Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

ta ja täydellisyyten pyrkimistä, mutta pelkään toisaalta että en jaksa vauvaelämää kun elämä muutenkin tuntuu tosi raskaalta. Lapsen hankkiminen juuri nyt johtuu pääsääntöisesti siitä, että haluan syyn ja tilaisuuden irrottautua työelämästä ainakin hetkeksi ja mahdollisesti olla palaamatta sinne enää koskaan.



T. Työpaikkakiusattu

Sivut

Kommentit (31)

Käytkö missään terapiassa? Se voisi auttaa sinua selvittämään, miksi olit kiltti ja uuvutit itsesi ja mitä pohjimmiltaan odotit työelämältä.



Hanki myös harrastuksia, osallistu järjetötoimintaa tms. jossa voit oppia toimimaan ryhmässä uudestaan. Ja ehkä sinulla jo on harrastus, josta voisi saada elannon?

Itselläkin paluu työelämään vauva-ja pikkulapsivuosien jälkeen koittaa pian. En ole kuitenkaan mikään kiltteydestä kärsivä ole, hoitoalalla ei enää kovin kiltit pärjää. Uskon, että mikätahansa muutos voisi tehdä hyvää sinulle. onnea tulevaan! Syy ei ole kiusatussa, vaan kiusaajissa!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

kuin työelämässä tai koulussa vaaditaan. Tietenkin sitten joku superäiti tulee arvostelemaan äitinä oloasi, mutta lapsi ei vaadi sinulta muuta kun aikaa ja läsnäoloa ja hoitoa. Ilmeisesti olet saanut työelämässä paljon osaksesi epäreilua käytöstä, hyötymistä, pilkkaa ja kiusaamista? Näiltä luulen sinun äitinä saavan olla rauhassa (itse ainakin olen saanut olla).

Sain tarpeekseni ja otin elämäni ohjat omaan käteeni. Ja kuinka ollakaan, ollessani viimeisilläni raskaana, sain kuin sainkin sen vakkaripaikan ihan muualta kuin missä olin siihen saakka työskennellyt (2-3 kk pätkiä kahden vuoden ajan).



No, äitiyslomalle oli tietysti mukava jäädä tietäen, että työpaikka oli odottamassa. Vauvavuosi oli kuitenkin yllättävän rankka. Lapseni oli koliikkitapaus ja sitä kesti peräti viiden kuukauden ikään saakka. Ravasimme allergiatutkimuksissa, mutta mitään ei löytynyt. Lisäksi kyseessä oli erittäin temperamenttinen pakkaus, joka ei pitänyt mistään niistä asioista, joista vauvat yleensä nauttivat: kärryt olivat vauvalle kauhistus, liinassa ahdistui ja automatkat olivat yhtä huutamista. Ensimmäiset puoli vuotta olinkin käytännössä vankina kodissani, koska lapsen kanssa ei voinut lähteä mihinkään ja hän vaati jatkuvaa kantamista (mikään muu kuin syli ei kelvannut). Vielä kun imetyskin meni penkin alle, niin tunsin kyllä olevani varsinainen epäonnistuja-äiti.



Palasin vasten tahtoani töihin kun lapsi oli vuoden. Ajattelin, etten kehtaa olla pois pidempään, kun työpaikalla minua odotetaan töihin. Näin jälkeen päin ajateltuna kuulostaa niin typerältä... Vauvavuoden rankkuudesta huolimatta paluu työelämään oli vieläkin raskaampaa. Kannoin syyllisyyttä siitä, että vein lapsen hoitoon niin aikaisin, vaikka lapsi viihtyi tarhassa mainiosti. Lisäksi lähiesimieheni teki kaikkensa, että olisin luovuttanut koeajalla. Minulle on jäänyt se kuva, ettei hän alunperinkään hyväksynyt raskaana olevan naisen valintaa kyseiseen paikkaan. Nyt, puolentoista vuoden työssäolon jälkeen, olen uudelleen raskaana ja odotan kauhun sekaisin tuntein, miten vauva-aika pikkukakkosen kanssa tulee menemään. Rohkaisua saan siitä, että esikoisesta on kasvanut aivan ihastuttava, hellä ja erittäin terävä pikku ihminen. Jotain siis olemme tehneet oikeinkin.



Sen olen tässä rytäkässä oppinut, ettei elämä taida koskaan olla kovin helppoa ja yksinkertaista. Parhaiten pärjää, kun kuuntelee oman sydämensä ääntä ja tekee niin, että omatunto ei pahemmin soimaa. Meillä on vain yksi elämä ja sen varrella oma aikansa erilaisille asioille. Kun katson lastani, valinta on minulle nykyisin helppo. Tärkeämpää ei ole kuin hän ja tämä tuleva pikkuinen. Mutta aikuisen on kannettava myös aikuisen vastuu. Lapsesta ei ole kenenkään ongelmien ratkaisijaksi. Ne ongelmat on ratkottava ihan itse.





Vierailija:

Lainaus:


Siis että saisin sen vakkaripaikan, ei suurempia uratavoitteita. Tällä alalla on paljon naisia = paljon pätkiä. Paljon myös töihin hakijoita. On niin totta että saa joka päiv (siis ihan joka päivä) todistaa arvonsa työnantajalle, olla parhaimmillaan, pyydellä ihan normaaleja virheitä anteeksi, kuunnella ilkeilyä, ettei tuollaisia oteta enää töihin jne. Esimiehet eivät ole menneet henkilökohtaisuuksiin (heille olen " vain" yksi vuoromies toisten joukossa, eivät muista edes nimeäni eikä kukaan minua kaipaa ja olen korvattavissa välittömästi jne).



Vakityössä olevat eivät kenties voi kuvitella, minkälaiset paineet ja itkut saa tällaisesta työelämästä ihminen, joka yrittää vain tehdä työnsä hyvin, suhtautuu tekemiinsä virheisiin vakavasti ja toivoo sitä vakituista työsuhdetta. Pisin työsuhteeni on ollut 2 kk, kaikki muu elämä enemmän vähemmän työttömyys-pätkätyö-tasapainoilua. Tämän lisäksi olen kohdannut todella ilkeää ja päähänpotkivaa käytöstä muiden työntekijöiden taholta.



ap

eli että kun ennen olet arvostanut vain sitä työelämää, ja sitten huomannut että elämässä olisi tärkeämpiäkin asioita, niin sitten et olisi ensimmäinen. Minulle ainakin odotus ja vauvan saanti olivat elämäni onnellisinta aikaa, ja laittoivat lopullisesti arvoni uuteen järjestykseen.



Mutta jos yrität vain keksiä tekosyitä olla menemättä töihin ja äitiys kuulostaa sopivalta verukkeelta, niin en suosittele...



Ja sanon myös että masennus on hirveä tauti ja sairastuttaa koko perheen. Jos oikeasti olet pahasti masentunut niin en usko että pystyt rakastamaan tai hoitamaan itseäsi, lasta tai miestä ennen kuin olet hankkinut hoitoa. Kokemusta on. Lapsiperheen elämä on rankempaa kuin mikään ennen sitä, ja jo valmiiksi uupuneelle ja masentuneelle se on liian kova urakka. Ero tulee eikä sekään tee kauhean hyvää masennukselle...

Jos sinulla on voimakas masennus, niin sitten ehkä kannattaisi etsiä elämään sisältöä entisistä harrastuksista, liikunnasta tms. Mutta jos kyse on vain siitä, että päähän potkiminen on saanut sinut kyllästymään uraputkeen, niin kyllä silloin voisi vauvaa ajatella. Onko parisuhde kunnossa? Itse kyllästyin myös työelämään. Vauvavuosi oli elämäni pahin ja rankin, koska yllättäen myös ihmissuhteet muuttuivat siinä samalla, eikä parempaan suuntaan. Mutta nyt kun lapsi on jo kohta 3-v. olen voimissani ja halu takaisin työhön, joskin eri työpaikkaan. Minulle teki hyvää saada erakoitua muusta maailmasta vähäksi aikaa, eikä lapseni ole mielestäni siitä joutunut kärsimään. Kysymykseesi on muiden vaikea vastata, kuten arvaatkin. Laitahan hyvää musaa soimaan ja tanssi itsesi hyvälle tuulelle. Tsemppiä!

En siis " hankkisi" lasta vain siksi, että pääsisin pois töistä, vaan siksi, että haluaisin oikeasti lapsen. Lapsihan on osa elämää sitten aina.



Muuten kyllä ap:n viestit ovat melkein kuin minun. Minullakin on nyt sairasloma menossa, masennuksen ja väsymisen vuoksi. Tosin väsymys ei johdu pelkästään työelämästä, vaan suurimmaksi osaksi perhetilanteesta. Minulla on kamala vauvakuume ja luulen, että vauva olisi tässä tilanteessa ihan hyvä asia. Saisi elämälle merkitystä ja sisältöä. Nyt elämä on niin kamalan tyhjää.



Luulen, että sinä olisit lapsellesi ihan tarpeeksi hyvä äiti. Lapsi voisi jopa piristää, jos pystyisit nauttimaan hänestä ilman tosi kovaa väsymystä (kukapa tietää, olisiko vauva " helppo" vai vaativa...) Joka tapauksessa olen sitä mieltä, ettei uupumus ole este vauvalle, jos vain elämä muuten on kunnossa.

Mä en halua palata sinne enää koskaan. Tai en tiedä, mistä saisin sellaista tukea ja kuntoutusta että voisin itse kokea halua töihin. Mä olen vaan niin katkera siitä, että annoin työelämälle " kaikkeni" ja sain siitä kiitokseksi vaan pelkkää hyötymistä ja paskaa käteeni. Huomaan että tein sen vain kiltteyttäni tai tyhmyyttäni, luulin että se palkitaan jotenkin, mutta not.

Olen kai enemmän väsynyt ja hyvin pettynyt, surullinenkin tietty. Jaksan kyllä hoitaa itseni ja kodin joka päivä, herään, petaan sängyn, teen kaikenlaisia asioita päivällä, illalla olen miehen kanssa, menen nukkumaan jne. Käyn vielä satunnaisesti psykologilla juttelemassa tästä romahduksestani.



Uudelleen kouluttautuminen, opiskelu tms muutos elämässä on kyllä ollut vakavassa harkinnassa. Pelkään vaan että otan siitäkin kauhea stressin, arvosanojen ja suorittamisen suhteen. Lapsen kanssa ei kai tarvitse suorittaa mitään, voi keskittyä siihen hetkeen joka sillä hetkellä vallitsee?



Ap

Työelämässä olen ollut jo kauan, mutta tässä yrityksessä sain burn-outin vuodessa. Onneksi minulle on tarjottu uutta työpaikkaa, taidan vaihtaa yritystä tässä samalla. Ja tietenkin mielessä olisi vauva... Hassua, nyt sitä melkein toivoo, ettei saisi unelmiensa työpaikkaa, jottei vauvantulo taas siirry.



Ylitunnollinen työnarkomaani täälläkin.

Jos uskot, että todella haluat lapsen ja rakastat sitä, niin siitä vaan! Itsekin hyppäsin äitiyslomalle burnout-/uraputkesta ja nyt tuntuu ihanan seesteseltä kotona nyytin kanssa! Masentunut en ole ollut, mutta jos pystyt huolehtimaan itsestäsi ja erityisesti siitä toisesta, niin suosittelen! On ne vauva niiin ihania! Erityisesti se oma. Ei siinä työelämän murheet enää tunnu miltään sen jälkeen. Osaa suhteuttaa paremmin, mikä elämässä on tärkeää ja töissäkin osaa olla rennommin.

Mulla oli vielä raskausaikanakin melkein itsetuhoista pitempiaikaista masennusta. Hämmästyttävää kyllä kaikki meni hyvin ja minusta on kuoriutunut ihan hyvä äiti. Kyllä minulle on tehnyt hyvää päästä pois työelämästä ja parivuotias lapsikin on onnellinen, näin uskallan väittää. Vauva-aika oli raskas kyllä, mutta tuskin raskaampi kuin monella muulla. Mulla oli niin suuri onni, että sain aivan ihanan, rauhallisen lapsen.

Vahva ja iloinenkin ihminen murtuu eikä jaksa olla reipas ja positiivinen. Lapsesta en haluaisi terapeuttia vaan lähinnä jotain lämmintä ja kaunista elämääni sen vastapainoksi mitä viime aikoina olen saanut kokea. Olen juuri sellainen nuori nainen, joka on siirtänyt lastensaamista työn takia ja yrittänyt pätkätöissään olla joka päivä niin hyvä että saisi vielä sadannenkin pätkätyön.



ap


Itse tulin luojan kiitos raskaaksi ja olen erittäin onnellinen. Työpaikkakiusaaminen on enää muisto vain ja koen taas olevani ehjä ja tasapainoinen. On ihanaa laitalle vauvalle asioita valmiiksi ja odottaa hänen saapumistaan. Parasta terapiaa on ajatella toista henkilöä ja hänen parastaan kuin itseään.



Jos siis minulta suoranaisesti kysyisit, niin sanoisin että rohkeasti vaan vauvan yritykseen.

Siis että saisin sen vakkaripaikan, ei suurempia uratavoitteita. Tällä alalla on paljon naisia = paljon pätkiä. Paljon myös töihin hakijoita. On niin totta että saa joka päiv (siis ihan joka päivä) todistaa arvonsa työnantajalle, olla parhaimmillaan, pyydellä ihan normaaleja virheitä anteeksi, kuunnella ilkeilyä, ettei tuollaisia oteta enää töihin jne. Esimiehet eivät ole menneet henkilökohtaisuuksiin (heille olen " vain" yksi vuoromies toisten joukossa, eivät muista edes nimeäni eikä kukaan minua kaipaa ja olen korvattavissa välittömästi jne).



Vakityössä olevat eivät kenties voi kuvitella, minkälaiset paineet ja itkut saa tällaisesta työelämästä ihminen, joka yrittää vain tehdä työnsä hyvin, suhtautuu tekemiinsä virheisiin vakavasti ja toivoo sitä vakituista työsuhdetta. Pisin työsuhteeni on ollut 2 kk, kaikki muu elämä enemmän vähemmän työttömyys-pätkätyö-tasapainoilua. Tämän lisäksi olen kohdannut todella ilkeää ja päähänpotkivaa käytöstä muiden työntekijöiden taholta.



ap

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat