Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

hei kaikille,



onko " kohtalotovereita" ja hyviä vinkkejä mitä tehdä--meillä on pieni haaste elämässämme, kun tilanne on se, että meillä on 3 v. poika (juuri täytti). Elämä on kunnossa ja parisuhde kukoistaa ja mieheni rakastaa poikaansa yli kaiken ja on todella vastuullinen ja hyvä isä. nyt kuitenkin minun tekisi kovasti mieli toista lasta perheeseen. tämä tunne on ollut mulla jo vuoden päivät, ja olemme puhuneet asiasta kyllä. mutta kun tilanne on se, että mieheni ei kaipaa toista lasta. hänen milelestään asiat ovat näin kohdallaan ja yksi lapsi riittää hänelle.



mutta mitä tehdä jos minulla on sellainen tunne että toinen lapsi " puuttuu" ? miten pääsen tästä tunteesta yli ? olen jo yli 35, eli " peliaikaa" itselläni ei ole ikuisesti. lapsemmekin kasvaa koko ajan ja ikäero kasvaa.



onko muilla saman laista elämän vaihetta ? mitä tehdä ? en voi enkä halua toista pakottaa toiseen lapsen. mutta eikö minullakin ole oikeus haluta (ja saada) lapsia lisää ? onpa vaikea paikka.

Sivut

Kommentit (23)

Oli mielenkiintoista lukea vaikka kokemusta ei ole. Ap:lle (ja muillekin) että ei tietysti toista voi pakottaa lapseen mutta itse ajattelisin asian niin että ei mieskään saisi " pakottaa" siihen että lapsia on vain yksi. Eli että mies saisi päättää asian kokonaan, jos hän haluaa vain yhden lapsen niin sitten olisi äidiltä kamalaa haluta toista. Äh, ymmärrättekö mitä tarkoitan?



Saisitteko puhuttua asiat kunnolla halki, niin että molemmat saisivat perustella kunnolla oman kantansa? Molemmilla olisi oikeus puhua juuri niillä sanoilla kun huvittaa ja toisen täytyy kuunnella ja yrittää ymmärtää.



Minä olen vähän eri mieltä tuosta että on iso ero onko kyseessä toinen lapsi vai vasta kolmas, neljäs, jne. Minulle oli aina selvää että haluan kolme lasta ja jos mies olisi sanonut ehdottoman ei:n tokan jälkeen niin kyllä se olisi ollut minulle tosi kova pala! Jotenkin perhe ei olisi tuntunut kokonaiselta...



Mutta kuten sanottua, yrittäkää löytää yhteinen ratkaisu asiaan, todellakaan perhettä ei pidä rikkoa asian takia!

Meilläpä tilanne niinpäin, että mieheni haluaisi ja minä en. Siis toisesta lapsesta on kysymys. esikoispoikamme on ihana, terve, reipas 4-vuotias päivänsäde. Pitääkö aina perustella, jos päätyy tasapainoiseen perhe-elämään yhden lapsen kanssa? Mieheni on asian ottanut melko tyynesti, varsinkin kun siihen liittyy taloudellinenkin puoli. Olen 32-vuotias, ja hankalassa tilanteessa työpaikkani suhteen. Siis jos jäisin äitiyslomalle. Enkä koe olevani yhtään huonompi kuin runsaslapsiperheiden äidit. Ehkä välillä jopa päinvastoin :)





Nämä ovat hyvin henkilökohtaisia asioita, kukin perhe tekee omat päätöksesnä. Pahinta, jos erimielisyys tässä asiassa johtaa vakaviin riitoihin ja lopulta eroon. Silloin pilataan sen ainukaisenkin lapsen mahdollisuus täyteen perheonneen.



Jokatapauksessa, onnea ja rohkeutta päätöksentekoon! :)

olen ollut samassa tilanteessa ja ajatellut ettei siitä surusta pääse mitenkään koskaan yli, masennuin ja kävin terapeutillakin ja yhdessä kävimme perheneuvolassa puolen vuoden ajan " pesemässä likapyykkiä" parisuhteesta eikä ero ollut todellakaan kaukana ( molemmat itsepäisiä). Hyvä ystäväni totesi kerran" sun lapset on AINA sun lapsia, mutta sun mies voi jonain päivänä olla jonkun toisen mies!!! sitäkin kannattaa miettiä tässä vaakakupissa!



Voimia jaksaa eteenpäin!

Meilläkin mies on koko ajan halunnut vain yhden, joskin esikoinen on vasta runsaan vuoden ja minun ikäni näkyy nimimerkistä :) (mies vähän yli 30). Kuulemma maailmassa on ihmisiä jo nyt liikaa, synnytys ja pikkuvauva-aika olivat rankkoja ja lapsi saa tarpeeksi seuraa tarhassa ja sukulaislapsista. Kaveriperheessä on myös maailmanparantajaisä, joka ei maailman väkilukua halua enää enempää kasvattaa (heilläkin on yksi).



Molemmat isät olisivat kylläkin valmiita adoptioon ja tuossa tuttavaperheessä myös sijaisvanhempana toimimiseen. Olenkin joutunut miettimään, että onko oma toiveeni biologisesta lapsesta jotenkin itsekäs. Lähipiirissä on kokemus perheestä, jossa oli sekä biologisia että adoptiolapsia ja aika pahoja ongelmia (monista syistä johtuen), ja itsekin pelkään, että adoptiolapsi vertaisi itseään koko ajan biologiseen. Lisäksi Suomi on edelleen niin rasistinen maa, että kansainvälinen adoptio epäilyttää lapsen tulevaisuuden kannalta.

olemme siis " kohtalotovereita" ---olen aivan samaa mieltä että toistahan ei voi eika saa pakottaa mihinkään vasten tahtoaan. siksi juuri aiemmin sanoinkin, että minull ei mikään " tämä on minun projektini" ratkaisut sovi- eikä kyllä sovi miehellenikään.



mutta ei ole helppoa. en missään nimessä ole valmis enkä edes miettinyt sellaista vaihtoehtoa että tiemme eroaisivat tämän asian takia- meillä on todella fantastinen parisuhde ja todella paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja yhteistä historiaa sen verran takana- ja yhteinen lapsikin ! eli sen luokan aiheesta ei ole kysymys minullekaan, että olisin valmis sellaisen hinnan maksamaan.



yritän keksiä mielekästä tekemistä ja nauttia täysillä ainokaisestamme. ehkä tämä tuntuu juuri nyt niin raskaalta, koska kaikki ympärillämme ovat saaneet tai saamassa sitä toista lastansa. ja kyselyjäkin tulee koko ajan enemmän ja vähemmän. olen viitannut että lähempiä syitä voi tiedustella mieheltäni, miksi toista lasta ei kuulu. se vaan tuntuu erityisen pahalta, että mieheni on kertonut itse jo vanhemmilleen, että meille ei tule koskaan toista lasta. se tuntui pahalta- en ollut itse paikalla ja hän kertoi sen ihan samassa rivissä kaikkien muiden asioiden kanssa. arkoitan siis sitä, että hän on jo julkistanut muille että lopputulema on tuo.



jos sinulla on hyviä vinkkejä Vinje miten saada asia omasta pääkopastani pois, ja mappiin " ö" niin otan kiitollisuudella vastaan !

...ja olipa lohduttavaa että muita samassa tilanteessa olevia löytyy. Meillä poika 3v ja itse olen elänyt vauvakuumeen kourissa melkein tasan 2v. Ja mies ei innostu toisesta lapsesta. Olen ollut myös samoilla linjoilla monien muiden kanssa ja olen yrittänyt olla painostamatta.. uskon että jos oikein kovasti alkaisin asiasta vääntää niin mies suostuisi -toisaalta mun luontoni ei moiseen anna ryhtyä. Kuitenkin yhtä arvokas mun vauvatoiveeni rinnalla on miehen ei vielä-toive. Ja silti suututtaa ja itkettää välillä tosissaan (erityisesti näin kierron eka päivinä, koskapa salaa aina toivon että mitä jos sittenkin...)



*Huokaus*



ja meilläkin lähipiiri on toisella kierroksella -karmeaa huomata itsestään sellaisia alkukantaisia kateuden puuskia, oikein hävettää välillä. Itse olen kohta 32v eli aikaa vielä on mutta, mutta..

Jos hänelle asia on sellainen, ettei hän kaipaa toista lasta niin ehkä hän voisi kuitenkin ymmärtää sinun kaipuusi? Ja jos ei asia hänelle ole " ei ikinä eikä missään tapauksessa luokkaa" , niin ehkä hän voisi harkita tilannetta uudestaan jos ymmärtäisi miten iso asia tämä on sinulle.



Meillä on kolme lasta ja mieheni on päättänyt ettei enää yhtään, hänelle päätös oli helppo mutta minä olen joutunu pidempään sulattelemaan asiaa ja tekemään töitä sen ajatuksen kanssa ettei meille enää vauvoja tule, vaikka en itsekään koe tässä elämäntilanteessa kolmen alle kouluikäisen kanssa haluavani lisää lapsia. Joten ymmärrän miten iso asia tämä on, kun itse vielä haluat lapsen ja toinen ei..



voimia ja toivottavasti pääsette asiassa ratkaisuun mikä miellyttää molempia!

niin, elämäntilanteet ovat niin kovin erilaisia ja ihmisten omat henkilökohtaiset tarpeet niiden mukana.



nämä ovatkin niitä isoja kysymyksiä, mihin ei koskaan ole yhtä oikeata vastausta. ei kai yksilapsisuutta tarvitsekaan mitenkään erityisesti perustella- kuten ei kai sitäkään, ettei joku halua ollenkaan lapsia- eikä sitäkään jos joku haluaa vaikka 5 lasta ! ja tunnen sellaisiakin ihmisiä. omia valintoja jan hyvä niin. mutta ristiriita tulee siitä jos toinen haluaa ja toinen ei.



luulen että tässä on biologiaakin mukana, mies on hedelmällinen hamaan tulevaisuuteen saakka ainakin periaatteessa, mutta nainen ei ole. ainakin meidän tapauksessa luulen myös sen olevan osasyynä.



mutta on vaikeaa perustella toiselle miksi toisen pitäisi haluta.

- se ei ole mahdollista- ainoa konsti on kai y kertoa että asia on itselle tärkeä. sen enmpää ei kai voi tehdä. tunnen myös niitä jotka ovat hankkineet lapsen " omana projektinaan" ollessaan miehen kanssa, mutta se ei taas ole minua varten.



mieheni mielestä kaikki 2-lapsiset ovat sitä paitsi vähän " standardi-ihmisiä" kun se on se " perinteinen" malli että tyttö, poika, koira ja omakotitalo. hän taistelee näitä perinteisiä perhekäsityksiä vastana. en vain ymmärrä miksi pitää ajatella niin kaavamaisesti- että jos meillä on 2 lasta niin olemme se vakio---





kirjoitelkaa vain lisää ajatuksia ja kokemuksia asiasta !

mukavaa kevättä kaikille.



sinänsä lohdullista !



juu, olen kyllä hieman samaa mieltä sen kanssa, että on ehkä kuitenkin eri asia haluta 4 lasta kuin 2 lasta.



Pumpulilla oli hyviä mietteitä. itse asiassa juuri tuota samaa olen miettinyt, hieman eri vinkkelistä- eli siitä, että mitä sitten 40 vuoden kuluttua, kun olemme jo yli 70-kymppisiä, ja jos ei ole kuin yksi lapsi jonka pitäisi huolehtia ja käydä katsomassa meitä vanhoja ?eli ajattelen asiaa oikeastaan enemmänkin poikamme näkökulmasta. lisäksi, hänellä ei tule koskaan sitten olemaan ketään jonka kanssa jakaa asioita vanhemmistaan ja sitä huolenpitoa. sitten omasta itsekkäästä näkökulmasta sellainenkin asia, että mitä jos sille yhdelle lapselle tapahtuu jotain- sitten se olikin siinä eli " munat ovat kaikki yhdessä korissa" .



olen nämä kaikki näkökulmat kertonut miehelleni. hänellä on yksi sisar, mutta kuulemma hän voisi ihan hyvin kuvitella elävänsä myös ainoana lapsena (eivät ole kovin läheisiä)..no, epäilenpä kuitenkin tuota lausuntoa käytännössä-

mutta siis nuokaan perusteluni eivät ole häntä saaneet muuttamaan kantaansa, saatikka pohtimaan asioita.



kaipa kaikilla on oikeus mielipiteeseensä. välistä vaan tuntuu että on oikeasti hieman epäreilua " evätä" minulta se toinen lapsi ja nykyisen lapsemme mahdollisuus sisareen.



taloudellisesti meillä olisi mahdollisuus toiseen lapseen, samoin mieheni ei edes pelkää sitä vauvan hoitoa. hullua kyllä, hän oli muutama vuosi sitten halukas adoptoimaan lapsen ulkomailta ! kun kuulemma se olisi tapa myös auttaa maailmaa- ja maailma kun on muutenkin pullollaan lapsia. en ihan ymmärrä- sanoin hänelle että adoptointi tarkoittaa ihan samaa kuin toinen lapsi, se maailman parantaminen nyt tulee siinä ikään kuin kyytipoikana. en kyllä ymmärrä hänen logiikkaansa ollenkaan ! äärimmäisen turhauttavaa. emme ole edenneet mitenkään adoptio-asiassa, koska elämäntilanteessamme saatta tulla muutoksia asuinpaikan- siis maan suhteen. itse olisin hyvin valmis siihen adoptioonkin. ainakin sitten omalta osaltaan voisi myös lisätä monikulttuurisuutta ja ymmärtämystä.

Olipa lohdullista löytää kohtalotoveri. Anteeksi nyt vaan muutamat kirjoittajat, mutta musta on eri asia jos lapsia on jo muutama ja sitten ollaan erimielisiä 3. tai 4. jne lapsesta. Itsestä ainakin yksi suuri kivun aihe on se, että tämä lapsi jää ainoaksi, jos mies pysyy kannassaan.



Meillä siis tilanne se, että esikko on 2 + v ja mies on varsin ehdottomasti sitä mieltä että yksi lapsi riittää. Itselläni on vauvakuumetta, mutta ei paljoakaan toiveita siitä että mies muuttaisi mielensä. Taaperomme syntymä ja vauvavuosi olivat rankkoja ja musta tuntuu että mies ei ole päässyt niistä yli. On sitä mieltä että samaa souvvia ei kahdesti jaksettaisi.



Meillä ei miehen päätä käännetä ja lapsi tarvitsee äidin ja isän. Mieheni on upea isä, parisuhteemme voi hyvin eli pitää varmaan olla vaan kiitollinen tästä ja unohtaa vauvahaaveet iäksi, näin olen tätä työstänyt. Surettaa kyllä että esikko jää sitten kai ainokaiseksi :(

Mulla kävi viime viikolla lastenvaateliikkeessä asiakas, jonka puheet jäi todella mieleen pyörimään. Osaltaan ne liippaa tätä sun aloitusta, joten kerronpa hänen näkökantansa tähän.



Hän oli ostamassa juuri syntyneelle lastenlapselleen lahjaa. Kysyin, oliko lapsi perheen ensimmäinen, mutta toinen kuulemma jo oli. POika, kuten edellinenkin. Tyttöä mummi-asiakas oli selvästi toivonut, mutta itse kahden pojan äitinä sanoin, että onhan se hienoa, että on kaksi poikaakin. Asiakas vastasi, että hän toivoo poikansa vielä tekevän kolmannen lapsen, koska se varmaan sitten olisi tyttö. Minä odotan kolmattani ja totesin taas, että ihania ne pojatkin on, että eiköhän meillekin kolmas poika ole tulossa...



Sitten asiakas sanoikin, että on todella iloinen tästä toisesta lapsesta ja toivoo ylipäänsä poikansa vielä tekevän kolmannen lapsen, on se sitten kumpaa sukupuolta vain, koska hänellä itsellään on vain tämä yksi poika. Ja nyt kun mies on kuollut (nainen oli n. 60-vuotias), hän tunsi olevansa kovin yksinäinen. " Aikanaan ajatus yhdestä lapsesta tuntui ihan oikealta, mutta nyt kun on vain yksi poika niin on niin yksinäistä. Haluaisin paljon elämää ympärilleni."



Olen tosiaan miettinyt hänen sanojaan ja todennut, että myös me olemme paljon, todella paljon enemmän tekemisissä minun vanhempieni kanssa kuin mieheni vanhempien, he tosin elävät vielä molemmat. Kuitenkin tämän naisen ajatukset omasta tilanteestaan ovat saaneet minutkin ajattelemaan omaa vanhuuttani. Entä jos se ainoa lapsi asuisi kaukana, onko kukaan auttelemassa tarvittaessa meitä? Entä ne juhlapyhät, kun lapsen perhe viettää aikaa toisessa mummilassa tms.? Kaikkea tuli mieleeni...ehkä liiankin paljon ;-) Kuitenkin olen onnellinen näistä kolmestani, elämää riittää ympärillämme paitsi lähivuodet niin vielä monien lastenlastenkin muodossa, toivottavasti.



Voimia sinulle!

Monta lohdullista kommenttia, jotenkin oma olo helpottuu kun huomaan että on kohtalotovereita.



Me olemme mieheni kanssa kovia keskustelemaan ja hyvin vaikeistakin asioista. Tämä asia vain on sellainen ettei keskustelu ole yhtään auttanut. Olemme eri mieltä ja kumpikaan ei muuta mieltä. Se on sitten kiintoisa kysymys, onko jompi kumpi oikeus syvempi eli oikeus lapseen vai oikeus siihen ettei enää lisää lapsia.



Yksi näkökulma tästä keskustelusta vielä puuttuu. Mieheni totesi kiintoisasti että tuttavaperhe x:ssäkin mies vain peesaa vaimon lapsipäätöksiä eli että monilapsisuus voi myös olla miehen " välinpitämättömyyttä" . Kun on lukenut kertomuksia yhden lapsen isistä täällä, niin on tullut tunne että hyviä isiähän he, ehkäpä vaativat itseltään parempaa isyyttä kuin muut. Ja siksi kokevat että riittävät vain yhden isäksi!!



Olen itse täysin samanlaisessa tilanteessa. Itse olen myös pari vuotta haaveillut toisesta lapsesta, mutta mieheni vastaus on ehdoton ei. Myöskin meillä ensimmäinen lapsi oli molempien puolelta erittäin toivottu, raskaus oli ongelmaton, lapsi on ollut helppo - asiat ovat tällä hetkellä erittäin hyvin eikä valittamista pitäisi olla. Kuitenkin tuo asia vaivaa minua ja vaikuttaa suhtautumiseeni miestäni kohtaan, joka on muutoin suurenmoinen aviomies ja isä.



Siksi tunnenkin syyllisyyttä, että painostan miestäni, joka siis nykyisin saa raivokohtauksen jos mainitsenkin asiasta... Ymmärrän toisaalta hänenkin kantansa, koska asiat ovat tällä hetkellä hyvin, eikä vauva-arki aina niin ruusuista ole. Mutta toisaalta yhtä lailla ajattelen, että hän vie lapseltamme mahdollisuuden sisarukseen ja minulta toiseen lapseen.



Tiedän, että tämä tulee olemaan ikuisuuskysymys parisuhteessamme, jos lisää lapsia ei tule, ja minun on sen yli vaikea päästä. Siis jos kummankaan mieli ei lopulta muutu, kumpi saa tahtonsa lopulta läpi, ja onko toinen katkera lopun elämäänsä? En siis todellakaan ajattele eroavani miehestäni ja hankkivani lapsen jonkun muun kanssa, mutta kaikenlaistahan sitä tulee vauvakuumehuuruissa mietittyä, kun ei asiaa saa pois mielestään.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Uusimmat

Suosituimmat