Vierailija

En vaan pysty ymmärtämään, miten joku voi lihoa yli satakiloiseksi? Voisiko joku lihava vastata? Ymmärrän kyllä jonkun 10 kilon ylipainon tai enemmänkin (raskauskilot) mutta eikö siinä vaiheessa, kun vaaka näyttää yli kymmentä kiloa liikaa, ala ihmisellä hälytyskellot soida? vai katsooko ihminen, joka on normaalisti esimekriksi 18-vuotiaana painanut 65 kiloa, ja tekee kaksi lasta joiden jälkeen huomaa kiloja jääneen kaksikymmentä, vain tyynen rauhallisesti, kun niitä aina vain tulee lisää? ja herää todellisuuteen vasta sitten, kun kiloja 120?



Miten KUKAAN voi olla niin lihava? Eikö tajua, että helpompaa olisi ollut laihduttaa silloin kun kiloja oli vain 10 liikaa, kuin odottaa, lihoa lisää 40 kiloa?



Selvittäkää minulle, ihan ystävyydellä kysyn, kun en ymmärrä. ja tiedoksi, en itsekään ole laha, vaan aina kärsinyt jojolaihduttamisesta. Mutta aina olen herännyt todellisuuteen siinä 10 kilon tuntumassa ja alkanut laihduttaa.



Kysymykseni siis koskee niitä, jotka antavat itsensä lihoa yli 30 kiloa ja enemmän.

Kommentit (15)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kohta olen tuossa sadan kilon kaartissa jos meno jatkuu. Lihon vuosi vuodelta pari kiloa vuodessa. Kovasti aina päätän " enemmän salaatteja, vähemmän valkoisia jauhoja ja sokeria" . Niinkuin nytkin. Mutta sitten " kiireissäni" sorrun aina pastaan, leipään, karkkiin. Niistä saan pikatyydytystä ja hyvää oloa jos olo on vähän masentunut.



Minulla on ilmeisesti jonkin asteinen masennus ja paaaaljon tukahdutettuja tunteita ja käsittelemättömiä asioita ja haen tyydytystä syömällä. Eli psykologinen juttu, en syö nälkääni vaan etsin hyvää oloa joka pitäisi etsiä esim. liikunnasta. Tiedostan jo tämän mutta niitä tapoja on niin h.....tin vaikea muuttaa.



Liikkujana ole kausiliikkuja, innostun joskus ja sitä kestää kuukauden pari, sitten taas lässähtää ja saatan olla monta kuukautta etten harrasta kuin arkiliikuntaa ja sitäkin melko vähän.



Ja kyllä, kärsin kiloistani!

Olen melkoinen pullukka, paino on joskus pyörähtänyt yli sadan kilon.



Omasta puolestani voin sanoa, että mulla on täysin vääristynyt suhde ruokaan. Syön suruun, iloon, harmitukseen yms. yms. Kyllä siinä läskistyy.



Kärsin ihan hirveästi ylipainostani. Tuntuu että tämä vartalo on mulle kuin vankila. Ja silti en saa kiloja pudotettua. Ihan sairasta.

Mä painan semmoset 115kg ja mulla ei ole vielä edes lapsia ja paino on tullut todellakin pikkuhiljaa, oon aina ollu pyöreempi ja en oo nuorempana ees ajatellut laihduttamista vaikka mua liikakiloista on rankemman kautta kiusattukkin... Ekan kerran aloin laihduttamaan n.2vuotta sitte painonvartijoilla (en oo muita ees yrittänyt) ja vaikka tuloksia tulee ni se stoppaa aina nkk jälkeen kun on semmoset 5kiloo tippunu, en pysty pidättäytymään herkuista (kaks vuotta ollaan jojoiltu siinä 110-115 välissä)... Siis mä oon sen tyyppinen ihminen muutoinkin et helposti keskeytän kaikki, esim. ammattiikaan mulla ei toistaseks oo, oon nyt koulussa mutta taas on menny lintsailun puolelle, kun ei jaksais kauheesti kiinnostaa :( Mulla ei ole masennusta ja olen suht tyytyväinen elämääni ja itseeni eli älkää turhaan säälikö/sättikö, mua ei vaan jaksa kiinnostaa muiden mielipiteet ja elän täysin normaalia elämää, ainut mitä en voi tehdä on huvipuistoissa käymiset ja sekin on korkeenpaikankammon ja muutenkin pahoinvoinnin takia joita koneissa tulee ja oikeesti vaikka painaisin 45kg ni en silti menis kun olis varmasti noi samat ongelmat... MUTTA mä todella ymmärrän teidän hoikimpien huolet koska olen minäkin huolestunut lihavammistani eli n140kg---> Koomista eikös ;)

pyydän anteeksi tökeröä otsikkoani, tosin kyllä tunnen sääliä, vai sanotaanko empatiaa teitä kohtaan jotka ette pysty laihtumaan. Itsellekin tuon 10 kilon poissaaminen on aina yhtä tuskaa, ja aina se tulee takaisin.

Ei näitä asioita voi tavallinen tallaaja ymmäärtää, miksi jotkut lihoo jotkut ei.

tsemppiä kaikille, tää on hyvä keskustelu!



ap

Ennen ekaa raskautta painoin 68 kg. Raskausaika oli vaikea, oli diagnosoimaton diabetes (sain tietää vasta viikolla 37 asiasta), joka turvotti, nosti painoa ja sotki sokeriarvot, niin että oli aina nälkä ja heikotti. Niinpä painoa tuli 23 kg lisää.



Synnytyksen jälkeen laihdutin 65 kg:oon, mutta miehen vauvan myötä puhjennus masennus ja vauvan hoito kotona yksin veivät huomioni niin, että paino hiipi takaisin ja huomasin kunnolla lihoneeni vasta, kun painoa oli jo 75 kg.

Tämän jälkeen aloin laihduttaa, mutta yksinhuoltajana (käytännössä) ja miestä passatessa ei ollut aikaa liikuntaan ja aloin uupua ja paino tuli aina takaisin.



Seuraavaan raskauteen lähdin 80 kg:sta. Uusi raskausdiabetes, nyt ruokavaliohoidolla ja paino nousi vain 16 kg. Tiputin raskauskilot pois ja olin taas 80-kiloinen.



Esikoisen vaikea käytös ja miehen kiukuttelu söivät taas voimiani, ei ollut edelleenkään aikaa liikkua (mies ei halunnut hoitaa lapsia ollenkaan) ja yritin tietysti laihduttaa. Jojoilin tuossa 80 kg:ssa koko ajan, alle ja ylle.



Kolmanteen raskauteen lähdin taas 80 kg:sta. Nyt painoa tuli 16 kg taas. Kolmannen synnytyksen jälkeen omat voimani loppuivat ja sairastuin masennukseen ja jouduin lääkitykselle. Masennusaikana painoni nousi kahdessa kuukaudessa 83--->98 kg enkä edes huomannut asiaa, kunnes lääkkeet alkoivat vaikuttaa ja totesin olevani lähes satakiloinen :-(



Nyt kolmas lapseni on kolmevuotias. Olen laihduttanut jo vuoden verran ja välillä paino jo tippui alle 90 kg:n, mutta tuli sitten takaisin, kun tuli (viimeinkin) avioero ja sen myötä masennus vähän palautui.

Käytän edelleen masennuslääkkeitä ja yritän edelleen laihduttaa, mutta lääkärikin sanoi, että masennuslääkkeet heikentävät laihtumista.



Tässä minun selitykseni kiloilleni. Selvisikö?

että luulen että lihavat sen sivuuttavat edes avaamatta koko viestiä.



mutta siis joo, olen miettinyt ihan samaa. itse olen hoikka, mitä nyt raskaudessa tuli lähes 20kg, mutta niistäkin 10 jäi sairaalaan ja loputkin kohta lähteneet (lapsi2,5kk).



eikö tosiaan herätyskellot soi koskaan? itselläni on yksi ystävä, joka lihoo vuosi vuodelta enemmän ja valittaa aina että on lihava. ei liiku juuri koskaan ja soittelee lähes viikoittain että lähetään pizzalle. kun valittaa läskejään, olen kysynyt suoraan että miksi syöt mitä sattuu? sanoo ettei voi vastustaa kiusausta, kun mies tekee iltaisin lämppäreitä yms. miten niin EI VOI VASTUSTAA? eikö joillakin ole itsekuria ollenkaan??

ja en tosiaan asu vaakan päällä. illalla on mukavaa harrastaa lohtusyömistä kun lapset menee nukkumaan ja vielä pitkä aika siihen kun mieskään tulee kotiin. olen lihava ja näytän pahalta tiedän sen. olen myös laihduttanut ja olin silloin hele**tin vihainen, myös lapsilleni, mitä inhoan erittäin paljon näin jälkikäteen. olen tyyppiä " jonka ei tarvitse kuin ajatella herkkuja ja kiloja tulee" . en siis syö älyttömän paljon. aamulla en mitään, sitten lasten kanssa ulos 2tunniksi. normaali annos ruokaa (samankokoisia annoksia kuin esim synnärillä), lapset nukkumaan ja keitän kahvit, sen kanssa saatan syödä jäätelöä (kevyttä verrattuna munkkeihin, pullaan tai suklaaseen). sitten ulos, taas reiluksi aikaa ja kotiin syömään. iltapalaa en syö lasten kanssa koska tiedän että kaapit alkavat käydä kun talo hiljenee. silloinkin minulle hyvin kelpaa esim. tuore ruisleipä ja kasviksia päällä, sen saa syödä ihan rauhassa niin jopas se on hyvää. minulla on myös herkkupäivä lauantai jolloin illalla saatan syödä karkkia tai sipsejä tms. muutoin en herkkuja juurikaan syö, kulässä joskus ja sielläkin osaan kiletäytyä! olen suorastaan kateellinen niille jotka vetävät ruokaa ajattelematta kaloreita ja niistä seuraavia kiloja, kun toisille niitä ei kerry!? lasten kanssa pihalla käymme puistoissa, jonne kävellään, tehdään lumityöt, kannetaan puut, kesällä leikataan ruoho yms. hyötyliikuntaa. syöminen on ihana nautinto, josta tunnen niitä sinun hälytyskellojen soimista.. mutta silti mieluumin olen onnellinen iloinen kun ainaisella dietillä, josta koko perhe kärsii. kilot tulevat minulle takaisin aina.

en ole koskaan ollut laiha, en edes ihan pienenä, eikä äitini, eikä mummoni. ja ruoka jota minnulle on syötetty on ollut normaalia, ei pikaruokaa tai valmista. minä myös en juurikaan syötä perheelleni rasvaista tai sokerista ruokaa, koska tiedän oman sukuni rasitteen. onneksi ovat tainneet saada jonkun geenin isältäänsäkkin koska molemmat 3 ja 5v ovat laihoja! :)

Eka kerran minut kiikutettii lääkärille 3vuotiaana kun painoni nousu monta kiloa ilman selvää syytä. Kokeita ja testejä on tehty koko ikäni ja koskaan ei ole mitään järkevää selitystä löytynyt painolleni.



Selvennän siis, olen köyhästä perheestä, ruoka oli oikeesti aina " kortilla" . Ruoka annosteltiin ja mitään ylimääräistä ei koskaan saatu. Karkkia n. 3kertaa vuodessa. Kun ei ollut paljoa leluja niin koko lapsuus ja nuoruus vietettiin ulkoleikeissä ja liikuntaa siis tuli. JOka paikkaan käveltiin tai juostiin kun ei ollut autoa eikä varaa linkkiin. Jo 10vuotiaana tein kävely lenkkejä äitin kanssa " kun ei ollut muuta tekemistä" .. Silti painoni nousi vuosi vuodelta. 12ikään mennessä olin käynyt jo kymmenissä tutkimuksissa ja äitini piti ravitsemussuunnittelijalle ruokapäiväkirjaa. Mitään vikaa ei löytynyt ja ruokavalio oli ok! Muistan että jo 8vuotiaana painoin 60kg. 14vuotiaan 82kg ja 20vuotiaana paino oli n. 120kg! Paino siis vaan nousi ja nousi. Yhäkin liikuin päivittäin paljon ja ruokavalio oli siinä 1200-2200kaloria vuorokaudessa. Mitään vikaa verikokeissa yms. ei löytynyt. Lääkärillä siis yhäkin rämppäsin tuossa vaiheessa(kaikki lääkkeet yms. kokeiltiin). Nyt 28vuotiaana paino on 140kg ja syy yhä epäselvä. Asiaa tutkitaan yhä ja yhä käyn ravitsemussuunnittelijalla. Lääkärit vaan sanovat että painoni johtuu aineenvaihdunnasta. Suvussa lihavuutta myös.



No tässä elämässä olen kumminkin saanut 3 tervettä ja ihanaa lasta, ihanan miehen ja olen tavallaan jo hyväksynyt sen että olen iso. Kukaan ei ehkä ulkoisesti uskoisi painoni olevan näinkin korkea. Teininä vaikka olinkin 80kiloinen olin suht normaali kokoinen, koskaan minua ei kiusattu yms. Normaalin lapsuuden ja nuoruuden vietin. Itsetuntoni on hyvä. Kyllähän sitä haluis olla hoikka jne. Mut olen suht tyytyväinen. Terve olen ja terveyteni eteen yhäkin teen kaikkeni, en ole luovuttanut vaikka koko elämäni olen tästä " vaivasta" kärsinyt" . Ehkä minut on vaan tarkoitettu tälläiseksi, tiedä tuosta. :)

ystävälläni on lapsi 1,5v, jota hemmotellaan ruoalla tosi usein. hampurilaisilla, karkilla, sokerimehuilla.. eikö muka ole muita keinoja kehua ja kiittää lasta kuin ruoka? monesti tuntuu että antavat herkkuja senkin takia että lapsi olisi edes hetken paikallaan. ei kuulosta kovin järkevältä.

Syitä on monia. Esimerkiksi masennus, joidenkin lääkkeiden käyttö, liika stressi ja ylirasitus voivat olla syynä. Siis on niin stressaantunut vaikka,ettei riitä energiaa itsekuriin. Ei jaksa välittää, vaitta harmittaakin.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat