Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

Mulla näin kävi rvkolla 20+5. Lapsivesi meni 20+3 ja synnytys käynnistettin siitä parin päivän päästä. Tästä on nyt pari viikkoa, ja olen henkisesti ihan loppu. Fyysinen kuntoni on ok, mutta mä en tiedä miten tästä selviää kokonaan hajoamatta. Olen jo 36 v, ja tämä neljäs raskaus tuli yllätyksenä... Me kuitenkin odotimme koko perhe vauvaa ihan suunnattoman paljon. Uskaltaako sitä enään toivoa, yrittää, odottaa uutta raskautta? Miten tästä selviää? En uskonut, että näin voisi MEILLE käydä. Ja miksi näin myöhäisessä vaiheessa, kun luulin jo olevani " turvallisilla vesillä" ?



Miten te muut olette selvinneet? Mulla on vaan koko ajan mielessä se pieni ihminen, joka oli jo niin valmis, mutta kuitenkin vielä niin pieni. Hän oli niin kaunis...

Sivut

Kommentit (32)

Tai siis kun vesi oli mennyt, puhuttiin, että " keskenmenon riski on erittäin suuri." Minä koen asian niin, että meille tosiaan syntyi kuollut vauva. Sitäpaitsi se pieni eli vielä kunnes supistukset alkoivat...



Lääkärit jotka ko. tapauksen yhteydessä tapasin sairaalassa, tuntuivat kylmiltä ja tunteettomilta. Mutta eivät he varmasti sitä olleet, he vaan osasivat suhtautua asiaan ammattimaisesti... hoitajat joiden kanssa itse synnytys tapahtui olivat maailman ihanimpia ja empaattisimpia ihmisiä. Minulle täysin vieraita, mutta niin lohduttavia. Vaikka synnytys olikin elämäni kamalin kokemus, hoitajat tekivät siitä jollain lailla inhimmillisemmän.



Joinain päivinä tuntuu siltä, että selvitäkseni tästä, tarvitsen ammattiapua. Toisina päivinä suru on hiukkasen taka-alalla ja tuntuu, että kyllä tästä selviää. Helpottaa tämäkin, kun saa purkaa itseään tuntemattomille virtuaali-ihmisille. Olen toki keskustellut ihan " oikeidenkin" ihmisten kanssa, mutta mitä enemmän tätä päästää ulos itsestään, sitä pienemmältä taakka tuntuu.

Niin sitä itsekkin luuli ja etenkin kun nuo ongelmat alkoivat. Olimme kuitenkin erikoistarkkailussa asian takia, joten tälläisiin olisi lääkärin pitänyt kiinnittää huomiota.. Äsken taas tuli itsellekkin herkkä hetki kun tuota kesällä kirjoittamaani tekstiä luin. Huomaa ettei surun kanssa ole vielä oppinut elämään, mutta uskon että ajan kanssa sekin onnistuu.



Itse otin pari viikkoa sitten uuden askeleen tässä prosessissa ja katsoin tyttäremme valokuvia, joita en osaa ollut ennen nähnyt ja yksi meille tuotiin silloin heti synnytyssaliin. Tämän jälkeen on taas ollut vähän huonompi kausi, mutta jotenkin sitä on tässä tottunut näihin ala-ja ylämäkiin.



Huomenna taas haudalle kynttilöitä viemään ja kevättä/kesää odotan kovasti, jotta haudan voin taas nätiksi laittaa.



Toivon teille molemmille onnea tässä vauva asiassa ja eihän tuo ikä vielä teillä kummallakaan ole mikään este. Tietysti siinnä on omat kommervenkkinsä, mutta uskon että nykyään lääketiede on niin hyvää kuitenkin että kaikki mennee tulevissa raskauksissanne hyvin. Ja itse huomasin havahtuvani asioihin silloin, kun kuulimme vauvamme down epäilyista. Aina oli ajatellut, ja monessa paikassa annetaan sellainen kuva, että se on " kypsemmillä" synnyttäjillä riskinä. Mutta kuten tässä meidänkin tapauksessa huomattiin ei nämä asiat välttämättä ikää katso=)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tänään on ollut vaikea päivä. Itku on tullut vähän väliä ja pala on kurkussa koko ajan. Tapasin tänään rakkaimman ystäväni ja tapahtuman läpikäyminen hänen kanssaan sai meidät molemmat itkemään. Toivottavasti huominen olisi helpompi...



Minä olen hoitovapaalla. Kuopus täyttää 3 toukokuussa ja silloin pitää palata töihin. Olisin jatkanut suoraan äitiyslomalla... Jos nyt olisin töissä, en varmasti kykenisi siihen, vaan olisin sairaslomalla. Suru todella on vaikea sairaus, tätä tuskaa kun ei kukaan lääkäri pysty parantamaan.



Voimia teille kaikille!!



Ja kiitos vielä tuesta!



vm69

Niinhän se onkin ja varmasti lohduttajat tarkoittivat ainoastaan hyvää, mutta ei se vähennä sitä surun tunnetta. Tottakai rakastan jo olemassa olevia lapsiani, mutta ei se auta siihen tunteeseen mikä sisälläni vallitsee.



Tämä menetetty pieni enkeli on todellakin neljäs lapseni. Hän vain ei saanut elää. Jos vielä joskus saisin lapsen, hän olisi viidenteni.



Ikä se tulee minullakin vastaan, mutta ainakin vielä haaveilen uudesta mahdollisuudesta vauvaan. Kunhan käyn jälkitarkastuksessa ja varmistuu, ettei minussa ole mitään fyysistä vikaa.



Nyt väsyttää jo kovasti. Käyn taas joku päivä katsomassa onko joku vastaillut... hyvää yötä!!!

Hei vm69, otan osaa perheenne suruun! Minä synnytin kolmannen poikamme rv19+6 viime kuussa. Perjantaina tuli kuukausi hänen hautajaisistaan. Olen kaivannut ja etsinyt kovasti vertaistukea, jotakuta joka ymmärtää mitä on läpikäynyt. Viime pävinä olen myös ajatellut, että kenties olisi hyvä päästä juttelemaan asiantuntijalle, koska tarve keskusteluun on kova. Mutta se saattaa olla helpommin sanottu kuin tehty, nykyään. Minun tilanteeni eroaa sinun tilanteestasi siinä, että synnytys käynnistettiin vauvan toivottoman tilan takia. Myös hän vielä liikkui tuolloin.



Jostain syystä elämä on nyt kasannut aika paljon muitakin suruja tähän samaan aikaan, minua on erityisesti ruvennut pelottamaan lause " ei ihmiselle anneta enempää kuin jaksaa kantaa" ... Mikäköhän se mitta sitten mahtaa olla?

Kyyneleet tulivat täälläkin, kun luin auroran kertomusta :-( Noin ei saisi käydä.



vm69, minä täytän tänään 38 vuotta, ja meinaan vielä uskaltaa yrittää. Ehkäpä meillä olisi jo jouluvauva - kesävauva jäi vain haaveeksi...

Hei! Iso halaus kaikille suuren menetyksen kokeneille. Kysyt, miten kriisistä on selvitty. Itse olen vasta selviämisen alussa eli en varmasti ole paras henkilö vastaamaan. Yksi tärkeä tekijä on varmasti se, että saa tarpeeksi aikaa selviämiseen. Täytyy itse olla sen verran voimakas, että osaa hakea oikean lääkärin, jolla on ymmärrystä kirjoittaa kerralla pitkä sairausloma. Kaikki lääkärit eivät ymmärrä, että suru on vakava sairaus ja se ei hoidu itsekseen. Itsellä aikaa nyt on, kun vauva syntyi vasta(?!) viikolla 23. Olen siis äitiyslomalla, vaikka syli onkin tyhjä. :(



Huomaan, että tänne keskenmeno- osioon kirjoittavat muutkin kohtukuoleman kokeneet ja siksi nyt itsekin uskaltauduin vastaamaan tähän. Tuntuu, että keskustelupalsta on nyt enemmän kuin tarpeellinen, mutta on vaikea nähdä, mille alueelle nyt kuuluu!? Synnytys? Ei. Kuka haluaa siellä lueskella mahdollisuudesta synnyttää kuollut vauva? Vauva? Ei. Vauvathan ovat eläviä olentoja, eivät enkeleitä. Tässä siis syy, miksi tulin tänne keskenmenopuolelle. Sori, meni ohi aiheen!



Ansu



ps. Tuntematon enkeli Yahoossa on paikka meille kohtukuoleman kokeneille.

Hei vaan kaikille!



Kävinkin täällä viime kesän jälkeen omia kokemuksiani kertomassa ja tässä välissä en ole täällä juurikaan käynyt. Tarinani siis on lyhyesti seuraavanlainen: Synnytin esikoisen, tyttäreni, 29.6.2005 kuolleena ja hänet todettiin kuolleeksi jo 26.6.2005. Olin tuolloin viikolla 36.Meillä tähän liittyy lääkärin paha hoitovirhe, jota ilman meillä voisi olla tänä päivänä lapsi. Asia on kyllä jo silloin viety eteenpäin ja vastauksia sieltä odotellaan. Järjestimme tietenkin tyttärellemme hautajaiset ja hankimme maailman kauneimman kiven ja meillä on omat paikat varattuna hänen vierestään.



Elämä on lähtenyt suhteellisen hyvin käyntiin eikä vähiten tämän järjettömän hyvän tukiverkon avulla joka meillä on. Kuuntelevia ihmisiä on joka puolella ja hyviä ystäviä, isot perheet. Mutta maailmamme romahti jälleen 21.12.2005. Olin jo kesällä sairaalassa maatessani päättänyt että heti kun mahdollista käymme uutta vauvaa yrittämään. Viikolla 11 oli ensimmäinen neuvola lääkäri, joka ei kuitenkaan löytänyt (taaskaan) vauvan sydänääniä, menimme yksityiselle ultraan, jossa todettiin että sikiö on kuollut jo viikolla 9.. Juuri ennen joulua eli 22.12.2005 olin sitten kaavinnassa.. Ei meille tullutkaan sitten iloista joulua.



Luulen että en sure tätä keskenmenoa niinkään, vaan enmmänkin suru tyttäremme kuolemasta tuli jotenkin takaisin. Vanhat muistot nousivat kivuliaasti pintaan. Mutta niin kun monesti olen sanonut, ei auta, pakko vaan mennä eteenpäin. Vaikka kesällä tuntui että elämä pysähtyy, niin silti se aurinko on joka aamu noussut=) Itse inhoan sitä kun ihmiset sanovat, että olemme vielä nuoria ja meillä on aikaa yrittää.. Onko kuitenkaan oikein että ihminen menettää 24-vuotiaana 2 lasta alle puolenvuoden sisällä.. Ei ainakaan helppoa. Tässä tuntuu että on henkisesti kasvanut useita vuosia tämän puolenvuoden sisällä. Tämän ovat kyllä läheisetkin huomanneet. On kyllä aika julmalla tavalla repäisty tähän oikeaan, aikuisten maailmaan. Ehkä pysähdyttävin hetki, yksi niistä monista, oli se kun tyttärellemme arkkua hankittiin. Siinnä vaan molemmille tuli mieleen että eihän sen näin kuuluisi mennä, vaan lasten pitäisi haudata omat vanhempansa eikä päinvastoin.



Hyvää kevään jatkoa kuitenkin kaikille.. Kyllä se aurinko suurien menetystenkin jälkeen paistaa ja eteenpäin on vain jotenkin mentävä, välillä se on helpompaa ja toisinaan taas todella vaikeaa.

Tuohan ei ole ihan tavallinen keskenmeno, vaan olet tavallaan synnyttänyt kuolleen vauvan, ihmistaimen. Minä tässä juuri odottelen keskenmenoa (sisälläni on kuollut sikiö), mutta raskausviikkoja on vasta 12. Silti nytkin tuntuu hirveältä, juuri olisi tullut kolme kuukautta täyteen ja olin jo ehtinyt iloita asiasta kovasti. Minäkin odotin neljättä lastani, eikä menetystä vähennä lainkaan se, että lapsia jo on. Olisi tämäkin ollut jonon jatkoksi tervetullut.

En yhtään ihmettele, että olet henkisesti poikki. Hae keskusteluapua, ellei sitä ole jo tarjottu. Koeta tehdä jotain iloa tuovaa. Luulen kuitenkn, että toipuminen vie pitkään, tuo kuulostaa niin rankalta. Sure rauhassa vauvasi menetystä. Viikko 20 on niin myöhään, että tuollaista ei todella enää osaa odottaa. Kun minäkin olin jo viikolla 12 alkanut vähän hengähtää... Toivottavasti sairaalahenkilökunta osasi tukea sinua ja miestäsi. Iso virtuaalirutistus ja paljon voimia teille.

Minulla oli itsellä sairaalassa niin " hyvä olla" juuri tuon mahtavan ja empaattisen henkilökunnan ansiosta. Kamalasta kokemuksesta tuli edes jotenkin inhimmillinen hoitajien ansiosta.



ihanaa kuulla, että olette saaneet lapsen surullisen tapahtuman jälkeen.

Tapahtumasta on jo aikaa hieman yli kaksi vuotta. Napanuora oli tiukasti kaksi kertaa vauvan kaulan ympärillä eikä ruumiinavauksessa löytynyt mitään selittävää tekijää vauvan menehtymiseen vaan kuolinsyyksi todettiin napanuoraan kuristuminen. Kuulostaa aivan kauhealta... Synnytin píenen tytön ja sen jälkeen elin kyllä hetken aivan kuin sumussa. En kauheasti edes muista muuta kuin yritin jaksaa koululaistyttöni vuoksi pitää elämästä kiinni. Vauvaa oli toivottu viisi vuotta ja hedelmöityshoidoilla vasta onnistuin tulemaan raskaaksi. Vieläkin suren välillä tuota surullista aikaa, se oli todella raskasta. Meille kyllä tapahtui jotain aivan ihanaa kolme kk vauvan kuoleman jälkeen, tulin luomusti raskaaksi ja nyt meillä on juuri vuoden täyttänyt pieni mies tuolla sängyssänsä unten mailla. En uskalla edes kuvitella miten meidän olisi käynyt jos emme olisi enää vauvaa saaneet. Mullakin ikää on jo pian 40 v. joten välillä panikoin jo ennen hed.hoitoja että en ehkä koskaan saa toista ja niin kovasti toivomaani lasta.

Otan osaa saman menetyksen kokeneiden perheiden suruun. Olkaa itsellenne kilttejä ja armollisia ja antakaa surulle tarpeeksi aikaa. Itseäni auttoi suuresti asiasta puhuminen ja tein myös pienen muistokirjan vauvallemme, jossa on runoja, valokuvia hautajaisista ja vatsakuvia odotusajalta, kuivattuja kukkia surukimpuista joita saimme jne. Luin myös Hanna Ekolan kirjoittaman kirjan joka oli muistaakseni nimeltään Otan osaa. Se lohdutti jotenkin hurjan paljon. Luin sen pian tapahtuneen jälkeen.

Koittakaa jaksaa, vaikeaahan se on...

Meilläkin on entuudesaan kaksi lasta, tämä pieni enkeli oli todella toivottu ja odotettu. Ihmisten lohdutukseksi tarkoittama -eikun vain uutta yrittämään tai onhan teillä jo kaksi tervettä lasta, ole onnellinen -kommentit satuttavat. Mutta toisaalta myös ymmärrän, että on vaikea keksiä mitään lohduttavaa sanottavaa ja hyvää sillä vain tarkoittavat, fraasejahan nuokin taitavat olla. Ihmiset varmasti luulevat, että noin juuri pitää lohduttaa! Ei kukaan, joka ei ole samaa kokenut voi millään ymmärtää mitä käymme läpi. Kukaan saman kokenut ei lohduta toista saman kokenutta noilla sanoilla! Meillä on oikeus surra juuri tätä lasta, menetettyä ja niin kaivattua lasta, ja vaikka kuinka rakastaisimme eläviä ihania pienokaisiamme ei mikää tai kukaan voi korvata enkeliämme.

todella surullista, jos sairaalahenkilökunta ei osaa antaa tukea vauvan menettäneelle perheelle. Luulisi, että tänä päivänä heidät on koulutettu kohtaamaan työssään myös tällaisen suuren surun kohtaamia ihmisiä ja osaisivat asettaa sanansa paremmin. Itse synnytin vauvani Naistenklinikalla ja kätilö oli aivan ihanan lämmin ja ymmärtäväinen. Kun pidin vauvaa sylissä varovasti ja huomasin että hänen jalkansa oli vähän huonossa asennossa, sanoin siitä ja kätilö korjasi vauvan jalan asentoa. Eihän vauva tuntenut kipua, mutta minusta oli niin ihanaa että hän auttoi vauvan jalan toiseen asentoon, kun itse pelkäsin että hän menee rikki, níin pieni hän oli. Tätä muistoa itkin usein jälkeenpäin, tuntui että kätilökin käsitteli vauvaa varoen ja jotenkin hellästi hoitaen... Vieläkin itken joskus kun muistelen noita aikoja.

Lapaniinan tavoin minäkin halusin tehdä vauvalle jotain muistoa, joten kudoin pienen peiton vauvan päälle arkkuun. Laitoimme myös pienen pehmoenkelin hänen viereensä. Tyttäreni, silloin 8-vuotias, piirsi kuvan enkelisiipisestä nallesta ja laitoimme meistä vielä valokuvat ja hyvästit paperille vauvan arkkuun. Tuntui hyvältä, kun hänellä oli mukana jotain muistoa meistä, jotka odotimme häntä monta vuotta.

Haimme vauvan ruumiinavauksen jälkeen Naistenklinikan kappelista, jossa sairaalapastori piti pienen muistotilaisuuden. Kun olimme laittaneet vauvan ja muistot arkkuun, mieheni sulki arkun kannen ja ruuvasi kannen kiinni. Myöhemmin hän sanoi, ettei muista milloin olisi tehnyt jotakin niin raskasta kuin silloin, kun hän sulki arkun kannen.

Nyt itkettää....

Uskon että hautajaisten järjestäminen ja kaikki vauvan viimeiselle matkalle saatteleminen on tavallaan kuin vauvan hoitamista. Se oli ainakin minulle niin tärkeää. Halusin tehdä kaiken hyvin ja itse, niin kuin tuntui hyvältä. Se auttoi luopumisessa ja surussa. Moni kysyi miten jaksoin. Itse ajattelin, että jaksoin, koska se oli viimeinen hoivanosoitukseni vauvalle.

Muistan, että jonkin aikaa tapahtuman jälkeen pelkäsin hirveästi, että perheelleni tapahtuu jotain pahaa. Pelkäsin kolaria tai että tyttäreni sairastuu johonkin vakavaan sairauteen. Ovat kuulemma luonnollisia mietteitä tässä surun vaiheessa, kunhan eivät kestä kovin kauaa.

Minäkin sain joiltakin kuulla, että onneksi meillä on jo lapsi. Pahalta se kuulosti, mutta ymmärsin että se oli joidenkin tapa lohduttaa. Tottakai sitä oli kiitollinen lapsestaan, mutta ei se laannuttanut surua vauvan kuolemasta. Hyvältä tuntui kun ihmiset muistivat kukin ja kortein ja se että he antoivat luvan surra, merkitsi minulle että hekin kokivat, että vauvan menetys oli niin iso suru, että sitä sai itkeä ja siitä sai puhua.

Tulee vähän sekavaa tekstiä...

Laitan tähän vielä erään runon, joka oli ystävieni kortissa:



Kaikki on valmista valkea enkelin tulla,

ottaa ja viedä umpuni pienoinen,

ettei hän koskaan sydämen murheesta tiedä.



Irja Hiironniemi

Osanotot ja halaus ((())). Itse koin vastaavanlaisen katastrofin viikoilla 17+4, jolloin meidän jo viikkoa aikaisemmin kuollut enkeli tyttösemme syntyi. Sain patologin lausunnon juuri, josta selvisi, että pikkuisen napanuora oli mennyt niin solmuun että oli estänyt veren virtauksen. Tämä raskaus oli neljäs, minulla on kaksi lapsettomuushoidoilla saatua lasta ja siis kaksi keskenmenoa (luomu). Tapahtumasta on nyt pari kuukautta mutta olen vieläkin hyvin ahdistunut. Ammattiauttajan apu voisi olla tarpeen, ehkä myös sinulle? Näin suurta surua on vaikea käsitellä yksin. Joka tapauksessa näyttää siltä, että surua voi kestää kauankin. Lisäksi jo aikaisemmat surut voivat tulla pintaan tällaisen yhteydessä. Itselläni vaikuttaa varmaan lisäksi myös tuo lapsettomuudesta johtunut suru, joka aikanaan jäi käsittelemättä.

Mutta...eihän minun pitänyt itsestäni maratoniviestiä kirjoittaa.

Käpy yhdistykseltä voisit saada tukea, ja netissä on ryhmä saman kokeneille (linkki sivuilta: http://www.enkelisivut.net/). Myös sairaalapastoriin ja terveyskeskuksen kautta psykologiin voisi ottaa yhteyttä. Kovasti jaksamista suruusi.



T. Meri05



Terkut Lapaniina ja K.Mänty!

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat