Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

Siis nimen omaan kauhea kuolemanpelko.

Minulle on tullut kauheita pelkotiloja että lapsilleni sattuu jotain pahaa? Murehdin täällä kotona ja pelkään, jos koululainen ei tule heti kotiin olen valmis luulemaan että on pyöräilly auton alle. Tai kerrossängyssä alapetillä nukkuva 2,5v litistyy kun yläpetillä nukkuva putoaa päälle (niinpä piti kerrossänky pistää pois). Siis mistä ihmeestä näitä nyt yhtä' äkkiä on ruvennu mieleen putkahtamaan? Minun täytyy myös soittaa joka päivä äidille ja isälle että tiedän heidän olevan elossa.

Ulospäin näyttää varmaan että olen edelleen sama iloinen typy,mutta päässäni kuohuu.

Kommentit (6)

Mielestäni kuulostaa enemmän pakkoajatuksilta kuin paniikkihäiriöltä. Itselläni on ollut pelkotiloja 10-vuotiaasta lähtien. Joskus enemmän, joskus ei juuri ollenkaan. En itsekään pitkään aikaan tiennyt, miksi ja mitä ovat nämä pelot. Olen viime vuosina lukenut niin paljon psykologisia tietoteoksia, että olen tullut tulokseen, että kohdallani kyseessä on pakkoajatukset. Eli ajatuksia, joiden tietää olevan typeriä, mutta ei voi mitään sille, että niitä vain tulee. Ei ole mitenkään huolestuttavaa, mutta henkisesti rankkaa, vie tosi paljon energiaa. Jos tuntuu siltä, ettei pelkojen kanssa jaksa elää, kannattaa mennä lääkäriin. Uuden ajan masennuslääkkeet eli serotoniinin takaisinottajat auttavat myös pakkoajatuksiin. Itselläni nykyään käytössa, kun muutama vuosi sitten meni tilanne tosi pahaksi.

Sun tilanteessa voi kuitenkin olla kyseessä vaan joku tilapäinen lievä juttu. Aurinkokin saattaa auttaa, kun kevät tässä koittaa. Mutta jos tosi paha olo on, ei kannata turhaan kärsiä. Silloin kannattaa hakea apua.

Vielä vähän syvällisempi näkökulma: taitaa olla kontrollin menettämisen pelko taustalla tällaisissa peloissa, joku sisäinen turvattomuus. Enemmänkin elämisen pelko kuin kuoleman. Elämään kuuluu kaikki; ilo ja suru. Pitäisi siis oppia (puhun myös itselleni) heittäytymään elämän varaan( tai Jumalan ).

Oletko ajatellut paniikkikohtauksen olevan tällaista? Itselläni ei ole kokemusta tai tietoa voiko olla, mutta se tuli ensimmäisenä mieleen. tuleeko jotain fyysisiä oireita? Esim hikoilu, sydämentykytys tms... Oletteko joutuneet luopumaan muusta pelkosi vuoksi? Kuinka kauan tämä kestänyt?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Siis kai kaikille äideille tulee mieleen kaikkea kamalaa. Mulle ainakin. Aluksi oli vielä pahempi kun oli just niinkuin tuossa joku vastaaja sanoi, että vastuu tuntuu tosi suurelta. Mua auttoi kun lapsi täytti kolme ja ei ollut enää niin kovasti hoidettava, että huomasin, että selviäähän se kaikesta ihan hyvin. Eikä mitään ole sattunut pahempaa, joten ajattelen ettei sitä nyt varmaan kovin pahaa osu omalle kohdalle. Toisaalta mua auttoi se ajatus, että jos jotakin isompaa on sattuakseen niiin en pysty sitä estämään koska se tapahtuis kuitenkin tavalla tai toisella. Siis elämä on suuremmissa käsissä. Se auttoi, että ei sitten tarvitse itsellä ollakaan kaikki täydellisesti kontrollissa.



Kerroit siitä, että piti kerrossänky laittaa pois. Mä järkkäsin myös muutaman jutun sillai, että ei pelko voi millään toteutua, koska se rauhoitti mieltä myös, eikä tarvinnut sitä sitten enää ajatella. Mutta jos menee niin mahdottomaksi, että joutuu kaikkea järkkäilemään uudestaan ja silti ei rauhoitu, niin kantsii hakea apua. Masennuslääkkeet auttaa myös, koska ne nostaa sen verran mielialaa, että jää " turhat pelot" pois.



Itse oon paljon miettinyt sitä, että miten lapsi kokee sen että äiti on arka. Kun aloin sitä miettiä, niin aloin tietoisesti vähentää varoittelua, ettei lapsesta tulis omien pelkojensa uhri... no,joskus se on vaikeeta, kun haluis tietysti suojella, mutta jos ainakin ne " turhat" varoitukset karsii, niin on jo plussan puolella. Siis lapsenkin takia kannattaa hakea apua jos ei pääse eteenpäin.

Itselläni on 3v ja 1v lapset. Noin kaksi vuotta sitten minulle diagnostisoitiin paniikkihäiriö. Sain lääkityksen ja se auttoi tosi paljon oireisiin. Paniikkioireita tuli sosiaalisissa tilanteissa, joka lopulta johti siihen, että en edes ulos uskaltanut mennä. En uskaltanut nähdä ketään, tunsin itseni niin ala-arvoiseksi, rumaksi, tyhmäksi.. Itsetunto oli siis ihan alhaalla. Ja noita kuolemanpelkoja oli silloin myös.

Vuoden olin lääkityksellä, elämä oli oikeasti tosi ihanaa sinä aikana. Tulin raskaaksi ja syntyi tämä toinen lapsi. Koko tämän ajan olen nyt kärsinyt näistä kuolemanpeloista. Pelkään, että mieheni kuolee työmatkalla, äitini saa sydänkohtauksen tai muuten kuolee ihan yllättäen, lapsista oon koko ajan huolissani. Pelkään, että heille tulee joku kuoleman vakava sairaus tms. Pelkään myös, että itse olen kuoleman partaalla koko ajan. Pelkään koko ajan jotain. Tää on aika tuskasta. Olen miettinyt paljon, mistä nämä voi johtua. Olen tullut siihen tulokseen, että ne heijastuvat lapsuudestani. Olen kasvanut pelossa, kuoleman pelossa. Olen aina joutunut pelkäämään oman äitini juomisen takia, että tämä kuolee. Olen saanut pelätä isääni, joka oli väkivaltainen. Se pelko on ollut aina läsnä. Ja mikä pahinta, pelko on aina ollut kuolemanpelkoa. Sitä aina ajatteli pahinta. Mitään muuta ei tullut silloin lapsena mieleen, eikä tule nytkään. Sitä pahinta aina tulee ensimmäisenä ajateltua ja sitten sitä pelkää. Se on vaan iskostunut selkärankaan eli sitä on opetettu elämään pelossa.

Yritän päivästä toiseen taistella eteenpäin. Kesä on aina ollut miulle helpompaa. Mutta apua tässä on haettava, jos nää pelot on näin vallitsevia. Oon tosiaan saanut aikaisemminkin apua ja tiedän, että lääkitys voi tehdä elämästä paljon helpompaa. Terapia ei niinkään auttanut, kun olen muutenkin sosiaalinen ja puhun asioita ystävieni kanssa. AP, jos kiinnostaa, niin kirjoittele sähköpostilla. Jaksamisia kaikille! mappe74@suomi24.fi

Minuakin usein pelottaa että pieni vauvani kuolee, mieleeni putkahtelee eri tilanteissa kauhukuvia, miten mikäkin tilanne voisi vauvaa vahingoittaa, ja sitten ahdistaa. Olen itsekin ollut asiasta hämilläni, mutta kuitenkin ajattelen sen vain liittyvän tähän yhtäkkiä tapahtuneeseen mullistukseen elämässä (musta tuli äiti vasta 3 kk sitten). Että huoli ja vastuu vauvasta on niin valtava, ja rakkaus semmoinen mitä ei osaa edes järjellä käsitellä. En siis ole asiasta kovin huolissani, kunhan todellisuudentaju vain säilyy, eikä anna mielikuvien pilata päiviä. Muista säkin, että kyseessä on vain sun mielikuvat, ne jutut mitä sun mielessä liikkuu, on käytännössä erittäin epätodennäköisiä.

Nuippu! Mulla oli tosi voimakkaita kauhukuvia päässä juuri kun meidän esikoinen oli syntynyt. Pelkäsin kaikkea mahdollista, mutta pelot on helpottaneet koko aika tytön kasvamisen myötä. Neiti on nyt vähän päälle 8kk ja pelkoja tulee nykyisin enää todella harvoin. Luulen että ne liittyvät kuten sanoit suureen vastuuseen, ym. Olen myös kuullut että tuommoisten pelkojen taustalla saattaa olla synnytyksen jälkeinen masennus. Minulla tuskin kysymys oli siitä, kun pelot kuitenkin katosivat ajan myötä.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat