Ahdistaa äitini käytös ja hänen lapsellisuutensa

Vierailija

Äitini on todella hankala ihminen. Hän on vähän väliä loukkaantunut ystävilleen ja sisaruksilleen. Hän saattaa pitää kuukaudenkin mykkäkoulua isälleni.



Nyt hän suuttui eilen minulle. Kaiken lisäksi asia oli naurettava - ennemminkin sellainen, josta minun " olisi pitänyt" loukkaantua hänelle. Hän onnistui taas kääntämään asian niin päin, että minun anella häneltä anteeksi.



Äitini ei ole koskaan pyytänyt anteeksi. Jos esim. teininä menin pyytämään häneltä anteeksi, hän ei vastannut ollenkaan. Meillä on siis lukuisia riitoja taustalla, jotka olen tietenkin jo unohtanut.



Kuinka pystyn elämään tuollaisen lapsellisen äidin kanssa? Joskus on ihan todella, todella ahdistavaa (niin kuin tänään). En käsiä, kuinka aikuinen ihminen käyttäytyy sillä tavalla.

Kommentit (13)

Jos heiltä kysyt, mikään ongelma ei johdu juomisesta vaan juominen johtuu jostain, mikä vielä yleensä on muiden aiheuttamaa.



Ihan perusjuttuja. Alkoholisteille ei vain suoraan sanottuna tartteisi antaa pätkääkään sympatiaa tai ymmärrystä. Mielummin lyö kovan kovaa vastaan ja jos toinen ei ole kiinnostunut itsensä hoitamisesta, niin lyö välit poikki. On aivan turha pilata omaa elämäänsä toisen typeryyden takia.



Alkoholistit sais mun puolesta mennä ja ostaa aseen ja ampua päänsä tohjoksi, niin ei muiden tartteisi katsoa vierestä heidän hidasta itsemurhaa.

Äitini soittaa meille jokaiselle lapselle joka päivä. On vain muutamia päiviä kotoa muuttamiseni jälkeen, ettei ole soittanut - tänään oli yksi sellainen. Äitini pitää meitä lapsia siis tiukassa napanuorassa edelleen, ja kontrolloi tuolla soittamisellaan.



Ne asiat, joista äitini suuttuu, on uskomattomia. Hän saattaa olla ensin aurinkoinen ja hauska ja ihana, ja hetken päästä kuin myrskyn merkki eikä sano mitään kellekään. Kukaan ei tiedä, mistä hän suuttui eikä äiti sano sanaakaan.



Äidilleni ei voi antaa minkäänlaista kritiikkiä. Kun hän esimerkiksi tappelee siskonsa kanssa, olen joskus koettanut sanoa, että koeta asettua siskon asemaan. Ei käy. Äiti loukkaantuu ja suuttuu verisesti myös minulle.



Jos joku on lukenut Anna-Leena Härkösen kirjan Avoimien ovien päivän, tietää, mistä puhun.



ap

Siis millainen ihminen paiskoo luuria 10-vuotiaan lapsen korvaan, kun tämä soittaa äidilleen töihin ja saa tunnustettua, että osti ystävälle syntymäpäivälahjan, joka äidin mielestä oli liian kallis? Ja muita vastaavia mielenosoituksia, pitkin ja poikin lapsuuttani. Sama on jatkunut aikuisena, jos olen vastannut esim. puhelimeen jotenkin pahantuulisesti, hän on saattanut katkaista puhelun saman tien ja sulkea kännykän loppupäiväksi.



Tekeekö terve ihminen tuollaista? Ei tee.



t: 7

Aikani jaksoin surra ja kantaa syyllisyyttä ja tukahdettua raivoa milloin mistäkin. Lopulta kuitenkin sain itseni etäännytettyä niin, että ainoa, mitä enää joskus suren, on se, etten koskaan lopultakaan tule tuntemaan tuota ihmistä enkä puhumaan asioita selväksi hänen kanssaan.



Äitini on viime vuosina myös sairastellut ja se on muuttanut hänen luonnettaan niin, ettei hän enää puhu kenenkään kanssa oikeastaan mistään. Luulen, että sairaus on masentanut hänet, mutta hän ei puhu tästäkään mitään. Melkein jopa ottaisin sen vanhan kiukkuisen ja helposti loukkaantuvan puolinarsistinkin takaisin kuin kestäisin hänen jähmettynyttä tunteettomuuttaan. Asumme kaukana, satojen kilometrien päässä ja näemme harvoin. Nämä harvatkin tapaamiskerrat ahdistavat minua jälkeenpäin pitkät ajat.



Olen koko elämäni ajan kadehtinut niitä, joilla on normaali, lämmin äitisuhde. Noloa myöntää, mutta huomaan hakevani sellaista omasta anopistani =/ Olen jopa toiselle miniälle mustasukkainen, jos tiedän tämän soittelevan ja olevan yhteydessä anoppiin, koska minuun anoppi ei yleensä ota mitään yhteyttä. SÄÄLITTÄVÄÄ.

Hän syytti taas isääni (joka myöskin rasittava) siitä, että isäni on pilannut hänen elämänsä ja isäni vikaa on, että hän on ollut vuosikymmeniä niin masentunut.



Olen kuullut nämä virret useita kertoja. Sanoin hänelle sitten, että ' ihan oikeasti, ymmärrän kyllä, että isäni on raivostuttava ja itsekäs ja muuta, mutta jos aivan rehellisesti mietit - etkö keksi Yhtään vikaa itsessäsi, joka tuon tilanteenne aiheutti. Siis Yhtään, edes pienintä vikaa, tai asiaa itsessäsi, joka olisi sinun vastuullasi eikä isän.' No, eipä keksinyt/yrittänyt keksiä. Mielestäni täydellinen esimerkki äidistäni, kuinka hän syyllistää kaikki muut omista juomisistaan. Ei mitään vastuuta ota itse.

mutta nyt kun olen 36 ja taas kerran haukkui minut huonoksi puhelimessa kuten aina kun on hoitanut lapsiani (n. kerran 2 kuussa), sisuunnuin ja pistin välit poikki. Pidän kyllä huolta että saa tavata esikoistani joka on 6-vuotias mutten enää jaksa hänen käytöstään. Olen noiden haukkumisten jälkeen aina henkisesti täysin hakattu, ahdistunut ja syyllisyydentuntoinen, mutta nyt se on loppu. Kukaan ihminen ei enää saa kohdella minua miten vain paskamaisesti. Vapauttavaa. Löytäkää ylpeytenne ja antakaa vaikeille vanhemmillenne samalla mitalla. Vuosikaudet minäkin pyytelin anteeksi itseäni ja huonouttani, mutta ei se mitään auta.

Mutta kun nämä tällaiset ihmiset ovat yleensä kouluttaneet vielä läheisensä niin, että kukaan ei pistä vastaan, vaan kaikki elävät tämän tyrannin ohjauksessa :(



Tai siis Parasta olisi, jos voisit elää omaa elämääsi äidistäsi välittämättä. Tiedän vaan, että se ei onnistu - täysin ei itseään pysty kylmentämään millään vaikka olisi oma perhe ja elämä eikä edes kuulisi äidistään usein.

nuorempana suuttui joka asiasta ja oltiin riidoissa vähänväliä,

minä se sitten aina soitin ja asia jäi käsittelemättä.

Ryhdyin varomaan sanojani, ei voinut kommentoida mitään vähänkään negatiivisesti, aina piti pitää hänen asioistaan tai vatteeistaan tai talostaan...

ollut myös paljon riidoissa suurinpiirtein kaikkien sukulaisten ja ystävien kanssa!

Nyt kohta kolmekymppisinä ei enää suutu pienestä, tai sitten vaan varon edelleen sanomisiani!

Ikävää, mutta kun on ainut sisko niin...

Olen 3-kymppinen ja kärsin aina vaan ja oikeastaan enemmän kuin koskaan ennen siitä että äitini on myös jotenkin lapsellinen ja kypsymätön melkein kaikissa asioissa.

On joskus tuskallista kun kaipaisi vanhempansa tukea ja päätyy esim itse lohduttelemaan vaikka tosiasiassa hänen olisi paremminkin syytä auttaa minua.

Tuntuu että tällaista on vaikeampi sietää mitä vanhemmaksi itse tulee.

Olen yrittänyt vetää selkeämpiä rajoja ja välillä onnistunutkin,opetellut sanomaan että minua ei kohdella miten tahansa.

Enpä osaa mitään erityisen viisasta sanoa..kuin että ymmärrän ehkä paljonkin mitä tunnet.

Äitini on juuri samanlainen. Tuntuu, että minä olen meistä se aikuisempi ja järkevämpi.

- Ei pidä minua minään, vain lapseni merkitsevät. Esim. olen tallennettuna hänen puhelimeen NN:n ja NN:n äiti

- Ei koskaan kutsu kylään, ja jos menemme, on aina jotain parempaakin tekemistä ja sitten huokaillaan kun jää ne paremmat tekemättä..

- Soittaa harvoin, mutta suuttuu, jos en itse soita

- Loukkaantuu järkyttävän pienistä asioista ja jaksaa jauhaa vuosikausia vanhoista jutuista

- On erittäin itsekäs. Isäni äiti kuoli, kun äitini oli työmatkalla. Äitini suuttui kun isäni ei ollut kiinnostunut työmatkakuulumisista välittömästi kotiinpääsyhetkellä. Ei sanonut edes osaanottoa isälleni.



Mä keräsin rohkeutta ja yks puhelu oli sitten mun vuoro vuodattaa. Kesti melkein 2 tuntia ja olin ensimmäistä kertaa elämässäni äidilleni vittumainen. Mutta ei se mitään auttanut. Vaan mä sain hyvän mielen, että edes kerran...

Vierailija

Itsellänikin on ”lapsellinen” äiti. Huomasin tämän vasta ollessani aikuinen, uskomatonta kyllä. Äitini ei oikeastaan koskaan kysy, miten minä voin; puhuu omia juttujaan ja ongelmiaan. Saan usein lohdutella häntä ja puhua hänelle ”järkeä”; mutten vastaavasti itse voi soittaa (en halua) mikäli minulla olisi jokin vaikea asia elämässä. Ei ole mukavaa omistaa tällainen äiti, mutta asian kanssa oppii elämään.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Uusimmat

Suosituimmat