Vierailija

syntyi viime vuonna rv 26. On nyt kaikkien vastoinkäymisten jälkeen kuitenkin terve ja tomera pieni mies...

Miksi olen silti näin onneton... Katson kaikki keskosista kertovat dokumentit telkusta. Luen lehdistä kaikki mahdolliset jutut keskosista. Täältä netistä etsin kaikki tarinat enkelilapsista ja keskosista ja kaikesta mahdollisesta murheesta mitä keskosena syntymiseen voi liittyä... Etupäässä etsin niitä surullisia tarinoita, jotta voin itkeä syvään ja hartaasti...

Minun pitäisi olla nyt todella onnellinen, koska poikani on aivan ihana pieni mies. Hän selvisi hengissä ja vieläpä terveenä kaikesta (olisin ottanut hänet kuinka sairaana tahansa vastaan yhtä kiihkeästi). Olen todella alamaissa... katselen kuvia ja videoita vauvan sairaala-ajasta keskoskaapissa ym. ja itken... tuntuu että pääni on jäänyt ikiajoiksi keskoskaappiin....!

Kuinka pääsen tästä eteenpäin ja unohdan sen pelon, jossa elin kuukausia?!

Kommentit (10)

Totta varmaan on, etten ehtinyt noina sairaalassa vietettyinä kuukausina surra asiaa paljonkaan. Mulla on myös kolme vanhempaa lasta, joten elämä noina aikoina oli melko kiireistä, kun yritin jakaa ajan vauvan ja kodin ja muiden lasten kesken...

Ehkä siis nyt vasta olen alkanut tajuta, mitä tapahtui ja ennen kaikkea mitä olisi voinut tapahtua pahimmassa tapauksessa...

Ehkä se neuvolassa puhuminen olisi ihan hyvä ajatus...en ole koskaan käynyt psykologilla/psykiatrilla. Voisihan asioista puhuminen auttaa, varsinkin puhuminen jonkun " neutraalin" tahon kanssa.

Mutta yhtä kaikki; varmaan kukaan tämän prässin läpikäynyt ei koskaan palaa ihan ennalleen. Kun pelkää menettävänsä lapsen, se pelko jää elämään ikiajoiksi jonnekkin syvälle. Vaikea edes kuvitella niiden tuskaa, jotka todella ovat menettäneet lapsensa, pienen tai isomman...!

Mulla ei ole omakohtaisia kokemuksia, mutta ystäväpiirissä on ollut. Jätä pikkuhiljaa videot ym pois, kerralla tuskin onnistuu. Anna surun kulkea mukanasi, jätä se se jälkeen vähitellen..

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

suru ja muut tunteet noousevat pinnalle vasta kun kaikki pitäisi jo olla hyvin. Silloin kun asiat tapahtuvat niin on liian kiireistä tuntea mitään, mutta sitten kun kaikki on tavallaan ohi, niin tunteet ehtivät mukaan. Luulisin että asia vaatii vähän aikaa, ja sen että sallit omat fiiliksesi, ja surutyön edetessä niin pääset kyllä tämän ohitse.

sun varmaan kannattaisi puhua tuosta neuvolassa, osaavat sieltä ohjata jollekin psykologille tms. sillä eihän sun todellakaan pitäisi enää asiaa märehtiä ja surra, kun kaikki on päättynyt hyvin!! eikä sun varmaan kannattaisi lukea/katsoa kaikkia aihetta käsitteleviä juttuja, jos ne kerran nostaa niin tunteet pintaan. tai ainakin valitsisit vaan kaikki rohkaisevat kertomukset!



voimia!!! : )

Sieltä saat vertaistukea ja varmasti kokemukseen perustuvaa tietoa, ei mitään täältä tai monilta muilta palstoilta saatavaa " kumminkaimalle" tapahtunutta tai jostakin lehdestä luettua tietoa, joka on vähän värittynyt matkalla.

Mites olisi sellainen tomera täysiaikainen hieman vauvapulska jäpikkä tyttö seuraavaksi. Sopiva ikäero on juuri tuo pari vuotta, ainakin meillä oli. Todistettu faktahan on, että mikään saman äidin raskaus ei ole ikinä samanlainen. *** vauvakuumekipinöitä sinkoillen sinnepäin ***

Älä ikinä sano kenellekään, jolla on surua että enää ei saa surra kun kaikki on hyvin! Usein ihminen on vahva silloin kun pitää, ja vasta kun kaikki on hyvin ja suurin pelko ja vaara on ohi, alkaa ihminen käsitellä tunteitaan, myös sitä surua!



Vierailija:

Lainaus:


sun varmaan kannattaisi puhua tuosta neuvolassa, osaavat sieltä ohjata jollekin psykologille tms. sillä eihän sun todellakaan pitäisi enää asiaa märehtiä ja surra, kun kaikki on päättynyt hyvin!! eikä sun varmaan kannattaisi lukea/katsoa kaikkia aihetta käsitteleviä juttuja, jos ne kerran nostaa niin tunteet pintaan. tai ainakin valitsisit vaan kaikki rohkaisevat kertomukset!



voimia!!! : )




On aikoja jolloin kieriskelen sairaala-ajan muistoissa enemmän, ja sitten on taas aikaa jolloin nuo muistot ovat taka-alalla...

Ei mulla ihan yhtä voimakkaana noi tunteet ole, ku sulla, mutta luulen tietäväni mistä puhut.

Meillä siis suht " hyvillä" viikoilla syntynyt (33+4), eli ei ihan voi verrata suoraan teihin/sairaala-ajan pituuteen...

En kyllä osaa sua mitenkään auttaa, halusin vaan kertoa, että mulla myös vähän samankaltasia fiiliksiä.

Aurinkoisempia ja positiivisempia ajatuksia toivotan silti sulle!

Ai että pitäis oikein pulska vauva hankkia, niin unohtuisi surut ja murheet... entä jos vauva on syntynyt keskosena siksi, että äidillä on joku fyysinen vika eikä pysty kantamaan lastaan loppuun asti?



Nyt mä tajuan, että oikeasti on tahdittomia ihmisiä...

Oma lapseni syntyi 11v sitten vkolla 28, alle kilosena. Vieläkin jos näen keskosista kuvia tai ohjelmia, kyyneleet valuvat.

Se että raskaus loppuu kesken, kaikki ne odotetut tunteet raskausajasta jää kesken, tilalle tulee suunnaton epätoivo ja pelko lapsen menettämisestä.

Itse odotin innokkaana vatsan kasvamista, liikkeiden tunnistamista kunnolla, kaikki se loppui kesken ja yhtäkkiä olinkin äiti.

Anna itsellesi aikaa, pyydä myös itsellesi ammattiapua, koska ne tunnepyörremyrskyt ovat isoja. Juuri se että kun kaikki on hyvin, annat itsellesi aikaa käydä niitä läpi.

Voimia ja iso halaus:)

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat