Vierailija

Voiko väkivaltaisen lapsuuden unohtaa tai kieltää itseltään muistot, mutta kuitenkin oireilla?

Kommentit (18)

Sain usein tuppivyöllä mutta ei se ole itsetuntooni vaikuttanut. Olin pienenä itsepäinen ja olen vieläkin. Sekä olen itsevarma. En aristele ketään enkä mitään. Ei ole vaikuttanut itseeni negatiivisesti. En ainakaan sitä tiedosta. Omaa lastani en lyö, ei tulisi mieleenkään! Isälleni en ole yhtään vihainen vaikka hän minua rankaisi. Minulla on maailman paras isä. Enempi olisin huolissani niistä lapsista joille ei saada kuria, joista murrosikäisinä tulee yhteiskunnalle ongelmia!! Parempi kuri kuin kurittomuus!

Muistin niitä asioita ennenkin, mutta ne oli jossain "kätköissä". Kun oma lapsi syntyi, muistot luunapeista ja tukistamisista (joita ei meidän perheessä edes laskettu "lyömiseksi") sekä muutamasta kunnon pieksämisestä palasi jotenkin elävänä ja katkerana mieleen. Ihmettelin että kuinka kukaan voi tehdä lapselleen niin! Olen vannonut itselleni että ikinä en omalta lapseltani taita hiusta päästä vaikka kuinka kiukuttaisi. (Vilkas, ihana ehtiväinen 2v9kk)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

En kuitenkaan muista, kuinka usein pahoinpitelyjä oli. Muistan tiettyjä tapauksia, mutta en osaa sanoa, olenko unohtanut toisia. Joskus tuntuu, että kuvittelen lapsuuteni väkivaltaisemmaksi kuin se oli, yleistän muutamat pahoinpitelyt ikäänkuin lapsuuden rutiiniksi, vaikka saattoivat tapahtua esim. puolen vuoden välein.



Aikuisena olen mielestäni nykyään normaali ja tasapainoinen. Nuoruudessa parisuhteissa oli ongelmia; testasin miesystäviä rankasti, haastoin riitaa, katsoin tuleeko turpiin vai ei. Suhteet jäivätkin yleensä lyhyiksi lukuunottamatta yhtä, jossa väkivalta tuli kuvioihin sekä tätä nykyistä, jossa mies kesti testaamistani vuoden, jonka jälkeen itse rauhoituin, kun huomasin, että mies todellakin rakastaa, ei hylkää eikä satuta. Nykyisen miehen kanssa takana 10 yhteistä vuotta, lapsiakin on 2 ja 3 tulossa ja kaikki hyvin. Lasken tämän rakastavan mieheni ansioksi :-)

Myös luunappeja sain, sekä muutaman kerran isän kädestä takamukselle. Aiemmin ajattelin että ne eivät vaikuta minuun mitenkään. Ajattelin että vanhempani tekivät oikein, koska en ollut totellut. En osaa sanoa kuinka paljon sillä on ollut tekemistä huonon itsetuntoni kanssa. Todennäköisesti vanhempieni teoilla on kuitenkin seurausta, sillä nyt painin itseni kanssa ja yritän keskittyä vain siihen etten kajoaisi lapseeni kun hermostun.



Mutta lyömistä pahemmat jäljet on jättäny muutama muu asia. Mm. teini-iässä kun rintani alkoivat kasvaa, isäni sanoi minulle kerran jotain "nyt suus kiinni tai kutitan sua tisseistä", ja kerran teini-iässä koin että isällä oli tarve satuttaa minua tahallaan erään tekemisen lomassa (ei liity mitenkään seksuaaliseen hyväksikäyttöön). Mutta nämä tuntuvat muistoina paljon ikävämmiltä kuin nuo lyömiset.

Mua on kuritettu, myös vyöhihnalla, kasvoin ihan ok aikuiseksi, korkeakoulutetuksi kuten veljenikin. Ja lapseni ovat tarpeen vaatiessa saaneet myös tuta kurittamista, joskin eivät enää tarvi, ovat iloisia ja tasapainoisia lapsia (ja hyvin kasvatettuja).

Ette kai oikeasti kuvittele, että esim. lapsen tukistaminen pilaa hänen itsetuntonsa. Jos lapsi on oikein huonokäytöksinen, hän ansaitseekin vähäntukkapöllyä, mutta eihän tämä tarkoita mitään muta kuin hieman kovempaa otetta tukasta ja omaan huoneeseen passittamista. Kyllä se lapsi itsekin tajuaa kurituksen ansainneensa. tai ainakin minä aikanani tajusin, eikä siksi mitään traumoja ole jäänyt. Päinvastoin, olen vanhemmilleni vain kiitollinen, että minut kasvattiin hyvin, tarvittaessa hieman kovemminkin ottein (koskaan ei ole lyöty tai satutettu, tuo tukkapölly oli pahinta, eikä sekään sattunut, jos vain ei itse hangoitellut vastaan;). Toisaalta meidän perheessä on myös rakkautta näyetty hyvin avoimesti, joten en koskaan ole tuntenut oloani pahaksi tai tuhmaksi - ensin jos olin tehnyt pahaa, sain rangaistuksen, sen jälkeen halittiin ja sovittiin ja kaikki oli taas hyvin.

Selvennämpä vielä: mitän väkivaltaa lasta kohtaan en tietenkään hyväksy, mutta minusta tukistaminen tms. ei väkivaltaa olekaan.

Jopa niin, että yritin jo alle kouluikäisenä itse murhaa. Murkkuna karkasin kotoa, menin yöllä lastenkotiin jne. Pääsin terapiaan joka eheytti minua paljon. Olen kuiten turvattomasti kiintynyt lapsi joka näkyy suhteissani ihmisiin vieläkin. Ja joo lyötiin myös fyysisestikin joskus, mutta pahinta on henkinen halveksinta ja nöyryytys.



Hyvin huomaa, että täällä jollain on kova defenssi päällä. Kuvittelee, että lapseen kajoaminen on oikeutettua, ei se ole, ei koskaan. Jos ei aikuinen ilman lapseen kohdistuvaa väkivaltaa (minkälaatuista väkivaltaa tahansa) pärjää niin hakee tukea ja apua-sitä saa jos nöyrtyy apua vaan hakemaan!

Äiti saattoi suuttuessaan repiä tukasta ja pahimmillaan löi murtuman minulle. Olen epävarma ja varautunut aikuinen, itsetunto on huono. Kun muutin ekaan omaan kämppään, itkin iltaisin kippurassa kun nuo kokemukset vyöryi mieleen. meillä väkivalta oli henkistäkin, huorittelua jo kouluiästä alkaen.

Lainaus:

Mm. teini-iässä kun rintani alkoivat kasvaa, isäni sanoi minulle kerran jotain "nyt suus kiinni tai kutitan sua tisseistä", ja kerran teini-iässä koin että isällä oli tarve satuttaa minua tahallaan erään tekemisen lomassa (ei liity mitenkään seksuaaliseen hyväksikäyttöön). Mutta nämä tuntuvat muistoina paljon ikävämmiltä kuin nuo lyömiset.

tukkapöllyä eli hiuksista otettiin kevyesti kiinni. Ei revitty tukasta, ei oikeasti satutettu ja tiesin aina että nyt tämä oli ihan aiheesta. Ei jäänyt traumoja. Olen nyt jo 38-vuotias, hyvällä itsetunnolla varustettu elämäänsä tyytyväinen perheenäiti. Omille lapsilleni en kyllä ole luunappeja enkä tukistuksia antanut.

Lainaus:

Mua on kuritettu, myös vyöhihnalla, kasvoin ihan ok aikuiseksi, korkeakoulutetuksi kuten veljenikin. Ja lapseni ovat tarpeen vaatiessa saaneet myös tuta kurittamista, joskin eivät enää tarvi, ovat iloisia ja tasapainoisia lapsia (ja hyvin kasvatettuja).

josta ei ole helppo päästä eroon. Mua ei ole piesty, mutta isä suuttui ja riehui arvaamattomasti ja löi sen yhteydessä, muistan vain että tuntui siltä, että koko maailma hajosi ja romahti. Se sama hajoamisen tunne on seurannut aikuisuuteen.



Päiväkodissa ja koulussa en totellut aina opettajia sen takia, että tiesin ettei ne kuitenkaan voi lyödä (se oli ainoa, mitä pelkäsin).

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat