Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

Tämä on tällainen itsekseen pohdiskelu kirjoitus, jota saa kommentoida, jos haluaa.



Itsellä esikoispoika on nyt puolivuotias ja kyseenalainen vauvakuume on iskenyt. Kyseenalainen siksi, että en oikeastaan tiedä haluanko loppujen lopuksi toisen lapsen vai en. Tiedän mieheni haluavan toisen lapsen ja tiedän, että tälle ensimmäiselle olisi kurjaa olla ainoana lapsena.



Esikoisemme on ollut ns. helppo lapsi ja raskauden aikanaan ei ollut ongelmia. Silti tunnen olevani " väärässä" paikassa, että vaikka kaikki on hyvin, tämä ei ole mun juttu. Tämä lapsi oli kyllä toivottu, mutta en ole koskaan ollut ns. lapsi-ihminen. Vaikka kaikki onkin mennyt hyvin, pelkään, että toisen kanssa ei menisikään hyvin. Raskausaikakin mielestäni oli ihan perseestä, vaikka en kärsinyt minkäänlaisista vaivoista. Ja synnytys, joka ei ollut ns. vaikea, oli mielestäni helvettiä.



Nautin kyllä toisaalta lapsestamme, mutta toisaalta tuntuu kuin jotain minulle tärkeää puuttuisi elämästäni. Ehkä se on haastava työ tai harrastamisen vapaus, en tiedä, mutta olo tuntuu välillä ahdistavalta. Ajattelen ahdistuneena (ja tiedän, itsekkäästi), että niin ja niin kauan vielä aikaa siihen, että pääsen esim. taas " rauhassa" ratsastamisen pariin kunnolla.



Edellä mainittujen syiden takia onkin kummallista, että minuun on iskenyt vauvakuume. Olenkin mietiskellyt, onko vauvakuume iskenyt " paineiden" vaikutuksesta vai tahdonko todella itse toisen lapsen? Vaikuttaako siis mieheni halu saada toinen lapsi minuun noin " salakavalasti" ? Missään nimessä mieheni ei ole painostanut minua ja jos sanon hänelle, että ei enää lapsia, niin hän ei pane vastaan (vaikka tiedän hänen haluavan). Ja olenko todella ITSE sitä mieltä, että lapsemme elämä tulee olemaan kurjaa ainoana lapsena vai olenko imeny ajatuksen ympäristöstä?



Niin kuin alussa mainitsin, tämä on tällaista itse pohdiskelua ja itse kun tuota nyt luen, kuulostan aika hullulta. Pohdiskelu jatkukoon.



tuiskuneiti79 + poika 6kk







Kommentit (11)

Kun meillä esikoinen syntyi ja oli ihan sylivauva, ei minulle tullut mieleenikään, että ryhtyisimme heti hankkimaan toista lasta. Olin lähinnä tuskastunut siihen, että joku koko ajan vaati huomiotani ja tarvitsi minua niin paljon. odotin jatkuvasti, että poika kasvaisi isommaksi. Esikoisemme oli kyllä todella rauhallinen ja helppo, joten mitenkään ylirasittunut en todellakaan ollut. Koin silti tilanteen aika rasittavana.



Palasin työelämään reilun vuoden kotona olemisen jälkeen, ja olin helpottunut. Oli ihanaa, että arki oli taas nomaalia: herätys - töihin - kauppaan - kotiin - ruuanlaittoa - kotiaskareita ja nukkumaan. Mutta yhtäkkiä, melkein heti, kun olin palannut töihin, alkoi vauvakuume vallata mieleni. Mieheni oli jo aikaisemmin sanonut, että jos haluan toisen lapsen, hän on hankkeessa täysin rinnoin mukana, mutta jos päätän, ettei toista enää tehdä, hänelle sekin sopii.



Kun poikamme oli reilut 1,5 vuotta, jätimme ehkäisyn pois ja rupesimme kovasti toivomaan sitä toista lasta. Tässä vaiheessa olin aivan varma, että haluan vielä uuden vauvan. MUTTA eipä se ollutkaan niin helppoa... sain kaksi keskenmenoa ennen kuin uusi raskaus onnistui. Eli vaikka ensimmäinen lapsi vain tehtiin, kun niin haluttiin, niin toista jouduimme jo vähän urakoimaan. Päätin, että jos kolmas raskaus ei tuota tulosta, homma saa jäädä siihen. Nyt onneksi se kakkonen on tulossa (rv 37+2) ja innokkaana häntä odotamme. Ikäeroksi lapsille tulee noin 2v 11 kk.



Tämänkin todella toivotun raskauden aikana olen vielä miettinyt, miten pärjäämme kahden pienen lapsen kanssa; miksi ryhdyimme tähän uudestaan juuri, kun poika on jo aika helpossa ikävaiheessa; miten rahat riittävät; ei kai parisuhde kärsi jne. Loputtomat epämääräiset asiat ja kysymykset pyörivät päässä edelleen, mutta silti sitä aina putoaa jaloilleen. Miksi emme pärjäisi? Loppujen lopuksi nämä vajaat 3 vuotta esikoisen kanssa ovat osoittaneet, että se pikkulapsivaihe elämässä on TODELLA lyhyt. Pian on taas uusien haasteiden, oman uran, omien harrastusten ym. aika. Ja ennen kaikkea aika nopeasti on sellainen aika, kun koko perhe voi tehdä yhdessä mukavia juttuja!



Lähinnä tuli mieleeni sellainen asia, että ehkä vielä, kun lapsesi on 6kk:n ikäinen, voi olla liian aikaista edes miettiä koko asiaa. Omalla kohdallani ainakin tiesin varmasti, kun olin valmis toista lasta yrittämään. Anna kulua rauhassa muutama kuukausi, ja tee sitten vasta ratkaisusi. Ei sinulla varmaankaan vielä ole mikään kiire!

Lasten ikäerosta ajattelen vähän " itsekkäästi" , että ikäeron ollessa pieni, kumpikin menisi " samalla vaivalla" . Minua kauhistuttaa ajatus siitä, että esikoisen pikkulapsiaikojen jälkeen sama ruljanssi alkaisi uudestaan. Tiedän, että kaksi pientä on rankkaa, mutta minulle henkisesti olisi rankempaa olla ns. kotiäitinä " liian monta vuotta" .



Näihin ajatuksiin vaikuttaa varmasti myös se, että olin opiskelemassa viimeiset neljä vuotta ennen esikoisen syntymää. Sitä ennen olin kyllä työelämässä, mutta en varsinaisesti uraa kerennyt luomaan. Tahtoisinkin myös työelämään takaisin, tai oikeastaan aloittamaan sen ennen kuin on " liian myöhäistä" . Vaikka en ole " vanha" , 27 tänä vuonna, mutta tarpeeksi vanha kuitenkin. Pidän itseäni sellaisena ihmisenä, jonka tarvitsee päästä näyttämään kyntensä muuallakin kuin kotona lasten kanssa (mitenkään väheksymättä kotiäitejä). Jotenkin vain tuntuu, että mitä kauemmin kotona olen, sen vaikeampaa se tulee olemaan.



Toisaalta meille on rakentumassa uusi koti ja hevostalli. Myöhemmin minun olisi tarkoitus ruveta pyörittämään talliyritystä ja ennen sitä tahtoisin olla työssä muualla. Tahtoisin myös vielä opiskelemaan kauppakorkeakouluun. Näihin kuvioihin ei sovi kaksi lasta, eikä oikeastaan edes yksi. Valintoja on tehtävä, mutta ehkä pohdintani syvin probleema on, että onko moraalitonta valita olla tekemättä toista lasta " ajanpuutteen" vuoksi...



tuiskuneiti79

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

minullakin, että sen jälkeen ettei itsekkäistä syistä halua tehdä lapsia lainkaan, niin juurikin itsekkäintä on että hankkisi vain yhden!



meidänkin vauva on reilu puolivuotias ja vaikkei nyt vauvakuumetta olekaan, niin kovasti mietin pitäisikö ruveta puuhaamaan toista - heti, syksyllä vai muutaman vuoden päästä vai ollenkaan. Päätimme tehdä periaatepäätösken kun poika on 1v (mutta ajatusten tasolla luistan päätöksestä jatkuvasti!)



Olen ajatellut että meidän vauva on aika helppo tapaus ja olisihan se iso riski ja hyvän onnensa koettelemista tehdä toinen (olettaen että se noin vaan tulisi), jos vaikka olisi koliikki, allergiat, vakavampaa sairautta tai vammaa, hankalampi luonne tai mitä vaan. - No ystäväni kehotti ajattelemaan toisin päin: vauvamme on ollut aika vaativa, eihän tässä ole juuri nukuttu puoleen vuoteen jne. ja se toinen voi ollakin sitten se maailman helppohoitoisin!



Joka tapauksessa arvelen, että kaksi menee siinä kuin yksikin, olisivatpa toisilleen seurana. Tämä menee asiasta sivuun, mutta isompi ongelma onkin se lasten tekotapa, ei oikein harjoittelukaan jaksa kiinnostaa :-(



Meidänkin neiti kohta puolivuotias ja vauvakuume on tottatosiaan vaivannut. Teidän että haluan toisen lapsen ja ehkä joskus kolmannenkin, mutta välillä alkaa miettimään, että haluanko sittenkään? Pääsenkö enää lainkaan esim. kuntosalille? Onko pelkkä kaupassakäynti kauheaa sähläystä ja venkoilua kahden/kolmen lapsen kanssa?



Sitten taas mietin, miksen pärjäisi? Hyvänen aika pärjäähän muutkin! Kai se on ihan luonnollista " panikointia" jota jokainen käy läpi tälläisiä asioita miettiessään! =)

Toivon todella että lapsia meille lisää suodaan...



(Tälläiseksi itsekseen pohdiskeluksi tais tämäkin mennä..=)



-Alpukka ja " Pinsku"


Itse tosin toivoin jo ennen esikoisen syntymää vain yhtä lasta, en osaa tarkemmin selittää miksi. Samoin ajatteli miehenikin, joka on ainoa lapsi ja nauttinut asemastaan (olematta silti itsekäs luonteeltaan). Nautin tosi paljon esikoisen odotusajasta, vaikka etominen kuuluikin kuvioon. Oli mahtavaa saada kokea pienen ihmeen kasvu sisällään! Myös vauva-aika yllätti positiivisesti, olimme onnesta mykkyrällä :-) Siitäkin huolimatta tuntui, että perheemme on nyt tässä. Pidimme siis vankasti kiinni alkuperäisestä toiveesta olla yksilapsinen perhe.



No, niin ne järkkymättömimmätkin ajatukset voi näissä asioissa näköjään muuttua ;) Mulla alkoi olla orastavaa vauvakuumetta ekaa kertaa elämässäni, kun esikoinen oli n. 2-vuotias. Ajattelin sen olevan vain nostalgiaa, enkä muutenkaan siitä huolimatta osannut ajatella perheeseemme lisää lapsia. Kunnes... mieheni alkoi yllättäen haaveilla toisesta lapsesta. Pohdin asiaa tosi monelta kantilta eestaas, kunnes päätin antaa järjelle potkut ja kuunnella sydäntä: ajatus tuntui hyvältä, vaikka vähän välillä hirvittikin.



Niinpä meillä on 3,5-vuotiaan esikoisemme lisäksi 2 kk pienokainen, ja nyt ollaan vieläkin onnellisempia! Eikä enää uskalleta vannoa mistään mitään..... eikä myydä tavaroitakaan pois, vaikka nyt tuntuisikin taas siltä, että perheemme on tässä. Itse asiassa nyt molemmat ollaan oltu vähän epävarmoja alusta asti, että olikohan tämä sittenkään vieläkään viimeinen pikkuihme vai olisiko perheessämme tyhjä kolo vielä ainakin yhdelle lapselle ;) Mutta katsellaan. Elän tämänkin vauva-ajan täysillä sillä fiiliksellä, että " viimeistä kertaa" saa tästä nauttia. Kokemuksesta veikkaan, että olisin valmis seuraavaan raskauteen aikaisintaan parin-kolmen vuoden päästä (saa jokainen olla vuorollaan perheen pienin), siksi asiaa ei tarvitse onneksi vielä päättää.



Vauvakuumetta tulen 100% varmasti vielä potemaan monta kertaa. Se on kuitenkin eri asia, kuinka monta lasta osaan ajatella perheeseemme kuuluvan (ja toki sekin, montako niitä suodaan...). Jos jättäisimme jokaisen vauvakuumeen kohdalla ehkäisyn pois, saattaisi lopputulos näyttää ainakin tusinaa lasta ;) Tämä kun näyttää kroonistuneen mulla vasta lapsien myötä...



Puolivuotias on niin pieni vielä, että anna ajan kulua ja ajatuksen muhia rauhassa, jos ei ole muusta syystä kiirettä tehdä päätöksiä (esim. oma ikä). Tärkeintä minusta on kuunnella sydäntään ja toki puolisoaankin. Väkisin ei kannata lähteä sisaruksia lapselle tekemään, ainokaisenkin asemassa on paljon hyviä puolia :) Mutta ei kannata myöskään liikaa pohtia, onko itse äitityyppiä - mikä se sellainenkin sitten oikein edes on - tai lapsirakas ihminen. Omat lapset on omia rakkaita jälkeläisiä, ja oma perhe-elämä luonnollista ja omanlaista lapsimäärästä riippumatta.



Itse en ainakaan osaa määritellä eläväni ensisijaisesti " lapsiperheen arkea" tai olevani kahden lapsen äiti, vaikka molemmat pitävätkin paikkansa. En myöskään ole kokenut joutuneeni luopumaan mistään, mistä en olisi valmis tilapäisesti luopumaankin. Nyt tiedän, että vauva-aika menee oikeasti hirveän nopeasti ohi! Kaverini esikoinen aloitti syksyllä koulun, vaikka minusta tuntuu, että tämä pieni koululainen oli vasta kaverini masussa ;) Kaikella on aikansa. Tärkeintä on olla sinut itsensä ja ratkaisujensa kanssa, mitä ikinä päättääkin.

Elikkäs meilläkin puolivuotias vauva kotona.

Mutta meikäläisellä ei minkäännäköistä vauvakuumetta havaittavissa. Tietenkään en koskaan sano " ei koskaan" , mutta me emme suunnittele lisää lapsia. Raskausaika oli tosi vaikea, siis henkisesti. Meidän lähipiirissä kuoli vauva ja me jouduttiin niskapoimuturvotuksen takia istukkabiopsiaan, loppuraskaus menikin sitten älyttömän hysterian merkeissä. Päätös on mieheni ja minun yhteinen, mieheni näki ja koki kaiken kanssani ja on samaa mieltä. Toista kertaa en varmasti henkisesti kestäisi. Asian olemme hyväksyneet.

Kaikille olen joutunut jostain syystä päätöstämme perustelemaan. Ihan kuin nyky-yhteiskunta vaatisi sen kaksi lasta, että voisi olla onnellinen. Minä olen järjettömän kiitollinen siitä, että vauvamme syntyi elossa ja terveenä, hän on silmäterämme.

Aiomme kyllä muutaman vuoden päästä ottaa koiran nupullemme kaveriksi, siinä ovatkin sitten varsinaiset äly ja väläys :)



susa ja neiti puolivuotias

Tulimme erään ystäväni kanssa pienen kenttätutkimuksen nojalla, että kun vauveli on n. 6kk vanha niin äidille tulee se vauvakuume - ehkä jostain ihmeen hormonaalisista syistä. En tiedä miksi luonto haluaisi sen niin järjestää, jos kyse on hormoneista.



Edellisiin kannanottoihin sen verran, että meidän esikoisemme oli nk. hankala tapaus, ei nukkunut ja oli itkuinen aina 5kk vanhaksi, senkin jälkeen on ollut " aina jotain." Synnytyskään ei ollut mitenkään mukava kokemus. Siitä huolimatta vauvakuume iski muutaman kuukauden jälkeen ainakin jollain tasolla ja tosiaan viime kesänä tulin uudestaan raskaaksi. Opinnot sain tässä välissä loppuun ja ehdin olla 6kk töissäkin. Ikäeroa lapsille tulee 2v1kk. Olen tietysti kauhuissani, kuinka pärjään vaativan 2-vuotiaan sekä vauvan kanssa, kun mieskin on päivät töissä. Toisaalta meillä on koko ajan ollut juuri tuo periaate josta joku mainitsikin, että jos antaa elämän helpottaa " liikaa" lasten välillä ja seuraava on samanlainen kuin tämä ensimmäinen, niin on ehtinyt unohtaa jo liikaa sitä " ihanuutta" ja elämä tulee siinä mielessä raskaammaksi. Nyt, vaikka siis tämä toinen lapsi on ihan yhtä toivottu, niin olen kuitenkin ajatuksissani yrittänyt varautua vaikeimpaan. Tämän jälkeen ehkä haluaisin pitää pienen paussin, vaikka lisääkin lapsia olisi haaveissa. Mutta edes sen verran, että pääsisin olemaan töissä ainakin pari vuotta. Ja oma kotikin meillä olisi haaveissa, ison lapsilauman kanssa rivitaloasuminen ei pitemmän päälle houkuta. Tai siltä tuntuu nyt... Ikäero on meillä siinä mielessä myös suunniteltu näin pieneksi, että kummallakin on omiin sisaruksiinsa vähintään 4v ikäero ja se on aina tuntunut liian isolta, ts. yhteisiä leikkejä ei ole pahemmin ollut (ja mies sanoo aina, ettei ole edes osannut tapella ainoan veljensä kanssa, kun ikäero aon yli 5v).Ja ihan itsekkäästi ajattelen, että kun lapset tekee nuorena, niin ehtii sitten vielä itsekin harrastaa yms. kun lapset pärjäävät jo esim. ilman jatkuvaa valvontaa kotona jonkin aikaa illasta (ei nyt tietysti joka ilta, mutta edes jotain omaa toimintaa!)



Mutta, täytyy sanoa että pelkissa hormonihuuruissa emme ole ratkaisua toisesta lapsesta tehneet, vaikka minullakin ehti olla liki vuoden sitä vauvakuumetta yllä. Esim. opintojen loppuun saattaminen oli molemmilla ihan ehdoton vaatimus tässä välillä, vaikka tiukkaa tekikin. Kahden lapsen kanssa se varmaan kestäsi vieläkin. Olipa ainakin tavoitetta!!!



no, kakkonen siis syntyy pikapuoliin...

eikkuli 36+2

Meidän tytöille tuli ikäeroksi 4,5 vuotta ja olen siitä ollut tähän mennessä vain iloinen (esikoinen nyt 5 v ja vauva 7 kk). Ei minulla eikä miehelläni ollut pienintäkään vauvakuumetta ennen kuin kuopus syntyi, ei oikeastaan vielä raskausaikanakaan - hän oli " järkipäätös" tyyliin " pitäähän ihmisellä pikkusisko olla" . (Tietenkin silti rakastuimme häneen heti syntymän jälkeen ja olemme kaikki aivan hulluina vaaviin, vaikka hän onkin vaatelias ja huonouninen vauva...)



Isosisko tykkää vauvasta ihan hulluna ja vauvakin alkaa nauraa heti kun isosisko tulee näkyviin. Itse jaksan paremmin, kun isosisko osaa pitää jo aika hyvin huolta itsestään eikä tarvitse kahta hyysätä koko aikaa. Ja viime Hyvä Terveys -lehdessä jopa eräs asiantuntija-gynekologi, jonka nimeä en muista, sanoi, että iso ikäero on arjen sujumisen kannalta paras vaihtoehto.



Vaikka lapsilla olisi pieni ikäero, he voivat silti olla luonteiltaan niin erilaiset, etteivät viihdy yhdessä. Ja päinvastoin isosta ikäerosta voi olla iloa.



Toivon, ettei kukaan vedä tästä hernettä nenään, sillä ymmärrän täysin että monet haluavat lapset pienellä ikäerolla. Mutta minä en olekaan yhtään kotiäitityyppiä enkä äitityyppiä ylipäätään. Rakastan lapsiani ja varaan heille sekä laatu- että määräaikaa, mutta tarvitsen muutakin elämää. Ja se onnistuu isolla ikäerolla paremmin. Minun henkilökohtainen mielipiteeni on, että toisen lapsen ehtii hankkia myöhemminkin - jos siis itse ei vielä ole aivan nelissäkymmenissä!

edellisetkin kirjoittajat, anna ajan kulua ja ehkä se vauvakuume syttyy jossain vaiheessa. Elämä muuttuu aivan kauheasti ekan lapsen synnyttyä ja kestää ennenkuin muutoksiin tottuu. Meillä oli ekan lapsen synnyttyä talon rakennus kesken ja koin vauvaajan todella raskaaksi, enkä halunnut kokea sitä uudestaan. Toinen lapsi meille syntyi kun esikoinen oli 5 vuoden ikäinen ja tämä sopi meille todella hyvin. Nyt esikoinen saa olla vuoden kotona ennenkuin eskari alkaa. Kuopus on nyt 6kk ikäinen ja esikoinen hoitaa ja hellii siskoaan, laulelee ja pelleilee. Ja ennen kaikkea voin luottaa esikoiseen ettei hän satuta vauvaa kun on jo iso. Nostan hattua niille joilla on lapset pienellä ikäerolla, se on raskasta! Meille tämä 5v ikä ero sopii todella hyvin!

tuiskuneiti79, pohdiskeltiin miehen kanssa samoja asioita kun esikoinen oli syntynyt, heti synnytyksen jälkeen iski vauvakuume ja käytin vain yhden laatan pillereitä ja ehkäisy pois.



Itse olen jollainlailla samantyyppinen kuin sinä, kaipuu töihin ja tykkäät tehdä asioita myös itseksesi. Palasin töihin esikoisen ollessa 7kk ja se teki hemmetin hyvää, toisesta vauvasta haaveilukin " unohtui" ja oltiin tyytyväisiä. Sitten kun esikoinen oli melkein vuoden meillä natsasi, IHANA tunne. Silloin olin tosiaan valmiina seuraavaan! Ikäeroa meillä on se 1v8kk ja todella hyvä ollut meille, tosin nuo lapset ovat ylihelppoja eikä valvomisia tai ruokien kanssa taisteluita ole tarvinnut " harrastaa" .



Entinen anoppi totes mulle, että kun lapsiluku on TODELLAKIN täynnä ei vauvakuumetta tule, jaa-a. Itselläni oli hurja vauvakuume, nyt on taas tyytyväinen olo että jäämme näihin kahteen.



1v8kk on täydellinen ikäero meille! Mutta jos kymmenen vuoden kuluttua kirjoitan, että ihana kun vanhemmat lapset jo reilu 10v ja olipa kamalaa kahden pienen kanssa niin...;) Ihminen on ihmeellisen sopeutuva laji!



Ja nyt töihinkään ei ole kiirettä, en tiedä mikä musta tekikin " kotiäidin" mutta se paine palata töihin on kadonnut. En olis koskaan uskonut että sanon näin...:)



Pienellä ikäerolla ja kaksi lasta, ehdottomasti ;)



JMMK



Kun itse odotin esikoista, niin raskausaika oli kaikkea muuta kuin helppo, kun esikoinen syntyi, niin synnytys oli painajaismainen. Esikoinen oli alkuun aika vaativa vauva. Mieheni oli täysillä mukana niin vauvan odotuksessa kuin hoidossakin, se helpotti! Silti vauvan tulon jälkeen koin ahdistusta oman kroppani muutoksista, kotiin jumahtamisesta jne. Vauvaa rakastin alusta saakka täysillä, sekään kun ei aina ole itsestään selvää, mutta täysin normaalia. Kun sitten seurasin miten tuo pieni kullannuppuni kehittyi ja kasvoi, niin huomasin " kauhukseni " potevan vauvakuumetta! Aika kultaa muistot...Enkä minäkään ole mitään kotiäiti-tyyppiä.



No, nyt on minullakin pian puolivuotias tyttö, eli ikäeroa tuli tytöille 1v10kk. Raskausaika oli huomattavasti helpompi, synnytyksestä puhumattakaan. Ensimmäiset kuukaudet oli todella rankkoja ( enpä oikein muista esim.ristiäisajoista mitään ), mutta nyt on jo paljon helpompaa. Ihanaa seurata, miten esikoisen hoitovietti kokoajan kasvaa vauvaa kohtaan ja kuinka hänessä kasvaa suojelunhalu. Alkuun ei noteerannut vauvaa juuri mitenkään. Välillä ahdistaa tämä kotonaolo, mutta nyt tiedän kuinka nopsaan aika kuluu.



Olen myymässä pois pienimpiä vauvanvaatteita ja kun aukaisin sen laatikon, niin voi jestas kuinka ihanalle ne tuoksui!!!

Minä siis haaveilen kolmennesta lapsesta ( kuten miehenikin ), mutta en näin pienellä ikäerolla. Haluan olla välillä töissä ja palata asiaan muutaman vuoden kuluttua. Toisaalta tiedän kuinka kokonaan vauvakuume voi viedä mukanaan.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat