli olenko edelleen sairaslomalla. Olen törmännyt nyt viikon parin välein ja selvästi häntä kovasti kiinnostaa, mikä minulla on. Sitten hän täräytti, että ettekös ole ajatellut tehdä pojalle leikkikaveria...



Menin ihan puihin ja onneksi joku tädin tuttu meni juuri ohi. Sain itseni koottua (ja päätin, että tuolle juoruakalle en kaikkea kerro, vaikka kiusaus oli suuri sanoa: joo tuhkasin joulukuussa kevätvauvamme)

ja sanoin: mitään muuta en toivo enempää ja lähdin pois.

en edes tiedä tajusiko/kuuliko täti.



Tiedän, että näitä tulee niin kuin on tullut tähänkin saakka. Varmasti jokainen täällä tietää nämä satuttavat kommentit: milloinkas teillä kuullaan pikkujalkojen tepsutusta (meillä sekundäärisillä: leikkiverijuttuja)

Järkyttävää oli huomata oma heikkous edelleen. Multa meni kirjaimellisesti veri kasvoista ja aloin täristä kamalasti. Nyt on vaan itkettänyt siitä lähtien.



Tällä hetkellä olen sairaslomalla vain henkisistä syistä (posttraumaattinen stressireaktio) ja anemiasta - aiemminhan oma fysiikkakin oli huono vielä pitkään sairaalasta pääsyn jälkeen.

Alkoi tuntua siltä, että turhaan lääkärini ei laittanut lähetettä psykiatrin lausuntoa varten. (jos sairasloma jatkuu pitkään ja syy esim masennus, Kela vaatii B-lausunnon).



Raskaaksi tuleminen pyörii ajatuksissani ihan koko ajan. Se ei ole hyvä juttu, tiedän, mutta minkäs teet. Tälläkin hetkellä odottelen menkkoja - tai paremminkin luomuihmettä. He.

Järki sanoo, että pitäisi vaan malttaa hetki. Kerätä voimia uusiin hoitoihin ja uskoa tulevaisuuteen.



Järki sanoo myös, että meillä on oikeasti hyvät mahdollisuudet onnistua (tästä teen toisen aloituksen). Silti kouraiseva kaipuu on koko ajan läsnä.



Samoin satuttaa miehen suru, joka alkoi pulputa suurimmillaan vasta jälkitarkastuksen jälkeen - vauvanalun sukupuolen tietäminen teki ilmeisesti kevättoiveestamme miehellekin konkreettisemman.

Meillä ongelmat miehen siittiöissä, joten sekin häntä painaa, kun näkee suruni.

Sunnuntaina mieheni halasi ja lohdutti minua sanoen: kyllä minä sinulle sen toisen lapsen annan. Haluan sitä varmasti vielä enemmän kuin sinä...



ja minä hänelle, sillä hän on ja olisi äärettömän hyvä isä.



Anteeksi sekavuus. Piti purkautua.



Sydämestäni plussaonnen täyttämää vuotta

kaikille lasta kaipaaville!!!

Kommentit (3)

En ole varma löydänkö oikeita sanoja, joista olisi nyt apua, mutta ajatuksissa olet. Muistan hyvin, kun kerroit tuosta tapahtuneesta.

Luulen, että vaikka aika jossakin vaiheessa parantaakin haavoja, tuo asia tulee olemaan aina satuttava. Eihän tapahtuneesta ole vielä kovinkaan kauan ja kun on halu saada vauva, niin varmasti on paha olo. Ja välillä on käytävä pohjilla, nyt on nousu ylöspäin, selviät varmasti, kun on noin hyvä mieskin vierellä!!

Ihmiset on niiin ajattelemattomia noissa kommenteissaan, itsekin saan jatkuvasti kuulla noita huomautuksia leikkikaverista ja ikäerosta yms. Meillä on yksi ihana luomuihme ja toisen yritystä nyt takana kaksi vuotta, keväällä eka inssi.

Tsemppiä sinulle toipumiseen ja käärön saamiseen!!

Muistan tilanteesi todella hyvin syksyltä ja tapahtunut sai minut kyyneliin - sanoja ei ole kun on menettänyt läheisen, oli sitten aikuinen, lapsi tai vauva mahassa. Olen miettinut sinua useasti miten voit. Anna surullesi aikaa. Olen itse kokenut läheisen menetyksen ja siitä valtavan,syvän masennuskauden - tiedän siis missä pohjamudissa sitä on kun masentaa..tietää että pitäisi skarpata, mutta voimat ei riitä. Itse pääsin ylös kun luovutin " skarppaamisen" annoin itselleni luvan surra ja totesin että suru ja kaipaus ei lopu koskaan. Jospa kirjoittaisit itsellesi kirjeen..se olisi vain sinulle. Purkaisit kaikki ajatuksesi siihen. Se yleensä selventää. Tuntuu hassulta, mutta auttaa.



Tilannettasi ei tietysti auta se että tädit sun muut kyselee koko ajan aiheesta..ihmiset ei välillä tajua omaa tahdittomuuttaan. Syyllistyn siihen välillä itsekin, mutta uskon että kukaan ei tee sitä ilkeyttään.



Voi millä sulle saataisiin parempi olo. Tiedän että ahdistus ja epätoivo on suuri..ehkä vähän pakkomielteistäkin. Nää on niin vaikeita ja henkilökohtaisia asioita, että vaikea ruotia, mutta mikä sulla yleeensä auttaa kun on paha olo ( siis lievempi ) auttaako puhuminen?joskus saman tapahtuman kokenut on paras kenen kanss jakaa tunteitaan. joillekin auttaa kova fyysinen rasitus..älä yritä unohtaa tapahtunutta - uskon että kaikella on tarkoituksensa. Itkeminen on hyvästä - se puhdistaa. sinun täytyy olla vaan tarkkaavainen, ettei se vie mukanaan. Joskus täytyy jopa taistella. Itse olin hyvin lähellä sekoamispistettä, mutta siitä on pakko nousta koska kukaan muu kun sinä ei saa parempaa oloa itsellesi.



Tämä on hyvä paikka vuodattaa. Jos sinulle tulee ihan vaikka sekunnin mittainen hyvä olo ja helpotus, pidä siitä kiinni. Kun pahin pilvi pään päällä, yritä muistella sitä hetkeä kun sinulla olli aiheesta parempi olo. Tää on tosi kotipsykologiaa, mutta toivottavasti tajusit mitä yritän ajaa takaa :)



Olet ajatuksissani



Rakkaudella



mörö



Tule ilmoittelemaan miten voit

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

iso lohtuhali sinulle!!



Älä turhaan kuvittele, että sinun pitäisi jotenkin nopeasti toipua tuollaisesta koettelemuksesta. Tapahtuneesta on kuitenkin aikaa VASTA pari kuukautta. Oma toipumiseni toukokuussa rv 7 keskeytetystä kohdunulkoisesta kesti ainakin saman verran, vaikka töihin kykeninkin jo parin viikon jälkeen. Elämän ilosta sain kiinni vasta kesän lopulla. Ja tapahtumahetkellä en tosiaan nukkunut saati pystynyt juurikaan minkäänlaiseen kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Joten voin vain kuvitella, miltä kaikki se olisi tuntunut sinun tilanteessasi, kun kaiken piti olla hyvin ja raskauden jo pitkällä.



Aikaa ja puhumista. Psykologi/psykiatri voi auttaa. Minä kerroin asiasta avoimesti kaikille, ketkä vaan vahingossakaan mitään kuulumisiani kysyivät, ja koin kaiken saamani tuen helpottavana. Ja onneksi teillä on miehesi kanssa toisenne.



Parempaa tätä vuotta teille toivon minäkin,



Osse

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat