Seuraa 

Haluaisin kysyä asiaa, joka on alkanut vähitellen painaa mieltäni.



Oma tyttäreni on nyt kaksivuotias ihana lapsi. Hän syntyi kiireellisellä sektiolla kahden päivän avutumisvaiheen jälkeen. Olin leikkauksen ajan horkassa tulehduksen nostaman kuumeen vuoksi ja melkoisen tiedoton pitkän valvomisen ja kivun jälkeen. Minulle vain vilautettiin tyttöä, kun hänet kiikutettiin kätilön hoiteisiin. Ensisynnyttäjä kun olin, en osannut edes pyytää, että saisin koskea häntä.



Leikkauksessa kohtu repesi ja sain niin tujut lääkkeet, että heräsin vasta heräämössä. Ihana kätilö kuljetti minut kuitenkin teho-osaston kautta synnyttäneiden osastolle, joten sain hetken nähdä pientä tyttöäni. Tyttö oli viikon teholla ja olimme siís eri osastoilla. Huoli oli valtava koko ajan, vaikka tulehdus olikin hyvässä hoidossa.



Nyt kun aikaa on jo kulunut tuo kaksi vuotta ja tyttöni on kasvanut isommaksi, olen huomannut, että suhtaudun häneen eri tavalla kuin useammat muut vanhemmat. Vahdin häntä todella tarkasti, ja pelkään jatkuvasti, että hänelle tapahtuu jotain. En uskalla jättää häntä kenenkään muun kuin isänsä hoitoon, ettei mitään tapahtuisi jne. Kotona tarkistan edelleen iltaisin, että hän nukkuu rauhallisesti ja hengittää ym. Tiedän, että voisin olla muutenkin tällainen, mutta jotenkin on alkanut tuntua siltä, että tuo alun järkytys vaikuttaa asiaan.



Kuulisin mielelläni kommentteja muilta vastaavan kokeneilta ja sen, miten teillä nyt menee, kun lapsi on isompi.

Kommentit (17)

joka ei saanut lasta heti vierelleen. Ehkä siksi tämä itsellänikin pyörii nyt mielessä, kun perheeseemme syntyi toinen lapsi neljä kuukautta sitten. Vaikkei tämäkään synnytys sujunut normaalisti, sain pojan vierelleni, kun nukutuksesta heräsin (hätäsektio). Ja vaikka synnytys oli dramaattisempi kuin esikoisen, oli aivan eri asia, kun sain lapsen heti vierihoitoon. Nyt jo tuntuu, etten tästä lapsesta huolehdi niin hysteerisesti. Aika tietysti näyttää, olenko oikeassa.



Toivon lisää kokemuksia, jos vaan ehditte kirjoittaa.

poika syntyi hätäsektiolla ja joutui teho-osastolle muutamaksi viikoksi. Aluksi oli koko ajan tarkkailussa, mutta siirtyi parin päivän jälkeen " avo" tehopuolelle. Näin pojan päivän päästä syntymästä, mutta hoitamaan pystyin vasta kolmen päivän päästä.



En ole noin " ylihuolehtiva" , kuin sinä, mutta huomaisin, että alkuerolla on ollut vaikutusta. Esimerkiksi kaupunkireissut ilman poika ovat olleet todella nopeita, mutta ajan myötä niin on tullut pituutta enkä enää kiirehdi turhaa, koska tiedän pojan olevan hyvässä hoidossa. Ja esimerkiksi nyt, kun poika täyttää 2 v. ja hänen pitäisi siirtyä hiljalleen omaan huoneeseen ja omaan sänkyyn, tuntuu minusta, että vielä en haluaisi yöllä herätä, etä en näe poikaa heti. En pysty olemaan pojasta erossa yhtään yötä. Onneksi päiväkotiin jättäminen onnistui kohtalaisen helposti.



Toinen asia, joka tuli " eron" takia on joskus esille tuleva epäilys, että onko poika minun vai onko hän vaihtunut sinä aikana kun en häntä nähnyt. Tiedän, että tämä on hupsua ajattelua, koska poika oli koko ajan isänsä kanssa ja on niin isänsä näköinenkin. Olen asiaa varmistellutkin mieheltäni useanpaan otteeseen.



Näin meillä

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ei tosin kovin dramaattista, mutta jalkia jatti...



Synnytys normaali jokseenkin pitka mutta viikkoja 36+6. Alkuun normaalisti vierihoidossa 2 vrk kotiin jo passittivat. Vaadin lisakokeita kun herra kovin laiska syomaan. Bilit taivaissa, verenvaihto rajalla. Pii paa teholle ja aidin huoli suuri. 4 paivaa teholla ja takaisin vierihoitoon. Takapakkia tuli ja uudelleen teholle. Mutta lopulta 13vrk sairaalassa olon jalkeen kotiin. Kotona olen ollut PALJON suojelevampi ja huolehtivaisempi kuin nyt 4 v esikoisen suhteen. Nytkin viela, (herra 2v5kk ja pahassa uhmassa) tuntuu etta kovasti olen " lepsumpi" saantojen yms rikkomisesta ja jos jotain sattuu... ( kamalaa esikoista kohtaan, ja tastakin jatkuvaa huonoa omatuntoa....)Niinpa pikkumiehesta onkin kasvanut aika kova valittamaan ja pitamaan muita talutusnuorassaan. Vasta nyt olen herannyt tuohon ajatukseen etta alun hankaluuksilla on ehka vaikutusta asiaan... Vauva-aika oli myos kovin vaikeaa, rikkonaisia oita ja itkua... Nyt tosin jo voin hyvilla mielin jattaa pojan hoitoon jumpan ajaksi ihan lapsiparkkiinkin ja syksylla kerhon aloitus...(olemme ulkomailla, itse kotiaitina)



Tulipas sekavaa tekstia mutta ajatus kuitenkin... On rauhoittavaa lukea etta muillakin samantapaisia mietteita.

Esikoinen syntyi ihan normaalisti ja olimme koko ajan yhdessä, silti vieläkin (täyttää pian 2v) pelkän, tarkistan hengitystä öisin jne. Ensimmäisen vuoden olin ihan hysteerinen, itse ajattelen, että lapsen huonohko nukkuminen osittain johtui siitä, että minä olin hermostunut ja kävin kurkimassa.

Nyt toinen syntyi reilu kuukausi sitten 34 viikolla ja keskosena oli 2vko teholla. Silti pystyin aluksi olemaan rauhallinen, toivoin jo, että kakkosen paikalla olisin kuin eri ihinen. 3 viikon ikäisenä sairastui vauva RS viirukseen ja joutui hengitysvaikeuksissa ambulanssilla pillien soiteen taas sairaalaan, 2vrk teholla ja sitten vielä osastolla. Eli näköjään on ihan syytäkin seurata hengittääkö ja kaikkea muuta. Nyt keksin päivittäin syitä olla huolissani, jos ei hengitys, sitten on silmät turvoksissa (=>apua, onko munuaiset ok?) tai katse harhaileva (=>apua, onko keskuhermosto kärsinyt!?) jne. Syitä huoleen löytyy! Ja jos ei muuta, sitten pelkän lintuinfluenssaa, todella muuten pelkn, jos tulee epidemia ja lapseni sen saavat...

mutta oma poikani vietti ensimmäiset 10 päivää elämästään lastenosastolla B-streptokokin aiheuttaman yleistulehduksen vuoksi. Poika vietiin luotani noin puoli vuorokautta synnytyksen jälkeen, mutta onneksi olin itse hyväkuntoinen ja saimme miehen kanssa viettää kaiken aikamme pojan luona osastolla. Huoli oli valtava, sillä tuohon 10 päivää liittyi kaikenlaisia alamäkiä, joita en tässä lähde erittelemään. Kun saimme pojan kotiin, olin varmasti ylihysteerinen hänen suhteen. Kaikki pienetkin jutut oli pakko tarkistaa lääkäriltä, että ovathan normaaleja.



Mutta kun poika vähän kasvoi, alkuhankaluutemme unohtuivat. Olen suhtautunut poikaan aina ihan normaalisti, en ole ollut mitenkään ylisuojeleva. Synnytyksen läpikäyminen tai asioista keskusteleminen ei myöskään enää ahdista. Viime aikoina olen tosin miettinyt paljon näitä asioita, sillä odotan toista lasta. Mutta en siltikään ole asiasta mitenkään ahdistunut.

Syntyi rv 37+1 ja raskausdiabetekseni takia hänellä ei ollut omia sokereita juuri laisikaan.

Tyttö alkoi syödä kovin huonosti ja ilmeni myös keltaisuutta,johon tarvittiin valohoitoa sinivalopatjalla.

Huonon syömisen vuoksi hänelle laitettiin enä -maha letku joka olikin sitten hänellä 3viikkoa kunnes laskettu aika tuli täyteen ja tyttö vahvistui sen verran että jaksoi jo syödä hieman reippaammin ja pääsi kotiin.

En mielestäi vahdi hätä mitenkää liiaksi. Toki ole nähnyt unia että olen menettänyt häet ja hä on ensimmäisenä mielessä ja tärkein asia maailmassa.

Olen syksyllä palanut töihin ja se oli melkosen kova pala minulle. Monet itkut tuli itkettyä ,kun jouduin eroon pikkuisesta prinsessastamme.

Tyttö täyttää pain 3-vuotta ja viihtyy päiväkodissa hyvin ja on muutoinkin kaikin puolin reipas. Ei uskoisi samaksi lapseksi jota kuvailtiin vastasyntyneenä sanoin vaisu.

En miellläni vie häntä yökylää ellei siihen ole todellista tarvetta. Reissuille otamme hänet aina mahdollisuuksien mukaan aina mukaan.

Vieläkin muista ne järkyttävät ensimmäiset viikot kun synnytyksen jälkeen oli tunteet muutoinkin tunteet pinnalla ja sitten hartaasti kaivattu pikkuinen joutuikin eri osastolle kanssani.

Hoitajat vai ihmettelivät itkuisuuttani ja kyselivät vain oliko lypsänyt.

Yritinhä minä lypsää, muttei siitä mitään tullut,taisin olla liian stressaantunut pikkuisen voinnista.

Hyvinpä tuo on kasvanut ja kehittynyt korvikkeellakin .

Syömistä vain tulee jotenkin tarkemmin edelleenkin seurattua.

Syöminen ei ole häen lempi puuhaansa,vieläkään.

Jotenkin ehkä osaa arvostaa tuota suurta ihmettä enemmän kun jo raskaus oli IVF-raskaus ja sitten vielä pikkuisen elämä alkoi teholta.

Nyt kuitenkin kaikki on onneksi hyvin ja ei enään pitäisi muistella menneitä,mutta väkisinkin alkuajat palautuvat välillä mieleeni.

Tyttö sanookin jo olevansa äidin kulta,ja mitäs siihen muuta voi vastata kuin antamalla halin ja suukon ja kertomalla että niin oletkin, äidin oma kulta!

Meidän kakkonen syntyi kiireellisellä sektiolla 40+0 ja hänen osaltaan kaikki meni oikein hyvin (reipas tyttö 4450g ja 54 cm, nyt 14kk) mutta äiti joutuikin kovaan kouluun. Eli 4,5 litraa verta kankkulan kaivoon, vaarallinen lääkitys ja teholle kahdeksi vuorokaudeksi. Koska lapsi syntyi sektiolla, isi huolehti lapsesta kun minua kursittiin kokoon. Kun tilanteen vakavuus paljastui, hän jätti lapsen kätilöiden huomaan ja tuli takaisin luokseni, henkeni oli enää minuuteista kiinni. Onneksi lääkritiimi oli tilanteen tasalla ja onni matkassa.



Tytön alkutoilet tehtiin vieressäni eli näin hänet noin 10 min ajan, aivan isoveljensä näkoinen! Koskea häneen en pystynyt. Sitten minut kärrätiin teholle ja sain polaroid-kuvan vauvastani lohdukseni. Päiväaikaan lastenhoitajat kävivät joka syötön jälkeen kertomassa paljonko tyttö oli syönyt jne.



Teholle ei lapsivieraita saa tuoda mutta poikkeuksellisesti sain 4 v esikoisen ja vauvan luokseni 10 minuutiksi.



Isi vietti kaiken liikenevän aikansa joko vauvan tai minun luona. Kolmantena päivänä minut siirrettiin osastolle ja sain vauvan luokseni, mutta valitettavasti olin niin heikossa kunnossa, etten uskaltanut pitää vauvaa luonani ollessani yksin. Vasta 5 päivänä olo oli sen verran kohentunut että vauva jäi vierihoitoon. Sairaalasta pääsin 12 päivän jälkeen.



Alku oli dramaattinen mutta se ei ole vaikuttanut suhtautumiseen lapseen - eihän hänen terveydessään ollu mitään vikaa. Lapsi tottui heti alusta saakka siihen ettei joka inahdukseen reagoida ja se näkyy edelleen. Esikoinen on ollut juuri perinteinen lellitty esikko ja toka tosi itsenäinen taistelija. Kakkonen on myös läheisempi isänsä kanssa kuin esikoinen.



Esikoistakaan en saanut luokseni vasta kuin 8 tuntia synnytyksestä kun sekin oli vaikea sektio, ei kuitenkaan hengenvaarallinen kummallekaan meistä.

Meillä on toistaiseksi vain tämä yksi, nyt 2v 3kk ikäinen tyttö (s. rv 35+3, 1620 g). Tyttö vietiin heti virvoitteluun, käytiin nopsaan näyttämässä äidille (oli jo keskoskaapissa) ja kärrättiin sitten Lastenklinikalle teholle. Siellä kului puolisentoista viikkoa ja sitten Kättärillä vielä noin kuukausi. Alku kotona oli vaikea: tytöllä oli koliikki ja lievää aistiyliherkkyyttä. Hän säikkyi helposti kaikkea ja oli vaikeasti rauhoiteltava.



Mulla kesti noin puoli vuotta ennen kuin aloin käsitellä ja käsittää, mitä

oli tapahtunut. Ja ennen kaikkea tajusin, ettei kaikkea voi selittää. Näin vain kävi. Meillä syytä tytön keskosuuteen ja kasvuhäiriöön ei löytynyt.

Vähitellen kuitenkin lakkasin pelkäämästä kaikkia mahdollisia kehistyshäiriöitä. Etenkin viimeinen keskoskontrolli 10 kk:n iässä vapautti: meillä oli terve, joskin pienikokoinen tyttö.



En ole mielestäni ollut ylisuojelevainen, jos ottaa huomioon, etä kyseessä on esikoinen. Pikemminkin ajattelen, että tyttömme on varsinainen sisupussi, joka on jo taistellut tiensä tähän maailmaan. Kyllä hän pärjää.

joka vietiin heti syntymän jälkeen teho-osastolle keskoskaappiin. En ehtinyt häneen koskea, onneksi kuulin kuitenkin kuinka hän kiljui syntyessään. Ehdimme olla ikuisuudelta tuntuvan ajan (todellisuudessa enintään pari tuntia) synnytyssalissa mieheni kanssa ennen kuin saimme kuulla kuinka poika voi. Olo oli todella epätodellinen, koska ennen pojan syntymääkään kukaan ei halunnut sanoa mitään hänen selviytymisestään. Tuon parin tunnin jälkeen pääsimme kuitenkin poikaamme katsomaan ja silittämäänkin. Syliin sain hänet hetkeksi muistaakseen parin päivän ikäisenä. Sairaalassa poika oli vajaan kuukauden.



Kotiintullessa olin jatkuvasti huolissani siitä hengittääkö poika ja kävin sitä vähän väliä tarkistamassa. Nyt kun poika on jo yli kolmevuotias en usko olevani erityisen ylihuolehtiva. Tarkka kyllä olen poikani turvallisuudesta ja hyvinvoinnista, mutta uskoisin käyttäytyväni samoin vaikka poika olisi syntynyt täysiaikaisena ja alkumme olisi ollut kaikin puolin normaali. Sen kyllä olen todennut, että poikamme on erityisen vahva ihminen ja varmasti se piirre on auttanut häntä selviämään vaikeasta alustakin. Mitään lepsumista kurissa en pojalle salli hänen vaikean alkunsa vuoksi, enkä pode siitä syyllisyyttä vaikka minun syyni olikin että poika ennenaikojaan syntyi (keskosuus johtui luultavimmin kohdun epämuodostumasta). Pojan kovapäisen luonteen vuoksi olisikin varmaan aika mahdotonta, jos hän saisi tahtoaan liikaa periksi.



Yksi asia mihin tämä sairaalakokemus on vaikuttanut on se, että minusta tuntuu välillä hassuilta nuo ihmisten kyselyt siitä, miten lasta voi jättää jonkun toisen hoidettavaksi esim. yön yli. Omani oli elämässään lähes koko ensimmäisen kuukauden muiden hoidettavana yöt ja paljon päivisinkin, kun muuta vaihtoehtoa ei ollut. Suhtautumiseni yökyläilyyn on siis vähän erilainen.



Jo ennen ristiäisiä poikamme vietti yön äitini kanssa (tosin meidän kotonamme ja me vanhemmat olimme myös kotona), jotta olisin saanut vähän paremmin nukuttua. Ensimmäisen kerran poikamme on ollut mummolassa yökylässä 8-kuukauden ikäisenä. Jotenkin minusta tuntuu helpommalta suhtautua näihin yökyläilyihin, kun alussakin joku muu hoiti poikani öisin. Tosin yökyläilyt ovat enintään 2 yötä kestäviä, koska sitten poika alkaa ikävöidä meitä vanhempia. Ja yökyläpaikaksi kelpaa vain omat vanhempani, mutta siitä syytä, että muut isovanhemmat eivät kunnioita meidän kasvatussääntöjäni, enkä sen vuoksi halua poikaa heille " antaa" yöksi.



Vastaukseni meni ehkä vähän ohi aiheen, mutta halusin kertoa, että olen tuota hoitoonjättämisasiaa mietiskellyt ja tullut siihen tulokseen, että minun suhtautumiseeni siinä vaikuttaa poikani sairaalassa viettämä alkuaika.

Lapsen syntymä oli hyvin samantapainen. Meilläkin huolehditaan hirveästi, mutta syy on lähinnä se, että lapsi (nyt 3 v.) on kovin allerginen. Aina on saanut vahtia, ettei hän saa esim. lattialta mitään muruja suuhun, se voisi olla jopa kohtalokasta. Kukaan muu (miestäni lukuunottamatta) ei ole hoitanut lasta, paitsi nyt kun hän on juuri aloittanut päivähoidon - ja sopivaa päivähoitopaikkaa etsin todella kauan. Ilo lapsesta on kyllä aina voittanut huolen, mutta lapsiluku jää kyllä silti yhteen :) Nauttikaa lastenne terveydestä, ja muistakaa olla onnellisia kun vaikeuksista on selvitty.

syntyi parin päivän käynnistelyt jälkeen hätäsektiolla sydänäänten romahdettua(rv41+5).Apgar-pisteetkin olivat vain 2.Itse olin nukutettuna ja luulen, että jossain määrin se pelasti minut pahemmilta traumoilta.Miehellä oli pahempi hätä.Tyttö oli teholla 2vkoa ja itse olin vkon sairaalassa,aluksi lääketokkurassa.Täpärällä oli, mutta säikähdyksellä selvittiin.Nyt tyttö on 2½v ja normaalit uhmaikäisen taistelut ovat meneillään.Koskaan ei ole kohdeltu mielestäni ylisuojelevasti.Pienestä pitäen myös ollut mummuloissa yökylässä silloin tällöin.Jos valokuvia katsellaan tai muuten muistelee syntymää niin silloin tulee vähäksi aikaa sellainen " suojelun" tarve,jos sitä nyt siksi voi sanoa.Aika parantaa haavat,myös miehen kohdalla joka koki ja näki kaiken läheltä.

Välillä vaan mietin, että ei kai siitä kauheasti haittaakaan ole. Nauratti, kun joku kirjoitti seisovansa liukumäessä lapsensa takana, en siis ole ainoa... Minulla oli IVF-tuplaraskaus, jossa jouduin makaamaan 3kk. Pojat syntyivät rv 33+0. Toisen pojan ennuste oli lähes loppuun saakka monivammaisuus ja todennäköinen kohtukuolema, koska hän ei saanut ravintoa riittävästi ja hänellä oli blokkeja virtauksissa. Syntyi alle kiloisena, toinen kilon painavampana. Tehossa olivat 2vk ja osastolla 6vk. Hankaliakin tilanteita oli ja eka vuosi oli jos jonkinlaista tarkistusta sairaalassa ja pienemmällä vielä toisena vuotena. Pienempää on jouduttu leikkaamaan kolme kertaa ja juuri nyt on toipumisaika leikkauksesta. Tavallaan pidän jopa oikeutettuna olla huolissaan. Meillä vaan kaikki sukulaiset miehen puolelta sitä ole halunneet ymmärtää ja siitä on syntynyt kitkaa. Hoitajina toiminut omat vanhempani ja tietenkin mieheni ja joskus siskoni. Yhden yön tähän asti (pojat 2v6kk)olleet erossa minusta sairaala-aikaa lukuunottamatta. Keväällä yritän 3 yön eroa, mutta ovatkin hoidossa tuttujen ja turvallisten isovanhempiensa kanssa. Ehkä sit ripille päästessä jo vähän hellitän... Ei vaan, kyllä aina lasten kehittyessä joku vahtimisvaihe jää pois, mutta uusia saattaa tulla tilalle...

sen olevan enemmän kuin tavallista - että jos lapsella on ollut dramaattinen tai muuten poikkeava alku, lasta kohtelee jollain lailla suojelevammin kuin muita.



Asiaa varmaan auttaa, kun sen tiedostaa. Eikä esim usko kivenkovaan, että lapsi todella TARVITSEE huomattavasti enemmän paapomista vielä siinäkin vaiheessa, kun siihen ei enää syytä ole.



Eräs tuttavaperhe on vieläkin sitä mieltä, että heidän esikoisensa on vähän enemmän ohjausta tarvitseva kuin siskonsa, koska häntä jouduttiin vähän virkistelemään vauvana. Ulkopuolisen silmin eroa on vaikea huomata, koska nämä aikuiset lapset ovat kaikki ihan omillaan ja elämässä kiinni :)

kun lapsi ei todellakaan ole mitään " suojelua vaativaa" -tyyppiä, vaan todella aktiivinen ja myönteinen lapsi. Silti jatkuvasti huomaan olevani tilanteissa, joissa muut äidit luottavaisesti seisovat juttelemassa ja minä seison lapseni takana, kun hän kiipeää liukumäen portaita, joista ei koskaan tipu..;)



Kiitos ihanista viesteistänne. Tämä on ollut itselleni terapeuttista ja on todella hyvä kuulla, etten ole ainoa ylisuojeleva.

tyttö tuli täysaikaisena ja normaalin kokoisena maailmaan, mutta sai bakteeritulehduksen keuhkoihin pilaantuneesta lapsivedestä.

Tyttö taisteli hengestään toden teolla. Hengityskone antoi 100% happea, hengitti siis täysin vauvan puolesta. Bakteeri aiheutti verenmyrkytyksen ja vauvan keuhkot alkoivat vuotaa verta.

Mitään toivoa selviytymisestä ei ollut.

Sisukas tyttö kuitenkin selvisi, eikä huonon hapetuksen takia aivotkaan vaurioituneet. Näitä tapauksia on kuulemma kaksi vuodessa.

Uskon, että tälläistä läpikäyneet vanhemmat muuttuvat herkemmiksi.

Itse varsinkin huomaan, ettei asia ole vieläkään unohtunut, vaikka tyttö täyttää pian kaksi.

Jokainen äiti varmaan herkistyy lasten myötä, mutta uskon että olen kokemani jälkeen vieläkin herkempi, jos mahdollista.

Eikä meidän lähipiiriltäkään asia ole vielä unohtunut. Varsinkaan mummuilta.

Arki meillä on ihan normaalia uhmaikäisen arkea, tyttö on perhepäivähoidossa.

Nyt kun uskaltaa jo vähän ajatella pikku kakkosta, tulee väistämättä mieleen: Mitä jos...?

hän vain syntyi keskosena ja tarvitsi hiukan keltavalohoitoa, ei sen kummempaa. Silti epäilen, että esikoislapen syntymään liittyvät muutenkin suuret tunteet ja mullistukset plus tuo pieni shokki ennenaikaisesta syntymästä lievine komplikaatioineen ovat tehneet minusta juuri tuollaisen, että vieläkin saatan iltaisin käydä tarkistamassa, hengittävätkö lapsukaiseni (nyt 4 v j a 2 v 4 kk). Lasten kasvaessa olen pystynyt höllentämään napanuoraa ja viime syksynä jopa luottamaan pojat päivähoitoon. Silti jokin syvä menettämisen pelko on aina läsnä pinnan alla. Veikkaisin, että sitä on aika monilla äideillä, jopa niillä joiden lapsen syntymään ei liity erityistä dramatiikkaa.

Olet varmasti herkkä ihminen ja hyvä äiti!

Viestini kuulostaa ihan hysteeriseltä! Itse asiassa vieraat on kaikki sitä mieltä, että olen erittäin rauhallinen, ja ulkoisesti olenkin lasten kanssa rento ja rauhallinen. Mieheni vaan (osittain?) tajuaa pelkoni. Ja esikoinen on tasapainoinen, iloinen ja rauhallinen lapsi, ei ylisujellun oloinen.



Olen muuten aina ollut huolissani myös vanhemmistani, ja kun mies on esim. autolla kauempana, sitten aina haluan tiedä, että kaikki ok, tarkistan myös puhelinsoitoilla. Eli luonne kai sen tyyppinen.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat