Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Yöheräilyt ja jatkuva saatavilla olo otti itsenäiseen elämään tottuneella sinkulla tosi koville. Lapseeni rakastuin vasta kun se alkoi nukkua yöt kunnolla. Saa nähdä miten tämän toisen kanssa käy

Sivut

Kommentit (26)

on mullakin ollut aggressioita lapsiani kohtaan, mut ei kait sittenkään kovin pahoja :D Mutta ihan hyviä vanhempia ollaan, jos vauvat kuitenkin kasvaa rakkaudessa ja saa hellyyttä eikä väkivaltaa osakseen.



Mut oon joskus miettinyt, kun emakothan kuulemma syövät joskus mielenhäiriössä porsaansa, että onko se sittenkin seurausta jälkikasvun rasittavasta käytöksestä.



Mutta ihan totta puhuen, olen kolmea suht vaativaa ja vauvana äitiin takertuvaa lasta kasvattaessani tajunnut, että helpoimmalla pääsee kun ei tappele vastaan: Antaa vauvalle läheisyyttä silloin, kun vauva haluaa, pitää sylissä, ei yritäkään mennä toiseen huoneeseen tai muuta. Vaihe menee nopeammin ohi ja itsellä on parempi olo. Yösyöttöjäkään vastaan en enää jaksa niskoitella, ja liekö sattumaa vai tämän seurausta, kolmas lapsemme on kaikista helpoin ja tyytyväisin vauva.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vauva vaan huusi, en tajunnut että sillä oli tunnin välein nälkä. Ei leikkinyt eikä tehnyt ns. mitään, joten tosi yksipuolista kommunikaatiota koko ajan!

Aliarvostat omaa puuhaasi kotona jos et pidä omaa terveyttäsi riittävänä!

Isä auttaa, varsinkin noina öinä kun lopetat imettämisen. Olen ittekin lapsiani vierottanu yöheräilystä ja -syömisestä ja parasta tulos on kun maidon tuoksunen äiti ei tule häiritsemään. Muutenkin on hyvä kun lapsi osaa nukahtaa takasin uneen muittenkin kuin äidin toimesta!



Soita mummit ja kummit, ystävillesi ja jätä lapsi toisille hetkeksi hoitoon ja menet liikkumaan ilman lasta tai muuten rentoutumaan. Vaikka jalkahoitoon jos ei muuta.



Muuten: 1- vuotias lapsi osaa muistaakseni satakunta sanaa, vaikkei itse puhuisi.

JOS nyt opit "juttelemaan" paskaa lapsellesi, miten helposti haukut lapsen isompana vaikka kuinka ajattelet että teet vaan NYT väärin?



15

Mä oon täällä tän päivän itkenyt kun oon niin huono äiti. Vauva 8kk huutaa jos menen toiseen huoneeseen, heräilee yöllä tunnin välein, takertuu ja kitisee. En meinaa kestää sitä. :( Sit sanon vauvalle rumasti, haukun sitä kusipääksi yms. Olen ihan hirveä...



Ja kun vauva sitten nukkuu, kadun ja moitin itseäni. En tajua, miksi olen niin hermostunut, niin vähästä. Tiedän ettei vauva tahallaan ole hankala, mutta välillä vain kihisen raivosta.

Lainaus:

mutta kun on muka kaikkein helpointa vain antaa sitä tissiä. En meinaa yhtään kestää huutoa joka seuraa ellei vauva saa tissiä. Yöllä se tuntuu vielä paljon pahemmalta kuin päivällä.




Niin tuntuu. Mutta se kestää lähes aina vain sen kolme yötä, jos on sitkeä eikä sorru. Been there, done that.

Mulla oli samanlaisia tuntemuksia esikoisen kanssa. Onneksi se meni ohitse. Mielestäni on parempi sanoa asia ääneen kuin kieltää se.



Kakkosen kanssa ei tätä ikävää tunnetta ollut. Saattoi johtua siitäkin, että sain olla iloinen että kakkonen jäi eloon. Ja häntä kohtaan olin todella suojelevainen.

saati sitten huutaa vauvalle tai potkia sitteriä. Ja yksin olin aina, olen yh. Todella epäempaattisen ja itsekkään kuulloista touhua. Hakisitte apua, oikeasti ja nopeasti.

Lainaus:

Ollaan totuttu elämään sitä me,myself an I-elämää.




useimmat lastaan laiminlyövät ovat teiniäitejä tai nuoria äitejä. Semmosta.

Vauva rääkyy, eikä tajua, miksi. Vauvan itku on maailman inhottavin ääni, tarkoituksella. Itsekin koin aggressiivisia hetkiä, mutta en tietenkään sitä vauvalle näyttänyt. Pedanttina luonteena olin kummissani tuon pakkauksen kanssa, sillä olin luullut, että "vauvat syö ja nukkuu". Meilläpä ei.



Toisen vauvan kanssa olen nauttinut vauva-ajasta. Odotin samanlaista huutaja-vauvaa, mutta tulikin leppoisa ja vähään tyyntyvä lapsi. Nyt otan kaiken irti tästä pikkuihmisestä, sillä vauva-aika on niin lyhyt, vain vuoden.... enää en aio lapsia hankkia, joten nautin varastoon tästä vauvasta.

Lainaus:

En tajua miksi sinunlaisesi tekevät lapsia!




Negatiiviset tunteet lastaan kohtaan ovat normaaleja ja on hienoa, että vanhempi tunnistaa ne. Tunteensa tukahduttavat ja superäippää leikkivät ovat niitä, jotka oikeasti heivaavat sen vauvan seinään.

VArmaan jokaista jossain vaiheessa ahdistaa .. toisilla enemmän toisilla vähemmän. Toisilla on vativammat vauvat ja toisilla menee helpolla... riippuu myös paljon siitä mihin elämässä on tottunut. En yhtään ihmettele, että sinkku-äiti väsyy ja ahdistuu jos 12 kk nukutaan todella huonosti ja vauva on vaativa jos ei ole tottunut siihen että kukaan tarvitsee jatkuvaa huomiotasi ja läsnä oloasi.



ITselläni on tunnetusti ollut norsun kärsivällisyys ja hermot... esikoisen kanssa meni kohtuu hyvin, kun oli aina hyvä nukkumaan. Silti ekan kuukauden oli olo, että haluan "oman fyysisen tilani takaisin"... meillä vauvna lisäksi on myös eläimiä jotka tunikivat syliini heti kun laskin vauvan jonnekin. Silloin kyllä tuli työnnettyä kissa sivuun hyvinkin napakasti ja joskus olisi tehnyt mieli potkaista vielä perään :( Toisen kanssa alkuaika oli helpompi kun oli jo tottunut siihen että aina joku on sylissä tai lahkeessa kiinni. Pidin myös huolta siitä että pääsen useamman kerran viikossa jonnekin täysin yksin. Mutta nyt kun vauva on 7 kk alkaa hermot olla jo tiukassa ihan rehellisen unen puutteen takia.

8 kk on hankala ikä. Sinnittele kuukausi, nin helpottaa. ja tuo natina vähenee, kun lapsi lähtee liikkelle. Minulla on ihan samalainen marisija ja lahkeessa roikkuja ja nyt 10-kuisena alkaa helpottamaan.



Yökukkumisista, tuon ikäistä voi opettaa nukkumaan niin, ettei reagoi yökukkumiseen heti ja silloinkin vain kippaa vauva sänkyynsä ja sanoo hyvää yötä. Aina vaan uudestaan ja rauhallisena. Systemaattisuus ja sitkeys on valttia uusien tapojen opettelussa.



Vauva ei puheistasi piittaa, jos muuten olet rauhallinen. Mutta itsesi takia kannattaisi olla positiivinen, itsesuggestio on ihan todellinen juttu.

vaikka univelkaa tuli ja yksin vauvaa hoidin.



Mutta nyt kaksivuotiaan kanssa en jaksa. Hermot menee, heittelen tavaroita ( en lapsen päälle enkä rikki meneviä), huudan, itken... En kyllä hauku lasta ja jokaisen kohtauksen jälkee otan lapsen syliin ja selitän että äidiltä meni nyt hermo ja pyydän anteeksi, mutta tunnen niin hirveetä syylisyyttä. Odotan toista lastamme ja mietin miksi toisen tein kun en ekankaan kanssa jaksa, mutta tää alkoi vasta raskausaikana.

Mitä jos nukkuisit NYT kun vauvakin nukkuu, niin jaksaisit taas yöheräilyn?



Kannattaa ukolle sanoa että olet niin väsynyt että huudat vauvalle.



Kyllä vauvat nukkuu! Jos nyt ei yöllä niinkun sinä, niin muulloin. Ja pienen vauvan äitinä sää nukut aina kun mahdollista!!



Se on vaan sun oma lapsi jota kohtelet noin.. :(

itsellänikin oli samanlasia tunteita kun sain 22v kaksoset. Nuoremmista olen pystynyt nauttimaan enemmän. Myös puolison vaihtuminen on edesauttanut asiaa.



No silloin 22v sitä oli kovin nuori ja keskosina syntyneet vakavasti sairaat lapset eivät tietysti ruusunpunaisia unelmia vastanneet. Onneksi elämässä on mahdollista paikkailla asioita ja aloittaa uudestaan. Nyt kaksoset ovat mitä rakkaimmat ja ihanimmat lapset.

Ja tiedän että pitäisi nukkua, mutta kun menen sänkyyn, asiat vain pyörii päässäni enkä saa unta. En ole koskaan osannut nukkua päivällä.



Enkä minä vauvalle huuda, puhun tavallisella äänellä mutta inhottavia asioita. Toivon vain, ettei vauva ymmärrä niitä, ja että lopetan sen ennenkuin vauva rupeaa ymmärtämään. Mies kyllä tekee parhaansa, sen on vaan käytävä töissä päivisin. Kyllä se iltaisin on vauvan kanssa että minä saan tehdä jotain muuta. Ja olen kuitenkin sitä mieltä, että miehen on saatava nukkua koska se käy töissä.



Tiedän, että kohtelen omaa lastani pahasti. Siksi tämä onkin niin hirveää...

14

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat