Vierailija

Kuulostaa ehkä lapselliselta, mutta musta tuntuu juuri siltä. Olen suorittanut raskaat toisen alan opinnot ( maisteri) loppuun töiden ja kotihommien ohella. Opiskelu on ollut vähän kuin harrastus ja sen takia kestänyt kauan, koska mulla siis ollut jo aiempi koulutus ja työ.



Miehen sukulaiset on joka toinen tohtoreita yms todella uraihmisiä ja professoreita yms. Omat sisarukseni ovat kaikki akateemisia, yksi on väitellytkin. Monilla on perhe yms. Tässä on tullut oltua ainakin kahdessa karonkassa per vuosi yms. Oma miehenikin on tohtori.



Nyt kun itse saa pitkään puurtamansa opinnot valmiiksi, niin tuntuu vähän haljulta,ettei niitä pidetä " juuri minään" . En tarkoita, että se olisi joku ihmejuttu, mutta mulle se on todella ollut pitkä tie. Tähän aikaan on sisältynyt myös lasten syntymät ja olen taas raskaana. Eiköhän joku miehen sululainen heti kysellyt, että koskas sinä väittelet? Hehh, ei tosiaan ole aikaa eikä kiinnostusta. Tuntuu, että tämä on minulle ihan riittävä opintomäärä, kuitenkin jo toinen tutkinto. Nyt se " ei ole mitään" , kun miehen sukulaiset ovat toinen toistaan menestyneempiä ja koulutetumpia. Kukaan ei edes ole onnitellut, koska sehön on heidän piireissään " kuin kärpäsen paska" joku maisterin tutkinto.



Kommentit (5)


Voin lohduttaa sillä, että tohtoreilla on ihan samat ongelmat kuin " tavallisilla duunareillakin" . Olen työskennellyt akateemisessa ympäristössä ja siellä jos missä esiintyi hirveää kilpailua, kateutta ja kyräilyä. Kyynärpäätaktiikka oli yleisin keino menestyä uralla. Ja joka toinen näistä väitelleistä oli joko aviokriisissä, eronnut tai muuten yksinhuoltaja. Joten no hätä.

vaikka ovat minulle iso juttu ja yleisesti ottaen ihan hyvä koulutus vielä tässä tilanteessa tehtynä. Heidän mielestään vain ansioituneet tohtorit yms ovat jonkin koulutuksen onnittelun arvoisia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suvussani ainoa asia, jota arvostetaan on koulutus. Itse olen maisteri, mutta veljeni ei. Äidilleni asia on kova pala. Oma urani ei ole ainakaan vielä lähtenyt oikein käyntiin, työskentelen puolitoista vuotta valmistumisen jälkeen toimihenkilönä, en asiantuntijana. En viitsisi oikein pitää äitiini yhteyttä, kun on koko ajan utelemassa työasioista. Argh!



Koulutus ja sen arvostus ovat menneet suvussani niin älyttömäksi, että pari sukulaistani ovat ikuisia väitöskirjan tekijöitä, välillä on apuraha ja välillä ei. Vaikka olisi perhekin elätettävänä, väitöskirjan tekeminen on tärkeämpää, vaikkei rahaakaan olisi. Kaikki ns. työnteko olisi liian alentavaa. Mistään muusta kuin väitöskirjasta tai koulutuksesta ei osata edes puhua.

Siskoni on aina todella hyvä koulussa. Siitä sain kuulla koko ajan. Lukiossa kirjoitti sitten 6 L:ää lukematta päivääkään. Siitä puhutaan vieläkin... Ja nyt Kauppakorkeassa tekee gradua tällä hetkellä Joten minun opiskeluni, elämäni ja lapseni ovat toisarvoinen juttu suvussani. Olen tähän omaan " asemaani" jo tottunut. Teininä kapinoin mutta eipä siitä mitään tulosta tullut.

T: Aina kakkonen

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat