Hometalohelvetti

Vierailija

Kukaan samaa kokenut ei voi tietää, mitä on hometalohelvetti. Se todellakin on juuri sitä. Helvettiä, jossa minä elän, enkä tiedä koska pääsen siitä eroon. Vai pääsenkä hengestäni ennen taloa? Sitä ei kukaan tiedä.

Puolison kuoltua jäin yksin taistelemaan hometalostamme myyjää vastaan. Oikeudenkäynti vei hermot, rahat ja terveydenkin. Samoin asuminen hometalossa. Kaikki oli jatkuvasti sairaana, jos en itse niin lapset.

Pikän mietinnän jälkeen päätin, että vaikka kaikki tuloni menee hometalon lyhennyksiin ja uuden kodin vuokraan, pakko on päästä pois. Ja pääsimmekin. Silti talo vaatii omansa, sitä pitäisi tyhjentää, pihaa siistiä, nurmikkoa ajaa. Kaiken teen yksin lasteni kanssa. Töiden jälkeen. 

Niin moni lupasi auttaa noissa töissä, kuten talon rempoissa, siis pienissä tai jos jokin menee rikki tms., kun mies kuoli, mutta todellisuus oli toista. Kukaan ei auttanut.

Hävisimme oikeudenkäynnin, kuten päivän tapa on. Sen seurauksena meille jäi vielä vastapuolen oikeudenkäyntikulut maksettavaksi. Yli 23000e.

Olen ollut koko ajan sairaana, vakavasti, homeen takia. Kaikki nuo johtuvat tietenkin siitä, että olen talolla tyhjentämässä sitä. Pakkohan se on tehdä, kun ei ole ketään auttamassa. Tunnen niin suurta vihaa ja katkeruutta joskus kaikkia läheisiä kohtaan siitä, miten he voivat jättää ihmiset niin yksin. Miksi kukaan ei ole tarjonnut apuaan missään. Miten ihmiset voivat toimia niin?

En ole uskovainen ihminen, mutta joka ilta nukkumaan mennessä toivon, että huominen on parempi. Että löytyisi joku, jolla olisi rahaa ostaa tuo paikka ja vaikka rakentaa siihen uusi talo tai korjata vanha talo. Toivossa on hyvä elää. Sanohan niin myös lapamato.

Vain sillä, että joku ostaisi paikan, joko kunnostaakseen talon tai rakentaakseen siihen uuden, minä lapset pääsisimme aloittamaan uuden elämän. Uudessa kodissamme. Ilman huolta ja murhetta talosta ja niistä kuluista mitä siihen ja sen lyhennykseen menee. Nyt kaikki aika on mennyt hometalossa asumiseen, siitä tappelemiseen, sairastamiseen ja murehtimiseen.

Joka kerta kun teen loton, toivon, että voi kun voittaisi sen verran, että saisin talon lainan maksettua pois, tai kunnostettua sitten sen. Mutta ei. Raha lienee menee rahan luokse vai miten se sanonta menee?

Ne joilla elämän suurin murhe on rakennekynnen katkeaminen tai se, että mies ei vie roskista, olkaa onnellisia.

Kun on nuorella iällä saattanut puolison hautaan, sekä nähnyt, miten ihminen jätetään täysin yksin elämän suurimma murheen hetkellä, toivoisin minäkin, että tuo kynnen katkeaminen olisi ainoa murheeni. Mutta se ei ole, koska minulla ei ole rakennekynsiä.

Ja ps, jos se mies ei vie roskista, viekää itse. Teillä on kuitenkin se ehkä lastenne isä/isäpuoli, avo/aviomies, miesystävä tms. Jotkut eivät enää ikinä voi tavata häntä. Ja kerran aiemmin eronneena voin sanoa, että kuolemaa ei voi verrata eroon. Erossa tapaat toisen joskus, mutta kuolema on niin lopullinen.

 

Älkää jättäkö läheisiänne yksin traumaattisen kriisin hetkellä tai kun tapahtuu jotain muuta kamalaa. Vaikka tämä hometalo. Kysykää miten voitte auttaa. Voitteko lahjoittaa vanhoja tavaroita kenties uuteen kotiin, mennä auttamaan sinne muutossa, ottaa lapsia, jotta vanhemmat saavat hoitaa asioita tai olla vaikka keskenään. Tai mitä vain.

Ja varsinkaan ikinä jos jonkun läheisenne, ystävänne tms. puoliso kuolee, älkää jättäkö yksin. Se on kauheaa. Rukoilla joka ilta, että joku tulisi. Selittää lapsille, miksei kukaan käy.

Aina ei tarvi sanoja. Se että menet surutaloon, kertoo paljon. Vie ruokaa sinne, siivoa, tiskaa tiskit, tee puita, vahdi lapsia, tai ole olkapää johon nojata. Kysy miten voit auttaa. Ole todellinen lähimmäinen.

Itse toivon olevani sitä, jos jollekkin tapahtuu jotain niin kauheaa.

Nyt olen vain nyt niin surullinen, pettynyt elämään, siihen mitä on joutunut kokemaan ja josta ei tunnu olevan ulospääsyä.

Joskus kun raskaan työpäivän tai -viikon jälkeen teet koko viikonlopun pakkaustöitä ( kannat tavaroita roskiin ) iltamyöhään, iskee niin suuri viha ja suuttumus ja hetken miettii, että olisko parempi että kuolisi itsekin pois, niin ei olisi enää huolta eikä murhetta, mutta sitten tulee mieleen lapset. En voisi tehdä sellaista heille. He ovat elämäni.

 

Anteeksi tämä purkaus. En tahdo tehdä enää ystävästäni roskalaatikkoa sille.

 

Kommentit (3)

Vierailija

Me hävisimme myös oikeudenkäynnin. Vaikka jutun piti olla "selvä".

Neljä viikkoa päätöksestä mies kuoli sydänkohtaukseen ja käin yksin

neljän lapsen kanssa.

Elämä on painajaista.

Sukulaisia ja vanhempia ei kiinnosta. Oma elämä on tärkein.

 

On nii  väärin että aina myyjä voittaaa.

Vierailija

Mieheni ei ole kuollut, mutta avioero on lähellä tämän kauheuden kanssa. Olen niin väsynyt tähän tuskaan ja taisteluun että en osaa sanoa muuta kuin olen HYVIN pahoillani puolestasi. Kenellekään maailmassa en tätä soisi. En niin mitenkään.

Vierailija

Tuo on niin totta,oikeissa kriiseissä ihmiset kääntää selkänsä.Älä syytä itseäsi,he pelkäävät,että epäonni tarttuu.

Nykyajan maailmanmeno on sellaista,että kaikesta syytetään ihmistä itseänsä.Helppoa se sanoa kunnes epäonni aukasee oman oven.Meillä on myös hometalo jupakka takana ja toinen iso kriisi sairauden takia.Olemme keskenämme.Ystäväni (entinen nyt) haukkui meidät katkeriksi,luusereiksi yms.  Häntä pelottaa...elämä ei mee suunnitelmien mukaan,siinä voi epäonnistua :)   Olisi kiva jutella elämänmenosta teidän kanssa

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat