Vierailija

Minun mieheni on menehtynyt puolisen vuotta sitten ja minulla on kaksi lasta. Toinen alle 1 vuotias ja toinen hädintuskin 3 kun tämä tapahtui. Mietin koko ajan sitä että miten tämä tulee vaikuttamaan lasteni elämään. Se siis että millaista on kasvaa ilman isää. Tuntevatko he kenties koko elämänsä jotain kaipuuta mitä en pysty täyttämään.



Rakkautta riittää ja lapsillani on myös miesmalleja sukulaisissani. Itse en seurustele, ja tuskin sitä teen pitkään aikaan jos koskaan. Olisin kiitollinen jos kertoisit omasta kokemuksistasi. Myös vinkkejä otetaan vastaan. Mitä kannattaisi tehdä ja mitä ei missään tapauksessa pidä tehdä.



On melkoista yrittää selviytyä tästä vaativasta kasvatusrumbasta ihan yksin joten neuvot ovat tarpeen.

Kommentit (16)

Hän ei siis kuollut. Palasi elämääni kun olin 21v. ja ilmoittelee itsestään silloin tällöin...isää minulla ei siis varsinaisesti koskaan ole ollut, vain isäpuoli joka ei edes yrittänyt leikkiä isää..ja huono miehen malli, huusi ja räyhäsi eikä arvostanut minua yhtään. Minä olen siis isätön. Luulen että helpompaa olisi ollut jos äitini olisi voinut kertoa kauniita tarinoita kuolleesta isästä kuin että minulla on isä joka hylkäsi. Surullistahan se on eikä sitä isän paikkaa mikään korvaa..paitsi jos satut löytämään hyvän miehen joka osaisi ja haluaisi olla isäpuolena..onhan se mahdollista!

Jos kerrot lapsillesi asioita heidän isästään ja vastaat kysymyksiin niin tuskimpa mitään tulee... mulla keljuttaa kun mutsista ei oo koskaan saanu mitään irti (mun isä siis häipy kun olin vuoden, eikä ole takasin tullu) ja ne vähätki, mitä on, niin on vain negatiivisia juttuja...siis pakkohan siinä oli olla jotain hyvääkin kun naimisiin asti kerkesivät.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

ja jos vielä tätä ketjua joskus luet niin erityisesti sinulle 2, et varmaan arvaakaan kuinka paljon lohtua sain kirjoituksestasi.



Koetan jatkaa elämää parhaani mukaan lasteni kanssa. Toivon, että minun ja isänsä rakkaus kantaa heitä, samoin kuin rakkaus on sinua kantanut elämässäsi.



AP

Mun isä kuoli, kun itse oli eka luokalla. Eli olin vanhempi, kun sinun lapsesi silloin. Itse olen myös kaivannut isää vielä näinä päivinäkin. Toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän.



Mä sain sitte sellasen isäpuolen, jonka kans en ole ikinä tullut toimeen. Mä en ole saanut isän kuoleman jälkeen minkäänlaista rakkautta ja sympatiaa vanhemmalta mieheltä. Niinpä olen itse huomannut näin aikuisena, että en osaa suhtautua vanhempiin miehiin. Luulen että he aina haluavat jotai seksuaalista, siis ihan tututkin! Toivon siis, että sinulla on lapsillesi joku miespuolinen aikuinen, vaikka veljesi ym. joka sitten voi kannustaa ja rakastaa lapsiasi.



Myös noista muistoista sanon vielä, että meidän äiti ei jostain syystä koskaan puhu isästämme (kai se on vieläki niin vaikeaa), ja sitä jos mitä olisin aina toivonut. Ihan ne pienetkin jutut, että mistä ruuasta piti, mistä asioista nautti jne.



Toivottavasti sait sekavasta tekstistäni selvää!



Kaikkea hyvää sinulla ja voimia!



itsekin olen ajatellut niin, että vaikka vielä joskus löytäisin rakkauden (mikä tosin tuntuu ihan utopistiselta ajatukselta) niin lapsia en enää tee (vaikka rakastan lapsia yli kaiken ja enemmänkin olisin toivonut). Niin paljon rakastan jo olemassaolevia että en halua heidän joutuvan tavallaan eriarvoiseen asemaan. On kyllä ihania ihmisiä jotka ottavat lapset tavallaan omikseen, mutta varmaan enemmän juuri niitä jotka eivät niin tee.



Erityisen pahoillani olin lukiessani 2, että isäpuolenne muu suku ei teitä hyväksynyt. Minusta täysin käsittämätöntä ja suvaitsematonta toimintaa aikuisilta ihmisiltä. Lapsethan niitä viattomampia ovat oli tapaus mikä tahansa.



On TODELLA huojentavaa kuulla teiltä molemmilta, ettei asia ole vaikuttanut elämäänne siinä määrin että kyseenalaistaisitte oman minuutenne tai tuntisitte itsenne jollain tavoin puolinaisiksi.



Lisääkin vastauksia saa tulla. Asia on luonnollisesti minulle hyvin tärkeä.



AP


mita ei ole koskaan ollutkaan. Minusta on kuitenkin ollut ihan kiva, kun sukulaiset ja isan tunteneet ystavat ovat muistelleet ja kertoneet millainen persoona biologinen isani oli.



Mika sitten ei ole onnistunut niin hyvin, on se, etta aitini meni muutama vuosi isani kuolemasta uusiin naimisiin ja sai lapsia uuden miehensa kanssa. Siina ei sinansa mitaan pahaa, ihan luonnollista, etta elama jatkuu eteenpain. Kurjaksi jutun tekee se, etta mina ja veljeni oltiin sitten tuossa uudessa perheessa toisen luokan kansalaisia. Isapuoleni on ollut ihan ystavallinen meille, ei siis mikaan kiduttava hirvio, mutta kuitenkin on ollut tosi selvaa, etta ollaan vahempiarvoisia kuin sisaruksemme tasta liitosta.



Samoin isapuolen suku ja erityisesti (puoli)sisarusteni isovanhemmat eivat koskaa ole hyvaksyneet minua ja veljeani. Ja koska biologisella isallani ei ollut vanhempia - oli lastenkodissa kasvanut sotaorpo, niin tama ehka viela meidan tilanteessa korostui. Ja taloudellisesti oltiin myos aina huonommassa asemassa perheen sisalla, koska varakas isapuoleni kustani harrastuksia ja ulkomaanmatkoja vaan omille biologisille lapsilleen. Maksoi kylla aina minun ja veljeni perustarpeet, mika tietysti todella hyva juttu.



Eli tasapuolisuus mahdollisessa uudessa suhteessa on minusta se suurin kompastuskivi. Ymmarran, etta sinusta talla hetkella on vaikea kuvitella, etta koskaan uudessa suhteessa olisit, mutta elama vie onneksi pikku hiljaa eteenpain ja saattaa tuoda mukanaan myos ihania yllatyksia, ei pelkastaan suruja.



Voimia sinulle raskaasta ajanjaksosta selviamiseen. Uskon, etta lapsesti selviavat ihan hyvin, varsinkin jos sinulla on sukua ja ystavia auttamassa ja tukemassa kasvatustyossa!

eihän minulla mitään muuta kerrottavaa hänestä olekaan kuin vain hyvää. Hän oli elämäni mies ja hyvä isä. Lähinnä ajattelin että tuntevatko lapseni tästä huolimatta ison palan elämästään puuttuvan.



AP

Omat lapseni ovat niin pieniä että heillä ei muistoja jää (oletettavasti) mikä on surettanutkin minua todella kovasti. Ehkäpä heidän kuitenkin on helpompaa sopeutua juuri siksi...?



AP

Minulla oli syntyessäni 18v. vanhempi isoveli joka piti minulle isällistä kuria;) En siis kaivannut isääni lainkaan. Olisi ollut kiva kuulla jotain positiivisia juttua ja asioita isästäni, mutta valitettavasti hän olikin juoppo ja äitini taisi olla lähinnä helpottunut isäni kuoltua:(

Mutta siis mitään traumoja minulle ei tullut oikean isän puuttumisesta kun minulla oli tuo veli.

Se mikä on tärkeää on kuulla äidiltä niitä hyviä muistoja ja minkälainen isä oli luonteeltaan, missä oli hyvä, mitä tykkäsi tehdä.



Iso asia on mielestäni kans se ettei asiasta tehdä isoa numeroa. Jos aina lasten ympärillä voivotellaan sitä ettei lapsilla ole isää ja pohditaan miten ne lapset nyt pärjää niin varmasti tulee ongelmia.


Mina luulen, etta tavallaan on lapsen - ainakin pienten, mista itsellani siis on omakohtainen kokemus - helpompi " kestaa" , etta isa on kuollut kuin etta isa olis haipynyt muuten vaan. Semmoisessa tilanteessa helpommin lapsi alkaa ehka murrosiassa ainakin miettimaan, etta " miksi isa ei halua nahda" jne. ja tuntee ehka itsensa huonoksi ja muuta sellaista.



Minulla ei ole mitaan sellaisia kysymyksia mietittavana. Ja tosiaan sekin on ihan viisasta, mita tuossa joku sanoi, etta lapsien kuullen ei kannata paivitella, etta " voi, voi, miten lapset nyt parjaa, kun isatonna joutuvat kasvamaan" . Ihan hyvin voi parjata ja kasvaa onnelliseksi ja tasapainoiseksi ihmiseksi.



Sukulaisten ja isan tunteiden tuttujen muistot siirtyvat lapsille ja teilla on ehka valokuvia, joissa isa on lasten kanssa. Ne kantavat pitkalle. Minulle ainakin on kuvista ja muiden kertomuksista muodostunut vahva tunne siita, etta isa minua kovasti rakasti ja se tunne on kantanut ja auttanut itsetunnon kehittymisessa.



Ja ne muistot ja rakkaudentunne on siirtyneet jo seuraavaankin sukupolveen eli omille lapsilleni. Eli jos sinulla on ollut hyva ja rakastava mies, niin se rakkaus todellakin on se joka jaa elamaan. Itse en valitettavasti ole mitenkaan uskovainen, enka osaa kuoleman jalkeista sanoa sen kummempaa, mutta sen olen omassa elamassani vahvasti kokenut, etta rakkaus ei todellakaan koskaan katoa eika mene hukkaan. Olen ihan varma, etta sinun miehesi rakkaus sinua ja teidan lapsianne kohtaan jatkuu hyvana voimana lapsienne elamassa.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat