Vierailija

Olen tässä huomannut olevani yhä vaan enemmän erilainen kuin vielä lapsettomat ystäväni. Olen jo pian 31, eikä kellään nuoruuden ystävällä ole vielä lapsia. Minulla toki on lapsellisia ystäviä muita kautta.



Olen huomannut, kuinka lapsettomat ystävät ei ymmärrä elämääni alkuunkaan. Yhdellä ystävällä on kesällä häät, jotka ovat 'lapsettomat'. Ei ymmärtänyt yhtään kun sanoin, että hoitopaikkaa ei välttämättä löydetä. Onneksi äitini suostui pitkin hampain ottamaan lapsen hoitoon muutamaksi tunniksi, että mieskin pääsee häihin edes käymään. Se herätti ihmetystä, että miksei lapsi voi saman tien olla yötä äidilläni (siksi, ettei lapsi, nyt 2 v.. ole ollut kuin kerran elämässään hoidossa hänellä eikä nähdä kovin usein, ei haluta jättää vieraaseen paikkaan yöksi).



Muutenkaan ei lapsettomat ystävät ymmärrä, miten paljon elämä muuttuu kun saa lapsen. Huvittaa välillä kuunnella heidän juttujaan kun ne on niin täynnä heitä itseään ja heidän ongelmiaan. Välillä tuntuu olevan myös sellaista asennetta että minä se vaan lomailen kun olen lapsen kanssa kotona. Olen tehnyt yliopisto-opintoja loppuun kotona ollessa ja voin sanoa, että helppoa ei todellakaan ole ollut. Meillä ei ole juuri yhtään sukulaisapua saatavilla, joten kaksin miehen kanssa jaetaan hoitovastuu.



Muutenkin elämä luonnollisesti pyörii aika paljon lapsen ympärillä. Esim ravintola on valittava sen mukaan, missä lapsi viihtyy, ei esim liian hieno paikka. Lapsemme on aika villi, ja juoksee esim kahvilassa ympäriinsä eikä keskustella juuri välttämättä ehdi. SItäkään ei oikein ymmärretä.



Juu, tällainen vuodatus. Haluaisin vaan kuulla, onko muilla samanlaista tunnetta, että lapsettomien ystävien kanssa ei enää ole hirveästi yhteistä? Onnellinen olen lapsestani, mutta toivoisin että ystäväni ymmärtäisivät tilanteeni paremmin.

Sivut

Kommentit (35)

Lainaus:

ap kuulostat melkoiselta marttyyrivalittajalta.



Minullakin on pieni lapsi, enkä voisi allekirjoittaa yhtään lausetta tekstistäsi. Ok, minulla on erinomainen turvaverkko, enkä ole kärsinyt unenpuutteesta. Menemäänkin olen päässyt lähes entiseen malliin ja kahviloissa istuskelu onnistuu lapseni kanssa ihan hyvin.



En ole ikinä kokenut, etteivät lapsettomat ystäväni ymmärtäisi minua. Eihän kukaan, joka ei ole äiti voi tietää, että miltä se äitiys tuntuu, mutta omassa tapauksessani se ei kyllä ole niin leimaava tai päällekäyvä piirre, että se vaikeuttaisi kanssakäymistä lapsettomien kanssa.



Olisiko ap:n aika katsoa peiliin ja vähän korjata omaa asennettaan. Jotenkin tuosta äitiydestä ja sen vaikeudesta kun tuntuu tulleen elämää suurempi kysymys.




se koko päivän kestävä shoppailu ja kahviloissa luuraaminen varmaan onnistuukin hyvin, mutta kyllä parivuotias jo alkaa protestoida, jos koko päiväksi laitetaan vaunuihin...tai ainakin minun parivuotiaani teki niin ja lisäksi aika harva kahvila ottaa pienet lapset huomioon (leikkipaikka tms.) ja nopeasti alkaa saada kylmiä katseita kun lapsi "häiritsee" toisten kahvittelua. Kai ne toisten lapset sitten vaan on paremmin kasvatettuja...voisiko joku kertoa miten (uhkaamalla, kiristämällä ja lahjomalla) ne lapset saadaan kestämään shoppailua ja kahvilaelämää.

Sen takia lapseni ei ole ollut mummolassa, että tämä mummo on uusissa naimisissa ja välit uuden puolison kanssa ovat meihin päin kireähköt. Heillä on myös omia, alle kouluikäisiä lapsia. Syy ei siis todellakaan ole minun, ettei lapseni vietä enemmän aikaa isovanhempiensa kanssa, toki haluaisin, että niin olisi.



En ole katkera, vaan vähän ehkä loukkaantunut siitä, kun eilen tapasin erään vanhan ystävän ja hän vuodatti koko ajan omia ongelmiaan eikä juuri tullut ajatelleeksi, ettei minunkaan elämäni ole aina helppoa.



Korostan vielä, että rakastan lastani ja perhettäni, mutta välillä tukiverkkojen puute ottaa todella voimille. t. ap

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hyvä ystäväni on muuttunut aivan eri ihmiseksi kun sai vauvan. Ei ota mitään yhteyttä enää ja empatiakyky katosi. Jos minä en ole koko ajan kysymässä mitä kuuluu ja miten menee, niin emme ole missään tekemisissä. Hän ei tule kylään, ei vauvan kanssa eikä ilman.



(Mullakin on lapsia, alle kouluikäisiä, mutta silti ymmärrän että ystäviä tarvitaan vauvan jälkeenkin.)

seurannut lapsettomien ikätovereideni elämää, mm. näitä juttuja: Kolmevitoset tonkii omaa napaansa kuin murrosikäset, luo "imagoaan" shoppailemalla ja miettimällä, miltä nyt muiden silmissä näyttää, ruotii blogeissaan jokaista ohimenevää tunnetilaa ja unenpätkää... Aivan loputtomasti tuntuu olevan aikaa tehdä ongelmaa ja projektia omasta minästä.



Toinen juttu, mikä huvittaa, on se, että kun lapsettomilla on kauheat univelat eikä niitä millään ehdi nukkua pois. Mutta silti ehtii yömyöhään pomppia baarissa tai jotain vastaavaa. Lapseton voi ihan oikeasti nukkua pitkän yön, jos vaan haluaa priorisoida sen asian.



Kolmas juttu sitten taas on se, että lapsettomana ihmettelin, miksi lapselliset ei laita lapsiaan useammin hoitoon ja lähde vaikka viikoksi matkalle. En millään voinut tajuta sitä, minkä ymmärsin äidiksi tultuani: eivät laita lasta vapaa-ajalla hoitoon, koska eivät halua vaan mieluummin ovat lasten kanssa. Vaikka se välillä raskasta olisikin.



Ai niin, ja sekin tuli vielä mieleen, että mitä vanhemmaksi lapsettomat käyvät, sitä vähemmän he osaavat ja haluavat omista tarpeistaan joustaa. Ne, joilla on lapsia, oppii pakosta joustamaan ja tinkimään omista tarpeistaan, muuten lapsiperhe-elämä ei vain suju. Mutta lapsettomilla ei ole samanlaista pakkotilannetta ja siksi esim. matkailu heidän kanssaan on joskus melko raskasta: lapsettoman aikuisten halu syödä jotain tiettyä ruokaa jossain tietyssä ravintolassa pitää asettaa samalle viivalle kuin vauvan tarve saada kunnon yöuni, noin vain esimerkkinä.

Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia ymmärtää lapsiperheiden elämää. Ei edes aikana ennen lapsia. Minua ärsyttää tuo yleistäminen. Monet ihmiset ovat paljon lasten ja lapsiperheiden kanssa jo ennen omia lapsia. Toisekseen, joskus jos tulee ymmrätämättömyyden hetki, voi ihan hyvin selittää, miksi yökyläilyn aika ei ole vielä. Kyllä lapseton ymmärtää kun kerrot.

Kyllä kannattaisi luoda ja kehittää sitä turvaverkkoa kun vauva ilmoittaa tulostaan ja rohkeasti aina välillä jättää lapsi hoitoon, jopa yökylään. Helpottaa elämää ja ehkäisee pinnan kiristymistä. Tietysti itsellä voi olla ikävä lasta, mutta kyllä 2+-vuotiaalla voi olla ihan aidosti hauskaa tutussa turvallisessa yökyläpaikassa.

vaikka mulla on 3 lasta.



Mä ainakin osaan ihan itse kertoa ystävilleni millaista mun elämäni on. Jos me esim. ollaan näkemässä ystävän kanssa niin, että mulla on lapsi/lapsia mukana, niin sanon jo sovittaessa, että ei siinä sitten hirväesti ehdi varmaan jutella tai sitten ehdotan että nähdään vaikka ulkona sellaisessa paikassa, että lapset voi leikkiä niin ettei niitä tarvitse koko ajan olla vahtimassa ja perässä juoksemassa.



Myöskään en ymmärrä sitä, ettei 2-vuotias voisi olla yökylässä. Olisihan sen lapsen kanssa voinut käydä vaikka parina viikkona aktiivisemmin sen mummon luona ja puhua jo silloin siitä yökyläilystä lapselle. Jos siis olisi halunnut.



Musta kuulostaa pikemminkin siltä, että sinä itse olet MINÄ MINÄ MINÄ meiningissä. SInä ja sun vaikea elämäsi lapsesi kanssa.



Niin ja kyllä ne vanhat ystävätkin ansaitsee välillä ihan rauhaisan hetken sen lapsellisen kaverin kanssa. ELi lapsi isän kanssa ja sitten kahville tms. ystävien kanssa. On ihan turha vierittää tuollaisessa tilanteessa se ystävyyden huonontuminen vain niiden lapsettomien niskaan ja itse esittää uhria.



T: 5-v:n, 2-v:n ja vauvan äiti

Tarkennan vielä, että ovat kyllä esim sanoneet, että hienoa, kun sait opinnot tehtyä, mutta eivät ollenkaan ymmärär, millainen suoritus se oikeasti on kun hoitaa samalla lastaan kotona. Yksikin ystävä valitti kun ei saa gradua tehtyä, vaikka oli kaikki päivät kotona ja voi tehdä sitä milloin huvitti. Ei siihen viitsinyt edes sanoa, että no luuletko että minä voin aina tehdä gradua kun haluan? Iltaisinhan minä sitä tein, ja se aika oli pois perheen yhteisestä ajasta. Oma valintahan se toki on tehdä lapsi ennen kun opinnot on pulkassa, mutta kuitenkin...



Oikein odotan, että ystäväni saavat lapsia, silloin omani ovat luultavasti jo isompia ja voin nauttia helpommasta elämästäni heidän kärvistellessä yövalvomisien ym kanssa. t,. ap

Totta kai lapset muuttaa elämää, mutta voi myös valita, miten sitä elämää haluaa muuttaa...

Lasten kanssa voi lähteä melkeinpä minne tahansa, jos lapsen opettaa siihen alusta asti. Tietysti lapsi hermostuu shoppailureissulla jos se kovasti poikkeaa perusrutiineista...

Mulla on yksi tuttava pariskunta, joilla kolme lasta ja ne ovat aina kulkeneet mukana kantoliinoissa yms. enkä ikinä ole kuullut yhdenkään heistä kiukuttelevan.

Kuitenkin kolme eri persoonaa, niin olisko sillä kasvatuksella kuitenkin jotain tekemistä asian kanssa ,vaikka kuinka kirpaisisi myöntää..??

Tälläkin hetkellä he ovat koko porukka Ranskassa...

Lapsia ei saisi käyttää tekosyynä kaikkeen, ap:kin varmaan tiesi lasta suunnitellessaan tukiverkkojen puutteesta..?

Eikö kaverisi koskaan voisi hoitaa lastasi?

Etkö voi jättää lasta miehellesi, jotta voisit nähdä kavereitasi yksinkin?

Etkö voisi hommata täältä intternetistä esim niitä tukiverkostoja, tuskin oot yksin ongelmasi kanssa..?

niin mua ärsytti suunnattomasti, kun lapselliset aina soitteli päiväsaikaan, kun olivat kotiäiteinä ja jaarittelivat niitä näitä sekä joka toinen lause oli tarkoitettu lapselle..."Jessica, tule pois sieltä, älä ota sitä,niin mitä sä olit sanomassa...?"

Eikä ymmärtänyt, että mullakin ehkä ois ollut jotain muuta tekemistä.



Ja sitten kertoivat, miten lasten kanssa kotona on niin ihanaa, mutta olis kiva päästä johonkin vähän tuulettumaan, ettei aina tarvis vaan pyykätä ja imuroida, mutta kun ei ole hoitajaa.."

Itse tarjouduin monta kertaa hoitamaan esim kummityttöäni, mutta ilmeisesti mun hoitajan taidot ei riittänyt, kun en kerran kelvannut.

Ja sitten vaan jankutettiin, että "on tää niin ihanaa kun on lapsia, niin paljosta on tarvinnut luopua, mutta on tää sen arvoista..".



Ja se mikä mua siinä enimmäkseen risoi, oli se että ihan selvästi rivien välistä paistoi se, että on niin pirun yksinäistä ja raskasta ja välillä haluis laittaa lapset narikkaan ja vetää pään täyteen.



Ja nyt ku mulla on lapsi, oon yrittänyt välttää näitä samoja kompastuskiviä.

Jos soittelen päiväsaikaan lapsettomille kavereille, sanon aina että "kerro heti jos mun jutut alkaa tympii tai sulla on muuta, kun välillä kaipaa aikuista juttuseuraa ku on täällä neljän seinän sisällä".

Yritämme viedä lastamme mukaan lapsettomien illan viettoihin ja annamme lapsen heille syliin, jotta huomaavat että ihan hauska pieni ukkelihan se.

Ja jos isovanhemmat tarjoavat hoitoapua, otamme sen mielihyvin vastaan, vaikka välillä riipiikin sydäntä jättää toinen hoitoon, mutta kun tiedän että se tekee omalle päänupille tosi hyvää välillä tuulettua.

Ja lapsettoman hääkutsun otan vastaan mielelläni eikä minua se loukkaa, saa itsekin vähän aikaa kavereiden kanssa!



Eli toisin sanoen, mua ärsyttää lapsettomien "haukkuminen", sillä jokainen on meistä joskus sellainen ollut ja jokainen meistä tietää, miten vähän lapsellisesta elämästa silloin ymmärsi!!!

Mielestäni on lapsellisen tehtävä pystyä elämään myös lapsettomien kanssa ja yrittää pystyä puhumaan muustakin kuin rakkaista lapsistaan, sillä eihän lapseton osaa samaistua meidän elämään kun sellaista ei ole elänyt.

Mulla alkaa jo kavereilla olemaan lapsia lähes kaikilla. Mutta yksi lapseton nainen kyllä jaksaa huvittaa jutuillaan... "vauvan voi opettaa viihtymään missä vain" "jos saan lapsia vauva ei muuta mitään, menen ja tulen kuten ennekin" jne jne7. En ole enää edes jaksanut kertoa omia kokemuksiani tai väittää vastaan, sillä selvästi olen tehnyt jotain väärin omien lasteni kohdalla kun heidän kanssaan ei voi shoppailla koko päivää tai istua kahvilassa juttelemassa lasten vain istuessa hiljaa ja odottaessa... sellaista se on..

eipä silti, muistan itse ajatelleeni kun olin lapseton että eikö tuota lasta saa hiljaiseksi kun sukulaisen pari vuotisa sai raivareita ja kiukutteli... no ei lasta aina saa hiljaiseksi, tajuan sen nyt... tai jos joku valitteli että lapsen kanssa on raskasta ja lapsi on "mahdoton" ajattelin että olisiko kannattanut miettiä etukäteen ja minä en ikinä huuda rakkaalle tulevalle lapselleni yms... eli maailma avartuu aika paljon, kun omat lapset astuvat kuvioihin. elämä opettaa.

Ymmärrän varsin hyvin mitä perheellisen elämä on ja haluaisin todella paljon lapsia, mutta en voi niitä saada. Suurin osa lapsellisista ei tiedäkään miten rasittavaa on se jatkuva vihjailu "kyllä sinä sitten tiedät kun saat lapsia". Ehkä osalla ap:n ystävistä on sama tilanne, mutta eivät uskalla avautua, koska tietävät ettei ap puhu muusta kuin ah niin vaikeasta ja antoisasta elämästään pikkurouvana...



Tunnustan eläväni itsekeskeistä elämää tällä hetkellä. Elän vain itselleni. Pitäisikö minun elää säästöliekillä ettei lapsellista harmita, kun ei ole varaa käydä kampaajalla tai ostaa jotain kivaa itselleni? En ole koskaan muutenkaan ymmärtänyt (lapsettomia/lapsellisia) ihmisiä, jotka puhuvat vain itsestään.

Kyllä se on niin, ettei myöskään äidit ymmärrä toisiaan. Etkö ole huomannut tällä palstalla? En ymmärrä tuota lapsettomien jatkuvaa ymmärtämättömiksi leimaamista. Ei jonkun kiltin pienokaisen äiti välttämättä ymmärrä, miksi et voi lähteä lapsesi kanssa hienoon ravintolaan.

muistan kun lapsemme oli 10kk vanha ja veimme hänet juhannukseksi mummolaan hoitoon yöksi, jotta pääsimme itse ystävien mökille kylään illaksi ja yöksi. Aamulla aloimme tehdä lähtöä takaisin sanoivat ystävämme että "eikö se voisi olla mummon kanssa vielä yhden yön, eihän sillä siellä mikään hätä ole, jääkää tänne" ja olivat tosi ihmeissään ja jopa nyreissään, kun vastasimme että kyllä me nyt lähdetään jo lapsen luokse. Ja meillä on siis sellainen tilanne, että lapsi toki viihtyy mummojen hoidossa (näkee toista lähes päivittäin ja toista pari kertaa kuussa). Olisi minusta ollut tosi noloa soittaa että jäämme kuulkaa tänne vielä yöksi hoitakaa te sitä lasta (minkä varmasti olisivat tehneet ihan mielellään) ja toisekseen en halunnut niin pientä jättää noin pitkäksi aikaa hoitoon. Se ilta ja yö oli ihan tarpeeksi minusta. Mökille en taas halunnut lasta tuoda, koska tiesin että siellä on humalaisia ja se ei ole sopiva ympäristö lapsille.



Nyt on kavereillamme sellaisia vuoden vanhoja lapsia ja KUKAAN heistä ei jättänyt lasta hoitoon edes yhdeksi yöksi tänä juhannuksena, syynä se että lapset on liian pieniä. Siis niillä samoilla kavereilla, jotka meitä nyreksivät pari kesää sitten. Vietimme siis mökkijuhannuksen lapsien kanssa, joka sopi minulle, tulipahan oltua selvinpäin. Minua kyllä vähän hymyilytti, kun muistelin menneitä...



Tämä ei ole ainut esimerkki, jossa lapsettomien ystävien kanta asioihin on muuttunut, kun ovat itse perhettä hankkineet.



Lapsettomat häät ovat minusta jokaisen oma asia, mutta sitten ei kannata hääparin suuttua, jos kaikki ei paikalle tule. Minusta lapset antavat juhliin kivan lisän, mutta tietenkään kaikki ei niin ajattele.



Sekä lapsettomista että perheellisistä ihmisistä löytyy itsekkäitä tapauksia, kuka milläkin tavalla.



Onneksi sinulla on muitakin ystäviä, jotka ymmärtävät elämäntilanteesi!

sellainen kommentti, että ap sinulla se vasta on vielä helppoa, kun on vain yksi lapsi. Odotahan vain kun... ;-) ;-)



Tätä leikkiä voisi jatkaa loputtomiin. Kukaan ei ole koskaan muuta kuin oman elämänsä asiantuntija.

Eiköhän se yleensäkkin ole niin etemme ymmärrä toisiamme täysin...Tarkoitan, että kukaan ei voi tietää toisen ihmisen tilannetta. Itselläni on kaksi pientä lasta ja olin ensimmäinen ystäväpiirissäni joka sai lapsia. Halut ja tarpeet muutui luonnollisesti ja entinen bilehile muuttui kotihiireksi. Nyt kaveritkin on pikkuhiljaa alkamassa lisääntymään :)



Itse mietin tällä hetkellä kuinka " rauhallisten" lasten vanhemmat eivät ymmärrä millaista elämä on todella vilkkaiden lasten kanssa. Ei kukaan voikkaan ymmärtää, jos ei itse ole ollut samassa tilanteessa. Meillä pelkkä kaupassa käyminen on haaste vilkkaiden lasten kanssa.



Onneksi tosi ystävät on ja pysyy. Minulle uusi elämäntilanne on tuonut mukanaan myös ihania uusia ystäviäkin!!

osittain varmasti ihan totta tuo ap:n kirjoitus, mutta muutama asia ihmetyttää. Kyllähän 2-vuotias jo pärjäisi mummolassa yön yli, mutta mietipä, miksi et halua lasta sinne jättää. Kirjoitit, että lapsi ei ole paljon siellä mummolassa edes ollutkaan. Miksei? Kyllä se on ensisijassa lapselta pois, jos lapsi ei ole kahteen ikävuoteen mennessä saanut solmia suhteita isovanhempiin, ei niinkään vanhemmilta pois, jotka haluavat olla lapsen kanssa.



En myöskään ymmärrä tuota yövalvomis-kommenttia. Mitäpä jos yövalvomisia ei juurikaan tule? Oletko hirveän pettynyt, jos ei tule?



Vaikutat, anteeksi nyt vain, aika katkeralta ihmiseltä. Ehkä salaa kadehtit lapsettomien ystäviesi elämää? Et vaikuta kovinkaan kypsältä vanhemmalta.

Eikö järkeä voi käyttää ja tehdä kompromisseja?



Eli ajoittaa sen shoppailun esim. niin, että tietää, että lapsi nukkuu vaikkapä päiväunet sen shoppailun jälkeisen kahvittelun aikana. Muuksi ajaksi varaa lapselle mukaan esimerkiksi rusinoita, viinirypäleitä, naksuja, ehkä jonkun uuden pienen lelun, ja siinä vaiheessa kun lapsi alkaa olla turhan levoton, antaa hänelle jotain noista.



Meillä ja kavereilla ainakin toimii.

Älä nyt kuitenkaan hylkää ystäviäsi, erilaisuus on rikkautta. Vastaavasti kuin sinusta heidän elämänsä näyttää itsekkäältä, niin heidän mielestään sinä saatat olla hukkaamassa itsesi ja elät vain lapsen kautta, puhut vain lapsesta jne.

Onko kotonaolo todella noin rankkaa, että sun kavereiden pitäisi kuunnella sun "itkuasi" ja kurjuuttasi?! Eikö sun mies arvosta sua tarpeeksi, koska sun pitää hakea hyväksyntää muualta? Etkö itse arvosta itseäsi?

Musta olisi aivan järkyttävää, jos mun kaveri olisi tuollanen yleistäjä.

Mulla kaksi lasta ja kyllä, en koe elämäni muuttuneen suuresti. Toki töistä on lähdettävä suoraan tarhaan, jos mies ei ole lapsia hakenut. Minä käyn edelleen kahvilla kavereideni kanssa ja puistossa jne. Ja myöskin shoppaamassa. Omat lapseni taitavat olla sitten vaan niin flegmaattisia, kun tuo kaikki onnistuu. Tai sitten niitä on vaan kasvatettu käyttäytymään asiallisesti. En tiedä.



Ja pahaa pelkään, että olet kateellinen ja erittäin heikkoitsetuntoinen ihminen, jolla ei ihan oikeasti ole ystäviä. Koska minun ystäväpiirini kuuluu niin lapsettomia kuin sinkkujakin. Ihminen on yksilö vaikka sillä jälkikasvua olisikin.

Ja musta ainakin on niin hauskaa ja rentouttavaa kuulla kaverini miesseikkailuista. Se on kuin elokuvaa.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat