Vierailija

Meillä asuu 4v poika, jonka raivokohtaukset ovat todella raivostuttavia. Niitä tulee monta kertaa päivässä ja sellaisen voi saada ihan mistä vaan asiasta, joka ei mene hänen mielensä mukaan. Asia voi olla ihan mitätön - sukka ei mene heti jalkaan tai ei saa legoja irti toisistaan heti. Poika alkaa itkemään krokotiilin kyyneleitä (eli tekoitkua), lyö, paiskoo ovia, puree ja/tai paiskoo tavaroita. Tämän lisäksi huutaa ' kukaan ei ikinä saa tulla tänne' tai ' sitten ei ikinä enää leikitä' tai muuta asiaan liittyvää. Aina sanoo jotakin ' lopullista' .



Meillä on käytössä kiukkutuoli, josta saa tulla pois heti kun käyttäytyy kunnolla, pyytää anteeksi tms. Nykyisin komennan usein myös huoneeseensa, koska en jaksa kuunnella sitä karjumista.



Kertokaa minulle miten noihin raivokohtauksiin pitäisi suhtautua? Ja miten ne saisi loppumaan? Kerhossakin ovat ohjaajat kiinnittäneet huomiota siihen, että pojan kohtaukset ovat ' silmitöntä raivoa' . Mistä moinen voi johtua?



Kyseessä on siis oma poikani, jos jollekin jäi epäselväksi. Noina raivon hetkinä en vaan tunnista lastani.

Kommentit (17)

Poika tulee usein syliin. Ja monesti raivokohtaus laukeaa, kun uhkaan pussata häntä, jos ei vaikene. Pussailen muutenkin, ettei sitä sillä raivoamisella tarvitse kerjätä.



Kiva kuulla, että edes väliaikainen helpotus voi olla tulossa ;) Tuskin maltan odottaa sitä seuraavaa uhmaa. Jummi jammi kun tämä yli pääsisi.



Vierailija:

Lainaus:


Seuraava tulee sitten 6v. iässä ja edelleen rajumpana.



Mutta 4v. parka on itsekin ihan hukassa, kun kovasti kiukuttaa ja harmittaa. Nyt pojalle huomiota ja hellyyttä. Sitten tietysti puhutte pojan kanssa ja kerrotte, miten ihmiset eivät yleensä käyttäydy. Vaihe kestää aikansa, menee ohi ja 5v. on jo huomattavasti valoisampi.



Kunnes iskee 6v. uhmis, jota myös pikku murkkuiäksi kutsutaan. Silloin lapsi ensimmäisen kerran itse tajuaa, että huoleton lapsuus on pian takana ja koulu tuo mukanaan erilaisia haasteita ja vastuita ihan toisella tapaa kuin ennen. Rankkoja vaiheita, mutta kun niitä osaa odottaa, menee kaikki kohtuullisesti ohitse. Molemmissa uhmissa lapsi tarvii paljon hellyyttä, huomiota ja aikuisen seuraa.



t. Kolme äiti (10v. 6v. ja 3v.)




Seuraava tulee sitten 6v. iässä ja edelleen rajumpana.



Mutta 4v. parka on itsekin ihan hukassa, kun kovasti kiukuttaa ja harmittaa. Nyt pojalle huomiota ja hellyyttä. Sitten tietysti puhutte pojan kanssa ja kerrotte, miten ihmiset eivät yleensä käyttäydy. Vaihe kestää aikansa, menee ohi ja 5v. on jo huomattavasti valoisampi.



Kunnes iskee 6v. uhmis, jota myös pikku murkkuiäksi kutsutaan. Silloin lapsi ensimmäisen kerran itse tajuaa, että huoleton lapsuus on pian takana ja koulu tuo mukanaan erilaisia haasteita ja vastuita ihan toisella tapaa kuin ennen. Rankkoja vaiheita, mutta kun niitä osaa odottaa, menee kaikki kohtuullisesti ohitse. Molemmissa uhmissa lapsi tarvii paljon hellyyttä, huomiota ja aikuisen seuraa.



t. Kolme äiti (10v. 6v. ja 3v.)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

silmissä kun raivoat jostakin.....malli siitä lapsille tulee aika pitkälti omien vanhempien käytöksestä :(



Taidat itse olla melkoinen raivopää jos jo noin pieni lapsi käyttäytyy kuvailemallasi tavalla.



Ymmärrän tietty normaalin uhmaiän mut mallin tuohon uhkailuun ym. lapsesi on saanut taatusti omasta kotoaan..niin se vain on.



Joten katse peiliin ja omaan itseen jos lapsen käytös hävettää..

Vauvana poika oli mielestäni melko helppo. Toki hänellä oli käsittämättömiä itkukohtauksi, niin kuin vauvoilla yleensäkin (johtuivat yleensä mahavaivoista, että se siitä käsittämättömyydestä). Mitään huomattavaa uhmaa ei ole ollut ennen kuin täytti 4v. Tai no jossain vaiheessa (2v?) hakkasi päätään lattiaan, mutta ei mitään vakavampaa.



Tuo itsehillinnnän puute pitää varmasti paikkaansa meidänkin pojan kohdalla. Ja sitä tahtoakin tuntuu nykyään löytyvän. Tiedä sitten miten sitä itsehillintää voisi hänelle opettaa. Kaipa jotkut asiat lapsen täytyy käydä itse lävitse ja vanhemman pitäisi olla se vanhempi, turvapaikka, minkä turvissa voi ikäviäkin tunteita käydä läpi.



Vierailija:

Lainaus:


Lapsi oli jo vauvana aika vaativainen. Mutta se tajuton raivo tuli aika pian 4 v synttäreiden jälkeen. Silloin ei enää syli ja hyssyttely auttaneet, kuten ennen.



Mielestäni siinä kaikessa on kyse kolmesta asiasta: impulsiivisuudesta, itsehillinnän puutteesta ja vahvasta tahdosta. Hän haluaa, että asiat tapahtuvat niin kuin hän haluaa. Se vain on omituista, ettei hän suostu hyväksymään sitä, että hän ei voi saada tahtoaan lävitse aina...








Vierailija:

Lainaus:


Hurjia ja pitkäkestoisia raivareita, kun joku ei mene hänen (muille ihmisille outojen) suunnitelmiensa mukaan tai menee eri lailla kuin tavallisesti.



En nyt sano, että lapsellasi voisi olla aspergerin syndrooma, mutta kannattaa silti miettiä, voiko taustalla olla jokin neurologinenkin juttu. As, adhd muun muassa.



Minulla on myös normaali, lujatahtoinen lapsi, mutta silti niissä raivokohtauksissa on vissi ero.






Meillä ne kohtaukset nyt ei kestä niin kamalan kauaa - yleensä. Muuten lapsi on rauhallinen ja kiltti. Ihan muiden syiden takia olemme käyneet pari kertaa psykologilla ja hänen mielestään poika on jopa keskivertoa fiksumpi.



Adhd:sta kysymys ei ole missään tapauksessa. Asperger on minulle vieraampi, mutta enpä usko että sellaisesta on kysymys. Taitaa olla ihan normaali ' tahtoikä' , niin kuin joku tuossa ylempänä kertoi. Kun ei ollut sellaista nuorempana, niin on nyt 4v tavallista pahempi. Älkää aina vetäkä näitä diagnooseja joka paikkaan ilman sen tarkempia tietoja. Asiasta tietämätön vanhempi voi säikähtää kovastikin.



ap




Olen itse omille vanhemmilleni erittäin kiitollinen siitä, että itse sain lapsena ja nuorena raivota turvallisesti ja rauhassa. Eipä ole ongelmia negatiivisten tunteiden kanssa nyt aikuisenakaan. :D



VAnhemmat eivät koskaan suuttuneet. Tai kerran...

että kysymys varmaan on temperamentista. Voi ei... Meilläkin saa raivota rauhassa eli huoneessaan saa raivota kyllikseen ja tulee sitten omia aikojaan pois. Nuorempana käytin häneen holdingia ja se toimi melko hyvin. Käytän sitä joskus nykyäänkin, mutta harvemmin. Voimat kyllä riittävät hänen pitelemiseensä (en käsitä miten jotkut väittää ettei muka jaksa pidellä raivoavaa pikkulasta).



Miten kauan sinun lapsesi on raivonnut? Alkoiko 4v vai vielä aikaisemmin? Mukavaa, että teillä näkyy jo vähän valoa tunnelin päässä.



Vierailija:

Lainaus:


Minulla on nyt liki 6 v raivoaja, joka on viimeisen vuoden aikana alkanut oppia itsehillintää.



Meillä tehosi aikoinaan kaikista parhaiten reagoimattomuus; tein omiani, en missään nimessä katsonut silmiin! Annoin raivota ja sotkea. Sen jälkeen lapsen piti siivota kyllä jälkensä.



Alkuun raivo vain yltyi ja lapsi kokeili kaikkensa, jotta saisi huomioni. Jos hän lähti rikkomaan jotain, niin sitten otin holdingiin, kasvot pois päin itsestäni. En puhunut muuta kuin toistin " päästän sinut irti vasta sitten ,kun et enää riko mitään" .



Temperamentti on ja pysyy. Lycka till!




Minulla on nyt liki 6 v raivoaja, joka on viimeisen vuoden aikana alkanut oppia itsehillintää.



Meillä tehosi aikoinaan kaikista parhaiten reagoimattomuus; tein omiani, en missään nimessä katsonut silmiin! Annoin raivota ja sotkea. Sen jälkeen lapsen piti siivota kyllä jälkensä.



Alkuun raivo vain yltyi ja lapsi kokeili kaikkensa, jotta saisi huomioni. Jos hän lähti rikkomaan jotain, niin sitten otin holdingiin, kasvot pois päin itsestäni. En puhunut muuta kuin toistin " päästän sinut irti vasta sitten ,kun et enää riko mitään" .



Temperamentti on ja pysyy. Lycka till!

Nyt harmittaa, kun juuri tultiin psykologilta enkä muistanut kysyä tästä raivoamisesta mitään. Tuo omaan huoneeseen komentaminen raivarin sattuessa on lähtenyt pojan omasta aloiteesta. Eli hän monesti itse menee huoneeseensa ja paiskoo ovia mennessään, kukaan ei häntä yleensä sinne komenna. Ja silloinkin kun komentaa, niin ovea ei tarvitsisi laittaa kiinni. Minä kun ennemmin komennan kiukuttelemaan kiukkutuoliin, mutta siinä kai ei ole niin hyvä, kun seiniä ei saa hakata...



Annoit paljon hyviä neuvoja ja ajattelemisen aihetta. Kiitos.



ap

Nyt kun tuo koeviesti tuli läpi, niin uskallan yrittää uudestaan sitä eilistä viestiä.. Ei ole enää kyllä tallella, mutta aloitanpa taas alusta..



Meillä on 4,5-vuotias tyttö, jolla hänelläkin on nyt kova tahtovaihe. Nykyäänhän nimitetään tahtoiäksi eikä uhmaiäksi. :)



Itsenikin tämä raivo pääsi yllättämään. Oli jo ehtinyt unohtua, että neljän vuoden iässäkin on tällainen.. Meillä ei tosin ole ollenkaan noin raju ap kuin teillä. Voimia toivotan! Auttaisiko omaa jaksamista jo se, että yrittää muistaa olevan hyvä asia, että lapsen oma tahto herää. Normaalia hyvää lapsen kehitystä! Jos omat voimat ei meinaa riittää, kannattaa apua - ja edes henkistä tukea - kysyä vaikka neuvolasta tai ehkä voi soittaa jopa perheneuvolan psykologille. Heillähän on puhelinajat.



Meillä koetetaan muistaa seuraavat seikat raivon ja uhman iskiessä. Ohjeet perustuvat siihen, mitä olen omalta neuvolapsykologiltamme kuullut ja muuten aiheesta lukenut:



-Olisi hyvä, jos vanhemmat pysyisivät mahdollisimman rauhallisina. Lapsi pelästyy usein itsekin omaa vihaansa ja raivoaan. Tunteet ovat hänellekin uusia ja pelottavia. Kun vanhemmat pysyvät rauhallisina, lapsellakin on turvallinen olo. Omia tunteita - negatiivisiakaan - ei tarvitse pelätä. Pelkät tunteet eivät saa pahaa aikaan.



Tietysti itsen ja muiden satuttaminen on estettävä esim. kiinnipitämällä.



-Minusta ei kuulosta hyvältä, että raivoava lapsi suljetaan omaan huoneeseensa tai muuhun erityiseen paikkaan. Tällä tavoinhan osoitetaan, että lapsi hyväksytään vain kilttinä. Ja annetaan viesti, että negatiiviset tunteet ja niiden osoittaminen eivät ole sallittuja. Ei hyvä. Ei ainakaan ensimmäinen keino!



-Itse yritän houkutella lasta syliin. Tai annan ensin vähän aikaa mököttää rappujen alla ja sitten käyn kauniisti kysymässä, tulisiko syliin. Usein haluaakin tulla. Lapsen on myös annettava " säilyttää kasvonsa" eli perääntyä vihastaan tyylikkäästi itseään häpäisemättä. Eli yritetään olla nöyryyttämättä häntä.



-Neuvolapsykologimme usein on korostanut sitä, että vanhemman on hyvä pukea lapsen tunteita sanoiksi. Lapsi ei tiedä, mistä tapahtumissa ja tunteissa on kyse. Kun aikuinen pukee sanoiksi, lapselle tulee turvallinen olo. Ja lapsi oppii, mistä on kyse. Voi esim. sanoa " Sinua nyt suututtaa kovasti, kun äiti ei anna jäätelöä. Mutta meidän perheessä on sellaiset säännöt, että jäätelöä syödään vain herkkupäivänä." tms.



-Ideana on siis välittää viesti, että suututtaa saa, ja se on ihan normaalia ja ok. Sitä ei tarvitse pelästyä. Ja vanhemmat kyllä kestävät ottaa vihan vastaan. Lapsi saa raivota rauhassa ja turvallisesti. Lapsi voi luottaa, että, että vanhemmat rakastavat häntä siitäkin huolimatta. Se on tosi hienoa. Ajattelepas vaikka sitä, että adoptoiduilla lapsilla kestää aika kauan, ennen kuin uskaltavat alkaa raivota uusille vanhemmilleen. SEhän on lapselta tosi luottamuksen osoitus!



Toivottavasti näistä ajatuksista olisi jotakin apua ja tukea. Täytyypä itsekin kaivaa esiin se neuvolassa jaettu esite 4-5 -vuotiaasta lapsesta. :)



Hän on täydellisyyden tavoittelija. Kaiken pitää mennä täysin oikein ja vielä hänen mielensä mukaan. Kun hän oli pieni, tein sen virheen, että menin mukaan noihin tilanteisiin. Kun lapsi valitti, että värityskirjassa on mennyt punaista väriä väärään kohtaan tai että hän on vahingossa värittänyt viivan yli, taisin aina vähän säälitellen voivotella mukana. Ja siitähän se ajatus sitten lähti =)

Välillä lapsi rauhoittui pariksi vuodeksi, saaden vähemmän raivokohtauksia epäonnistuneista tilanteista. Sitten alkoi koulu ja meidän perheemme pieni helvetti. Tyttö osasi lukea ja kirjoittaa jo kouluun mennessään ja hän halusi olla kaikessa muussakin yhtä edistynyt. Ei auttanut selittää, ettei kukaan voi ihan kaikkea osata, tämän tytön olisi pitänyt ehdottomasti olla ensimmäinen joka osasi kaiken ja paremmin kuin kukaan muu maailmassa. Yritimme auttaa ja lohdutella ja opettaa ja opastaa. Mikään ei auttanut. Aloin kammota ajatuksia työpäivän jälkeisestä läksyjentekohetkestä ja olisin mielelläni tehnyt ylitöitä joka päivä.



Yhtenä päivänä minulla lopulta naksahti. Kun lapsi alkoi huutaa jälleen kerran vääränlaista kiemuraa kaunokirjoitusvihkossa en enää jaksanut. Katsoin paperia ja sanoin, että " no, niinpä onkin, aivan kauheaa jälkeä. Joudut nyt pyyhkimään ihan kaiken pois ja aloittamaan alusta. Huuda minut tarkistamaan tilanne, kun olet saanut kaiken tehtyä kunnolla ja niin, että se kelpaa minullekin." Sitten poistuin paikalta. Lapsi jäi änkkäämään jotain pöydän ääreen ja lopulta hän huikkasi minut paikalle ja ilmoitti, ettei se oikeastaan niin paha olekaan. Ja tilanne korjaantui tuolla. Tajusin jälkeenpäin itse ruokkineeni hänen kohtauksiaan kehumalla sitä mitä hän oli jo tehnyt. Hän halusi niitä kehuja aina vain lisää ja lisää, ja lopulta tilanne oli täysin kaoottinen.



Tästä on perheessämme keskusteltu hyvin paljon.

Vieläkin tyttäreni tavoittelee taivasta. Koenumero, joka on alle kymmenen, ei kelpaa. Harrastuksissaan hänen täytyy olla paras, jos ei ole hän harjoittelee niin kauan, että on.

Mutta hän on kuitenkin oppinut, ettei hänen tarvitse ihan kaikessa loistaa. Hän on valinnut ne asiat, joissa haluaa olla täydellinen ja kaikki muu on ikäänkuin yhdentekevää. Eikä hän enää ahdistu ihan pienistä epäonnistumisista.



Lapsi oli jo vauvana aika vaativainen. Mutta se tajuton raivo tuli aika pian 4 v synttäreiden jälkeen. Silloin ei enää syli ja hyssyttely auttaneet, kuten ennen.



Mielestäni siinä kaikessa on kyse kolmesta asiasta: impulsiivisuudesta, itsehillinnän puutteesta ja vahvasta tahdosta. Hän haluaa, että asiat tapahtuvat niin kuin hän haluaa. Se vain on omituista, ettei hän suostu hyväksymään sitä, että hän ei voi saada tahtoaan lävitse aina...







Miten kauan sinun lapsesi on raivonnut? Alkoiko 4v vai vielä aikaisemmin? Mukavaa, että teillä näkyy jo vähän valoa tunnelin päässä.



Huh, huh, mikä elämä meillä, kakkosella siis, on vielä edessä. Ei tuo uhma ole mihinkään laantunut sen koommin, kun se alkoi pojan ollessa 1 v 7 kk. Hän on vain oppinut hillitsemään itsensä. Mutta silmistä sen näkee....

Hurjia ja pitkäkestoisia raivareita, kun joku ei mene hänen (muille ihmisille outojen) suunnitelmiensa mukaan tai menee eri lailla kuin tavallisesti.



En nyt sano, että lapsellasi voisi olla aspergerin syndrooma, mutta kannattaa silti miettiä, voiko taustalla olla jokin neurologinenkin juttu. As, adhd muun muassa.



Minulla on myös normaali, lujatahtoinen lapsi, mutta silti niissä raivokohtauksissa on vissi ero.



* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat