olenko nyt ymmärtänyt kaiken ihan väärin?!

Vierailija

pian kaksi vuotias poikani saa uhmaraivareita. Uhmaksi ne tunnistaa siitä, että kiukku kerii ja kerii, ensin on lusikka väärässä asennossa, sitten pitäisi äidin syöttää ja sitten on spagetti väärin päin lautasella, tai kastike koskee/ei koske makarooneja. Jos korjaan lusikan paikan, sitten syötän ja vielä oion spagetitkin, niin poika keksii uuden asian, kerii kiukkuaan kasaksi ja räjähtää lopulta tuskaisena. Olenkin lopettanut lusikoiden oikomiset ja todennut vain että nyt syödään, jokainen omalla tuolillaan (seuraavaksi keksivät 5 vuotiaan siskonsa kanssa haluta syliin syömään) ja omilla käsillään lusikkaa ja haarukkaa käyttäen. JOs tai kun yleensä kiukku siitä yltyy ja poika räjähtää raivoon, otan syliin, yleensä kiedon pyyhkeseen ja annan pojan huutaa, välillä saatan silitellä kyyneleitä pois. Poika pyytää yleensä itse hädissään päästä pakettiin. Välillä pakettia höllätään ja sitten taas pojan pyynnöstä tiukataan. Kun huuto loppuu, jatketaan syömistä ilman sen kummempaa. Jos raivari on voimakas, näkee poika vielä yöllä siitä unta ja raivoaa aikansa sylissäni vielä yölläkin. Silloinkin pyytää pakettiin. Luulin ymmärtäneeni jotain oleellista lasten kasvusta ja sen tukemisesta kunnes anoppini näki kuinka menettelen pojan raivarin tullessa. Sain kuulla kiukun olevan epänormaalia ja huuto pitää saada nopeasti loppumaan, harhauttamalla, keksimällä äkkiä jotain mielenkiinoista millä kiukku unohtuisi ja syöminen saataisiin jatkumaan. En epäile etteikö anoppini, vanha perhepäivähoitaja olisi läksyjään lukenut ja käynyt opissa lasten kasvatusasioissa. Mutta minäpä en. Olen vain ihan tavallinen kotiäiti, joka tekee niinkuin luulee että pitää tehdä. Ja nyt siis luulot on otettu pois, ja jäljelle on jäänyt suuri tuskainen epävarmuus siitä, olenko tosiaan ymmärtänyt kaiken väärin. Pitäisikö ne spagetit oikoa ja lusikat suoria ja lasta syöttää ja vielä keksiä harhautuksia että ruoka saataisiin suuhun ja lapsi onnelliseksi!?!?

Pitääkö niiden aina olla onnellisia? Eikö kunnon itku ja harmi välillä olekaan luonnollista? Ja jos nyt käy niin, että ollaan anopin kanssa molemmat oikeassa, että ennen tosiaan tehtiin niin ja nyt näin, niin miten lapsen kasvun tukeminen tai kasvatus voi olla muuttunut näin paljon? Ihan päälaelleen?! Ja jos näin on käynyt, niin millä ne kaikki mummot saataisiin uskomaan, että nyt tehdään näin ja ihan totta, se on HYVÄKSI lapselle?!



nimimerkki epäpätevä

Kommentit (1)

Vierailija

Hei!



On varmaan aikalailla eri asia hoidella kotona vieraiden lapsia kuin omia. Ehkä se anopin herkkänahkaisuus selittyy osaksi sillä. Kaksivuotiaan psyykkiset rakenteet ovat kovin heiveröisiä, mutta kiukku saattaa saada valtaisat mittasuhteet. Lapsesta tuntuu ettei hän selviä raivostaan millään ja tarvitsee todellakin jonkun, joka pistää hänet pakettiin. - Eivät asiat ratkea niin, että maailmasta tehdään sen mallinen kuin sille lapsipoloiselle olisi kulloinkin mieleen, vaan hänen pitäisi vähitellen oppia kestämään niinkin hirveitä asioita kuin että spagetti on väärään suuntaan mutkalla... Älä oio spagetteja äläkä suori lusikoita, äläkä varsinkaan ala keksimällä keksiä "kivoja juttuja" jotta pienet mieliharmit unohtuisivat. Lapsi tarvitsee nyt lujan aikuisen, joka auttaa hänet niiden hirvittävän voimakkaiden tunnemyllerrysten yli.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat