Vierailija

Mulla on kolme lasta. Mulla ei ole tätä tukiverkosto-juttua omasta takaa. Meillä ei ole kummallakaan sisaruksia ja vanhemmat on jo tosi vanhoja ja sairaita eikä jaksa hoitaa minkään ikäisiä lapsia. Muut tuttavat ja sukulaiset on ihan tarpeeksi työllistettyjä omien lastensa ja töidensä kanssa, että heistä ei saa sen kummempaa apua.

Aikaisemmassa ketjussa joku selitti, että kaverien keskusteluapu on tätä tukiverkostoa....mulle ei ole koskaan ollut mitään apua keskustelemisesta kenenkään kanssa... Mä en ymmärrä ihmisiä, jotka sanoo, että huolet helpottaa kun saa puhua jonkun kanssa.

Ei mun murheeni ole koskaan sillä vähentyneet tai olo parantunut.

En juuri nykyään purakkaan huoliani kenellekkään. Hoidan ne itse mietiskelemällä ja sillä hyvä! Mielenterveystyökin perustuu johonkin saakelin terapiaan ja keskustelemiseen....! Jo on! Ikävä kyllä en usko moiseen hölynpölyyn! Ja kuten sanoin, mua ei ole koskaan mikään keskusteleminen auttanut pätkääkään. Ehkä olen vain erilainen luonteeltani siltä osin.

Mä olisin siis tarvinnut korkeintaan tätä konkreettista lastenhoito yms apua joskus. Mutta sitäkään ei ole saatavilla ollut.

Toisaalta, lapset on lapsia niin vähän aikaa, että mitä sitten?

Kun ne kasvaa niin ehdinhän sitten taas tehdä niitä omiakin juttuja, joten ei mua juuri haittaa tilanne mitenkään.

Jotkut täällä aina on parkumassa kun ei pääse baariin tai lenkille tms.

Ehtii niihinkin sitten, kun muksut on isoja!

Kommentit (24)

Joissain päin perhepalvelun työntekijät jopa hakee lapset tarhasta, jos vanhemmat ei kykene. Yleensäkin jos yhtään näyttää siltä, että pärjää, apuja ei jaella.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun nyt olet noin helvetin viisas, et ole kuitenkaan tajunnut, että KAIKKI EI OLE NIINKUIN SINÄ????????????????



Terveisin: helvetin väsynyt yh-äiti

Sinulla näyttää olevan voimia ja virtaa selvitä omin avuin. Hyvä niin. Jollekin pienenmpikin asia saa homman karahtamaan karille, hän tarvitsee toista ihmistä vaikka vaan olemaan samassa tilassa. Ihmiset ovat niin erilaisia. Minä en puhu läheisistäni tukiverkkona, vaikka kukin toisiamme vuorollaan tuemme. Milloin on kukakin sairas, huolestunut, ihmeissään elämän edessä. Yhdessä jaksaa paremmin. Olisiko ap niin, että sisarusten puute ja suuri ikäero vanhempiin on tehnyt sinusta pikkuisen erkkomaisen. Et osaa hyödyntää muiden ihmisten antia etkä ehkä antaa myöskään muille?

Hienooa että tunnet niistä selvinneesi. Mutta mutta... Ne voivat vanhemmalla iällä tulla vastaan. En ole mikään psykologi, mutta isäni kokemukset kertovat minulle karua tarinaa. Siksi pidän itse huolen siitä että minulla on aina joku jonka kanssa keskustella. Toinen, tilanteesta ulkopuolinen näkee usein asiat eri perspektiivistä. Siitä minullkin on kokemusta.

puhtaalla järjellä. Tuskin ainakaan itsemurha on vastaus elämän kriiseihin? Ajattelin, että mun on muiden lasten takia jaksettava jatkaa ja elämän on oltava myös elämisen arvoista heille! Kai nuo haavat ovat ikuisesti osa identiteettiäni ja varsinkaan lapsen menetystä ei koskaan voi ymmärtää...

selviytyä miehen työn tuomista matkusteluista ja olen saanut paljon apua jo siitä että minulla on kavereista seuraa ja huomaa että muilla on ihan yhtä rankkaa.

Pika-analyysi: ap ei ole koskaan aikuisena päästänyt muita ihmisiä lähelleen, koska on pelännyt, että he eivät ole luotettavia. Että he pettävät tai jättävät joka tapauksessa, kuten onkin ikävästi monesti käynyt: itsemurhan ja kuoleman ja avioeron kautta.



Ap ei uskalla luottaa keneenkään, joten hän ei kerro syvimpiä tuntojaan. Siksi keskustelut ovat aina enemmän tai vähemmän fasadia (kulissia) ja juuri sen vuoksi ne eivät olekaan tyydyttäviä tai helpottavia.



Tässä on kuitenkin tavallaan hyvä foorumi, vaikkakin myös riskialtis, koska nimettömänä voi myös vastata tosi tylysti ja ap voi taas saada lisää haavoja.


Vierailija:

Lainaus:


Omia menoja mulla ei siis ole vieläkään, mutta ehkä jo viiden vuoden päästä.




Eikö sulla ole harrastuksia, siis kodin ulkopuolella olevia? Käytkö ystävien kanssa jossain? Kiinostaisiko sua lähtee vaikka yksin rentoutumaan viikonlopuksi vaikka jonnekin kylpylään? Tai ihan mitä vaan :)



Lastenhoitoapua saat varmaan paikkakuntasi MLL kautta, jos sellainen on? Se on ainakin halpa. Entä lastenhoito ilmoituksen kauppojen seiniltä? Paikkakuntasi lehteen lastenhoito ilmoitus, tai hoitopaikka. net sivuille tai mol. fi jos hakisit satunnaista lastenhoitoapua! Paikkakuntasi kodinhoitaja tms ?





Kun elämässä tulee niitä oikeita vastaiskuja. Ja niitä tulee sisko hyvä.



Juuri kuvaamallasi tavalla ajatteli isäni (nyt 63v) kunnes sairastui pahaan työuupumukseen ja masennukseen. Masennus helpotti vasta pitkien keskustelujen jälkeen terapeutin kanssa. Sanoi ettei olisi ikinä uskonut että pelkkä puhuminen auttaa niin että tuntuu kuin saisi kivikuorman selästään.

Jokainen on yksilö ja mulle se vaan ei sovi tämä keskusteluhoito.

Jollekkin toiselle se varmaan on ihan ainoa keino selvitä, ja se on hyvä että on erilaisia keinoja selviytyä.

Lähinnä alunperin tarkoitin vaan sitä, että mulle olis kelvannut ihan lastenhoito jne apu silloin kun muksut oli pieniä melkein yhtäaikaa kaikki neljä. Mutta sitä ei ollut saatavilla. Siitä olis silloin ollut enemmän apua kuin keskustelusta....

Mutta nää isommat kriisit on sitten asia erikseen. Nyt on pakko

selviytyä yksinkin, kun tuli ero. Mutta lapset on jo isompia.

Omia menoja mulla ei siis ole vieläkään, mutta ehkä jo viiden vuoden päästä.

Anonyyminä ilman paineita. Mutta samaa vapautta ei ole esim psykologin luona. Joka asiasta tulee vielä muistiinpanotkin...

Mutta se siitä.

En juuri todella käy koskaan missään ilman lapsia, tällä hetkellä lähinnä kaikkein pienin enää mukana, koska muut jo sentään kouluikäisiä ja pärjäävät pari tuntia yksinkin. En ole kokenut tarpeelliseksi tällä hetkellä mennä sen kummemmin. Silloin väsyin kun kaikki olivat pieniä, ja kolme oli hetken yhtäaikaa vaipoissakin.

Puolisostakaan ei ole enää apua kuin ehkä kerran-pari vuodessa.

Ollut vuosia työssä kaukoidässä ja nyt kun erottiin, niin muutti sinne pysyvästi uuden elämänkumppanin luo. Tulee Suomeen lapsia katsomaan ehkä siis pari kertaa vuodessa.

Ei ole kyse siitä ettenkö nauttisi joskus myös keskustelemisesta, mutta syvimpiä tuntojani en osaa kenellekään ilmaista. Jos tulisi joku tosi kriisi, niin varmasti ulospäin esittäisin " kovaa ja kylmää" ja itkuni itkisin yksin.

Varsinainen pointtisi oli se että se tukiverkko pitäisi olla konkreettista apua eikä keskusteluapua. Olen täysin samaa mieltä. Jos minua arki kyrsii ja rasittaa tarvitsen irrottautumista siitä, en sitä että saan jauhaa jollekin miten raskasta on. Eihän se johda mihinkään mutokseen. Itse pyrin olemaan oman onneni seppä ja käyttämään mieluummin maksettuja palveluita kuin sukua tai tuttuja, etten jäisi kiitollisuuden velkaan ja rasittuisi vielä lisää velan maksussa...

Tyypillistä suomalaista on pitää " hölynpölynä" keskustelua ja terapiaa, jotka itseasiassa ovat juuri avain selviytymiseen. Yksi syy suomen suuriin itsemurhalukuihin piilee juuri tuossa keskustelemattomuudessa.



Ei ole mitään häpeämistä siinä, että myöntää olevansa heikko ja tarvitsee apua tai että tarvitsee toista ihmistä kuuntelemaan ja tukemaan. Me kaikki tarvitsemme.



Vierailija:

Lainaus:


Mulla on kolme lasta. Mulla ei ole tätä tukiverkosto-juttua omasta takaa. Meillä ei ole kummallakaan sisaruksia ja vanhemmat on jo tosi vanhoja ja sairaita eikä jaksa hoitaa minkään ikäisiä lapsia. Muut tuttavat ja sukulaiset on ihan tarpeeksi työllistettyjä omien lastensa ja töidensä kanssa, että heistä ei saa sen kummempaa apua.

Aikaisemmassa ketjussa joku selitti, että kaverien keskusteluapu on tätä tukiverkostoa....mulle ei ole koskaan ollut mitään apua keskustelemisesta kenenkään kanssa... Mä en ymmärrä ihmisiä, jotka sanoo, että huolet helpottaa kun saa puhua jonkun kanssa.

Ei mun murheeni ole koskaan sillä vähentyneet tai olo parantunut.

En juuri nykyään purakkaan huoliani kenellekkään. Hoidan ne itse mietiskelemällä ja sillä hyvä! Mielenterveystyökin perustuu johonkin saakelin terapiaan ja keskustelemiseen....! Jo on! Ikävä kyllä en usko moiseen hölynpölyyn! Ja kuten sanoin, mua ei ole koskaan mikään keskusteleminen auttanut pätkääkään. Ehkä olen vain erilainen luonteeltani siltä osin.

Mä olisin siis tarvinnut korkeintaan tätä konkreettista lastenhoito yms apua joskus. Mutta sitäkään ei ole saatavilla ollut.

Toisaalta, lapset on lapsia niin vähän aikaa, että mitä sitten?

Kun ne kasvaa niin ehdinhän sitten taas tehdä niitä omiakin juttuja, joten ei mua juuri haittaa tilanne mitenkään.

Jotkut täällä aina on parkumassa kun ei pääse baariin tai lenkille tms.

Ehtii niihinkin sitten, kun muksut on isoja!




ehkä nää ei oo " todellisia" vastoinkäymisiä:

- äidin itsemurha

- yhden lapsen tapaturmainen kuolema



Näistäkään en ole toipunut minkään keskustelun avulla.

Kävin kerran-pari ammattilaisen luona ja sitten lopetin.



Itkin aikani ja kierin itsesäälissä. Sitten totesin, ettei asiat siitä

parane. Vähitellen tuska vaan helpottaa vaikkei koskaan katoa.

Minusta tukiverkostoa voi tarvita ihan vaikka sellaiseen asiaan kuin lääkärissä käynti. Kuvittele, että olet niin mielettömän kipeä, vaikka flunssassa, että kuumetta on 39 astetta, yskit, aivastelet, nenä vuotaa ja joka ainoaa luuta kropassasi kolottaa. Nukut melkein istuallasi. Miehesi on töissä, eikä voi olla pois, että sinä pääsisit lääkärille. " tukiverkosto" voi ottaa lapset siksi aikaa, että sinä pääset käymään lääkärissä/apteekissa.



Taikka olette ihan koko perhe lentävässä ripulissa tms, ettekä pääse kauppaan. Kaapit on tyhjät, lääkkeet loppu jne. " Tukiverkosto" voi käydä kaupassa.



Tuosta, ettei keskustelu sinua auta ->oletko tullut ajatelleeksi, että ulosantisi on heikkoa, etkä saa puretuksi pahaa oloasi ja tuskaasi sanoiksi. Ehkä et voi päästää niitä pintaan ollenkaan. Ei sinua silloin voi lohduttaa tai auttaa kukaan.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat