Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

Esikoisemme (tyttö) on aina ollut arka ja ujo ja siis kotihoidossa edelleen. Aloitimme viime syksynä kerhon jossa tyttö käy 2 kertaa viikossa 3 tunnin ajan. Sitä ennen hän kävi jo ahkerasti jumpassa kerran viikossa ilman vanhempia. Kaikki meni hyvin jouluun saakka. Vuoden alusta lähtien olemme taistelleet todella paljon, että tyttö jää kerhoon ja menee ennen niin mukaviin harrastuksiin. Tai siis mukavia ne on edelleenkin mutta se jäämisen tuska on aivan kamalaa. Itkukohtauksien, raivoamisten ja huutojen jälkeen tyttö rauhoittuu kerhossa ja leikkii normaalisti muiden kanssa ja on iloinen ja reipas kun tulen hakemaan. Jumppaan voin jäädä itsekin joten sen olemme ratkaisseet niin, että menen oven taakse odotusaulaan odottamaan ja se riittää. Olen yrittänyt tätä samaa kerhoon viemisessäkin, että jään oven taakse mutta siellä se ei auta tippaakaan. Tiedän, että tämä tekee hyvää lapsellemme (ja myös minulle) olla erossa edes hetken minusta mutta raskasta tämä on. Ja samalla myös ihmettelen miksi tämä alkoi vasta nyt kun ensimmäset kuukaudet meni aivan ilman itkuja ja raivoamisia. Onko tämä jotain eroahdistusta vai kuuluuko vain ikään? Olen ensimmäistä kertaa todella epävarma omista toimintaperiaatteistani enkä tiedä mitä tehdä. Puenko lapsen väkisin aamulla itkujen ja raivoamisten kera ja jätän huutamaan äitiä kerhoon vai lopetanko kerhon ja kokeilen uudestaan jonkun ajan päästä. Olen siis jutellut kerhotätien kanssa eikä itse kerhossa pitäisi olla mitään vikaa. Olen myös miettinyt sitä, että jos vaihtaisimme kerhon perhekerhoon jossa voisin itse olla mukana. Teenkö väärin jos otan lapsen pois kerhosta jolloin se ei ikinä jää mihinkään yksin vai jatkanko itseni ja lapsen kiusaamista ja vien pakolla kerhoon ja odotan että se jonain päivänä loppuu ja tytöstäni tulee reipas ja rohkea?? Jos jollain viisaammalla on hyviä neuvoja, otan niitä mielelläni vastaan = ), kiitos!!

Kommentit (4)

mutta oman tyttöni kanssa olen kyllä aina tehnyt niin, että jos hän oikeasti pelkää niin juttelemme asiasta ja jätämme ahdistavan harrastuksen, kunnes hän itse on siihen kypsä. Meidän tyttö oli syntyessään todella arka, itkji jos joku aivastikin. Pikkuhiljaa hänestä on kuoriutunut rohkea ja sosiaalinen, ikää on nyt 2v. Silti aion jatkaa tällä linjalla, koska uskon, että kyseessä on kypsyminen, ei karaisu. Eikä kukaan lukiolainen enää ime äitinsä rintaa vaikka taaperona sitä tarvitsisikin, eikä kukaan armeijakundi enää kaipaa ainakaan julkisesti äidin kainaloon. Siis aika tekee tehtävänsä. Ja minusta meidän tehtävämme vanhempina on osoittaa, että me olemme aina lapsen puolella, ja siihen liittyy myös kieltoja ja rajoituksia, mutta rajatonta rakkautta. Oli vähän sekava teksti, anteeksi. Mutta siis sinuna odottaisin ja juttelisin tytön kanssa, en pakottaisi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen itse sitä mieltä ettei lasta saisi pakottaa ja tuntuu aina pahalta jättää itkemään. Olen kuitenkin luottanut " asiantuntijoihin" joiden mielestä lapsi pitää jättää ja kyllä se siitä karaistuu, eli neuvolaan ja kerhotäteihin. Ja miten 3 vuotias tarvitsee jo muutakin kuin äidin ja pikkusisarukset ym. ym. Myös lähipiirini joille asiasta olen sanonut ovat samalla kannalla -kyllä se siitä tottuu. Kuulostaa todella raa´alta. Mutta tällaiset tilanteet saavat tuntemaan itsensäkin epävarmaksi toimiamaan niin kuin oma järki sanoo, on se hassua. Mutta kiitos mielipiteistä, olisittepa olleet näkemässä tytön ilmeen kun kysyin tänään haluatko kerhoon, tyttö vastai hiljaa -en ja minä siihen -ei tarvitsekaan, voit jäädä kotiin. En varmaan koskaan ole saanut niin lujaa halausta ja spontaania pusua ja kiitosta, silloin tiesin ettei enää mihinkään jätetä itkujen ja pakkojen kanssa ja jos päivähoitoon menossa tulee sitten joskus tulevaisuudessa ongelmaa niin ne hoidetaan sitten eikä murehdita niitä nyt!! Mutta hattua nostan niille äideille joiden on pakko jättää lapsi itkemään päivähoitoon, on varmasti raskasta. Itselläni sikäli vielä helppo tilanne kun olen kotona mutta silti se tuntui raskaalta! Hyvää keväänodotusta kaikille = )!!

4-vuotias esikoinen oli ollut syksyn kerhossa oikein mielellään, mutta ennen joulua alkoi itkeskely kerhoon jätettäessä. Yritimme aluksi juttelua ja " mielikuvaharjoittelua" eli hyvästelimme kotona minun lähtiessä esim. kauppaan samalla tavoin kuin kerhon eteisessä. Ei auttanut yhtään... Emme missään nimessä halunneet lopettaa kerhoa, koska se oli ainoa paikka jossa poika oli yksin ilman vanhempia ja koska meillä ei edes asunut kavereita lähettyvillä. Ja ennen kaikkea koska poika nautti itse kerhoajasta ja oli jälkikäteen aina tosi innoissaan, vain se eroaminen äidistä oli siis tuskaista.



Lopulta me vaihdettiin kerhoon viejäksi isä, koska eroaminen hänestä oli edes hitusen helpompaa. Lisäksi aloimme kerätä merkkejä hyvin menneistä aamuista. Heti merkkien keruun aloittamisen jälkeen, poika lakkasi kiukuttelemasta ja itkemästä kerhoon mentäessä. Kerta heitolla. Merkkien kertymisen seuraaminen vahvisti myös pojan itsetuntoa, mikä osaltaan varmasti auttoi asiaa. Tuskin olisin kovin pitkään merkkihommaa yrittänyt, jos niiden saavuttaminen olisi tuntunut vaikealta, mutta meillä meni tosiaan näin helposti. Kun merkkejä oli sivullinen, leivoimme kakun ja pidimme juhlat, ja sen jälkeen kerhoilu sujui hienosti ilman lisäkannustuksiakin.



Jälkikäteen ajatellen, tuskin siitä olisi suurempaa haittaa ollut, vaikka poika oliskin ollut vielä puoli vuotta ihan vaan kotona - toisaalta kerhoon meno tauon jälkeen olisi voinut olla vielä vaikeampaa. Osaat varmaan itse parhaiten arvioida, onko sinun lapsesi todella ahdistunut kerhoon menosta, jolloin tauko voisi olla paikallaan. Vai olisko kyse enemmän käytösmallista, johon lapsi on jumiutunut, ja jonka murtamiseen voisi riittää pieni lisämotivaatio ja muutos rutiineissa.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat