Vierailija

Liki kaikki tutut kertovat kokeneensa niin " ihanan synnytyksen, upea kokemus" . Kipuihinkin kuulemma autanut epiduraali niin hienosti, että ollut liki kivuton synnytys.



Ei mulla vaan. Mun mielestä se edelleenkin, 3:n vuoden jälkeen, oli jotain aivan karmeeta...siis fyysisellä tasolla. Onhan se vauvan syntymä muuten ihanaa, mutta en voi sanoa, että tuosta synnyttämisestä voisin kovin positiivista sanottavaa keksiä. MÄ todella luulin kuolevani siihen kipuun.

Sivut

Kommentit (117)

esikoisen synnytys oli niin kamala etten vieläkään ole täysin toipunut (henkisesti) siitä.

Kuopuksen synnytys olikin sitten ns. helppo luomusynnytys ja siitä jäi hyvä mieli :) vaikka etukäteen kovasti pelotti. Luomusynnytystä en ollut toivonut mutta en ehtinyt mitään kipulääkitystä saamaan.

Nyt ootan jo toista ( oli ylläri ) ja en halunnut tehdä aborttii. Ekasta synnytyksestä aivan helvetilliset muistot, en saanut muuta kun ilokaasua, kätilö huusi mulle ja itse olin satavarma että kuolen hetkenä minä hyvänsä, ketään tukihenkilöä ei ollut mukana. Jos toinen synnytys on nyt samanlainen, niin tarvitsen kyllä terapiaa ja pitkään. Olen myös kuullut monen tutun sanovat että kuinka oli helppo synnytys ja pitävät mua aivan hulluna, kun koin tuskia, heidän siis ilmeisesti vaikea ymmärtää, olen kuulemma vain kipuherkkä, mutta sitä en todellakaan ole!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla


Minulla alkoi supistella torstai-iltana kivuliaasti n. 10 min. välein ja lapsivettä alkoi luikkia. Kipu oli kuitenkin siedettävää ja sinnittelin aamuun asti kotiin, välillä supisteli jopa parin minuutin välein.

Aamulla lähdettiin sairaalalle, ja tietysti supistukset loppui.

Sanoin vastaanottavalle kätilölle että vedet meni mutta supistukset loppui juuri.

Kätilö tutki minut todella kovakouraisesti ja töksäytti, että sulla on varmaan vaan pissa karannut ja laittoi minut huoneeseen odottamaan. Mies lähti töihin ja supistukset alkoi taas, olin yksin ja väsynyt ja sattui.

Olin yksin iltapäivään asti, jolloin joku lääkäri tutki minut tosi kovakouraisesti, ja hän kysyi että mitä sinä tänne tulit. Minä olin jo ihan itku silmässä ja väsynyt, sanoin että vesi meni. Sitten onneksi lääkärin käsille hulahti sitä vettä ja minua uskottiin.

Supisteli kuulemma liian vähän, jouduin itse kävelemään synnyttämättömien osastolle. Siellä istuin käytävässä ja pidättelin itkua sillä koski niin kovaa. Vasta parin tunnin päästä tuli hoitaja kysymään että eikö sulla ole huonetta.

Pääsin huoneeseen mutta minut piti taluttaa kun koski niin, en saanut syötyä mitään. Mies tuli onneksi tueksi töistä, oli jo ilta.



Pääsin viimein klo 21 synnytyssaliin kun en meinannut pysyä tajuissani kivulta, mies varmaan oli jo jollekin ärähtänyt. Rukoilin kätilöltä epiduraalia, mutta kätilö sanoi että anestesialääkärillä on hommia. Otin ilokaasua, joka ei auttanut yhtään. Itkin ja pysyin hädin tuskin tajuissani, mies sanoi myöhemmin että olin ollut useasti tajuttomana.

Sain viimein epiduraalin 5 tunnin odotuksen jälkeen, itkin lääkärille ja rukoilin sektioita, olin aivan lopussa.

Kätilö tiuski minulle (siitä hetkestä lähtien kun tulimme saliin) ja kuulemma voisin aivan rauhassa lähteä kotiin, he eivät tällaisia vinkujia leikkaa. Pyysin saada nähdä lääkärin, joka myös kävi ja naureskeli kätilön kanssa että meillä ei leikata kuin hätätapaukset. He nauroivat minulle, ja sen jälkeen kätilö vasta vittuilikin ihan suoraan sanottuna. Minulla oli supistellut jo 1,5 vrk, olin aivan loppu, en jaksanut muuta kuin itkeä.

Onneksi epiduraali vaikutti viimein ja nukahdin hetkeksi.

Heräsin siinä kello kolme yöllä ja tunsin että kakka tulee, sanoin kätilölle joka tutki minut.

En tuntenut jalkojani enkä mitään epiduraalilta, joten kätilö lähti.



Kello oli puoli neljä kun aloin ponnistaa, kätilö ei ollut paikalla. Ponnistin ja tunsin kuolevani, lapsi syntyi puoli seitsemältä aamulla. Se tuska minkä tunsin ponnistaessani oli niin uskomaton, että sitä en voi sanoin kuvailla. Huusin kuin viimeistä päivää ja tunsin miten paikat repeytyvät. Sitä tuskaa ei voi mitenkään kuvailla, se on jotain aivan kamalaa! Kätilö huusi vieressä kuin hinaaja kaiken maailman solvauksia.

Heti kun lapsi oli ulkona, ja hän oli ommellut (" unohti" antaa puudutetta, koski ihan helvetisti) hän lähti nenä pystyssä ja toikaisi että tulihan se ulos hänen vuorollaan.

Minut pakotettiin heti suihkuun vaikka en pysynyt jaloillani, kätilöt vaan nauroi että istu sitten suihkun lattialla.

Samaten jouduin kävelemään synnyttäneiden osastolle kun saattavalla sairaanhoitajalla oli " kädet täynnä" . Olisin pyörtynyt jos mies ei olisi tukenut minua, olin valvonut ja synnyttänyt kaksi yötä enkä ollut syönyt tai juonut mitään.



Myöhemmin synnytyksen hoitanut kätilö kävi osastolla nälvimässä minulle, sen kuulemma kuuluukin sattua kun lapsi syntyy (mutta kuuluuko sen olla kidutusta, siksikö naista kidutetaan kun niin kuuluu olla?). Hän oli todella koppava ja ylimielinen.



Osastolla kukaan ei auttanut minua imetyksessä tai käynyt kysymässä miten voin tai voiko olla avuksi. Pyysin päästä kotiin mahdollisimman nopeasti ja onneksi pääsinkin.



Odotan nyt toista lasta ja anon pelkosektiota, jos en saa niin leikkaan ennemmin lapseni itse ulos kuin synnytän!

Se tuska oli niin kauheaa, ja se vaan kesti ja kesti....



Anteeksi kun kerroin näin yksityiskohtaisesti, en ole koskaan kertonut synnytyksestäni kellekään sillä en pysty puhumaan asiasta, mutta tuntui että te ymmärrätte.

Miksi Suomessa kohdellaan naisia ihan tarkoituksella huonosti, ei ihme että syntyvyys laskee!

Nolointa ehkä vielä, että paperilla synnytys oli helppo - normaali ensisynnyttäjälle, ponnistusvaihekin kesti vain 10 min. Mutta... kivunsietoni on ilmeisesti maailman alhaisinta luokkaa. Synnytyksen jälkeen olisin voinut vannoa, että jos epiduraalia ei olisi annettu, olisin hypännyt ikkunasta.



Ponnistusvaiheen aikana ei kuulemma enää satu - ja paskat! Poltto oli kovempi kuin missään vaiheessa. En olisi ikinä uskonut oksentavani pelkästä kipukokemuksesta, mutta tulipa sekin tehtyä - ei ollut siis paha olo vaan kun elimistö meni siihen pisteeseen, että se räjähtää, niin eihän se tietenkään räjähdä vaan oksensin vaan. Tosin, jos epiduraalia ei olisi annettu, luulen, että olisin pyörtynyt tai sitten hypännyt ikkunasta.



Kidutus on se mihin sitä voisi verrata.

esikoisen synnytys oli todella helppo joten lähdin vähän niinkuin soitellen sotaan. sellasta kipua en olisi voinut edes kuvitella olevan olemassa. kätilö oli ihan tuskastunut muhun kun mä aloin itkeä kivusta, tiuskasi että mitä tahansa mutta lopeta tuo heti paikalla. pyysin epiduraalia, sanoi että anestesia lääkärillä on kiireellisempääkin tekemistä tässä sairaalassa kuin yksi synnyttäjä. (voi toki olla tottakin mutta mä pahotin mieleni tavasta jolla kaikki mun toiveet teilattiin) mä jouduin 10 tuntia makaamaan piuhoihin kytkettynä vasemmalla kyljelläni enkä saanut edes kättäni liikuttaa kun verenpainettani mitattiin koko ajan eli täytsin liikkumatta piti olla vaikka kuinka sattui. mitään kivunlievitystä en saanut, en edes ilokaasua. ponnistusvaiheen alkaessa kätilö huusi minulle että lakkaa säästelemästä itseäsi ei se lapsi tule sieltä muuten koskaan ulos. (ponnistusvaihe kesti 8 min, olipa helvetin kauan! 3 ponnistusta..) sain 3:n asteen repeämät jotka kätilö ompeli puuduttamatta. pyysin puudutusta mutta hän ei edes vastannut minulle. kaiken huippu oli kyllä se kun hän lopuksi oli lähdössä (työvuoro vaihtui) sanoi vielä mulle että kuinkas nyt sanotaan? ihan kuin olisin joku lapsi. siis kerjäsi kiitosta mun elämäni helvetillisimmistä tunneista!



mua harmittaa ettei mulla ollut ketään tukena siellä ja vielä enemmän harmittaa oma avuttomuus ja toisen armoilla oleminen. lapsia en enää koskaan tee, ennemmin kuolen! tämä kaikki tapahtui puolivuotta sitten joten ei tästä ole vielä edes niin mahdottomasti aikaa.

eli moittikaapa siitä lääkäriä, jos ette sektiota ole saaneet

ja kyllä kannattaa tehdä kirjallinen valitus sairaalaan jos kokee saaneensa huonoa hoitoa ja/tai kohtelua

minä tein moni sivuisen kirjelman sinne

voisi muka ponnistaa tai edes kiljua. Kyseessä tuntui olevan jonkilainen eläviltä tappaminen tms. Kätilö oli ystävällinen, mutta en pystynyt oikeastaan ollenkaan kommunikoimaan tämän kanssa kivun takia, saati ymmärtämään mitä hän tarkoitti.

Vierailija:

Lainaus:




Mutta ei mikään tule muuttumaan niin kauan kun joka tuutista vaan toitotetaan, että AVOIMIN MIELIN SYNNYTTÄMÄÄN, EI MITÄÄN KÄSIKIRJOITUKSIA, LUOTA AMMATTILAISIIN. Tässä nyt näkee, millaisia osa niistä ammattilaisista on. Sen vuoksi minä en ainakaan jätä koko projektia niitten varaan vaan otan asioista selvää itse.




Itse olen sinänsä jäävi tähän ketjuun vastaamaan, koska synnytykseni ovat olleet kohtuullisen helppoja ja olen synnyttänyt ilman kivunlievitystä. Mutta olen myös valmistautunut synnytyksiini todella hyvin, ja opetellut ja HARJOITELLUT raskausaikana rentoutumista ja oikeanlaista liikkumista ja sen myötä onnistunut siinä myös synnytyksissä. Tiedän että se on auttanut, koska kun minua esim yritettiin makuuttaa sairaalassa, niin kivut varmaan 10-kertaistuivat. Minä sitten yksinkertaisesti hyppäsin pystyyn niin että monitorit lentelivät, ja onneksi kätilöl ei kovin pahasti suuttunut... Mutta kuitenkin, omissa synnytyksissäni en ole juurikaan kätilöiden apuja kaipaillut, molemmilla kerroilla on ollut vähän nyrpeät kätilöt, mutta se ei ole kaitannut, koska vain ponnistusvaiheessa heitä on tarvittu.



Joten jos jotain voi sanoa, niin yrittäkää hakeutua, jos mahdollista sairaaloihin, joilla on " lempeä" maine, ja valmistautukaa itse synnytyksiin niin paljon kuin mahdollista. Uskon, että kun on kokenut vaikean synnytyksen, jossa lääkkeetkään eivät ole auttaneet, on vaikea uskoa, että luomumetodit voisivat auttaa, mutta ne todella voivat auttaa ihan mielettömän paljon. Eikä niitä tietenkään pelkästään tarvitse käyttää, jos haluaa muuta, niin ottaa muuta. Mutta lisäapu ei ainakaan synnytyksessä ole koskaan haitaksi : )



Hyviä synnytyksiä kaikille.

eikä minkäänlaisia jälkikeskusteluja käyty. Olisin toivonut voivani jutella kätilön kanssa asiasta. Ei kuulema ole aihetta sen kummemmin vatvoa asiaa :( Neuvoivat kyllä, että valituksen voi jättää kirjallisesti.

Mä olen kokenut olevani NIIIIIN yksin tämän asian kanssa. Kukaan tutuistani ei ole kokenut vastaavaa. Aina ovat olleet loppujen lopuksi tyytyväisiä synnytyksiinsä.

Minulla synnytys 9kk sitten oli aivan hirveä, kuolemanpelko oli kamala kokemus, en voi uskoa että selvisin hengissä ja että pienikin selvisi.



Synnytyksessäni meni kaikki pieleen ja 20 tunnin jälkeen pikkuinen syntyi hätäsektiolla viime hetkellä. Taju meni monta kertaa ja kaiken kukkuraksi meinasin tukehtua oksennukseeni. Synnytys oli käynnistetty. Olen nyt siis kokenut synnytyksen (ei mahtunutkaan) ja sektion, enkä ikinä synnytä enää alakautta.

Suurimmalla osalla kokemus ei ole yhtä järkyttävä! Pitäisköhän aloittaa ketju " helpoista" synnytyksistä, mulla nimittäin oli sellainen : )

Toinen synnytys taas oli aivan toisenlainen, kivut eivät olleet hirveät ja se oli nopeasti ohi. Toinen synnytys vei kauhean ensimmäisen synnytyksen muistot tiehensä ja enää en muistele sitä jatkuvasti. Aika paransi haavat minun kohdalla...

epiduraalin sitten vihdoin ja viimein 4-5 tunnin odottamisen jälkeen, minkä jälkeen olin ihan taju pois, nukuin vain ponnistusvaiheeseen asti.



Toisen lapseni synnytin täysin luomuna, ja synnytys oli aivan erilainen. En suostunut makaamaan, en suostunut kalvojen puhkaisuun enkä mihinkään toimenpiteisiin. Sanoin kätilölle suoraan että en niitä tahdo missään nimessä ellei ole lapsen kannalta pakko. Käveleskelin vain rauhassa ympäriinsä. Loppuvaiheessa kipu oli niin kova, että en voinut enää hengittää kunnolla vaan hinguin ja vinguin, puhuin sekavia enkä pystynyt enää liikkumaan, vaan mieheni siirteli minua paikasta toiseen. SILTI synnytys oli kivuttomampi kuin esikoisen synnytys, ja tästä jäi erinomaisen kauniit muistot.



Nimimerkillä: " Kaikkia turhia toimenpiteitä vastaan"

Ensimmäisessä oli plussaa se, että epiduraali auttoi jonkin aikaa. Koska alku oli ollut pitkä ja kivulias, en jaksanut enään kunnolla ponnistaa ja lapsi otettiin ulos imukupilla. Koko synnytyksen ajan jouduin makaamaan selälläni ja ponnistusvaiheen olin jalat telineissä. Kunnon repeämäthän siinä tuli.



Istukka ei suostunut irtoamaan, ja sitä revittiin kaksin käsin melkein puoli tuntia. Puolen vuoden jälkeenkin istuin kovalla alustalla hiukan varauksella.



Toinen lapsi syntyi 1,5 vuoden päästä, myös alakautta. Kaikki mahdolliset kivunlievitykset annettiin, mutta mikään ei tehonnut. Myös tällä kertaa makuutettiin koko synnytyksen ajan. Koska kivut oli kamalat, imin ilokaasua, että jotain helpotusta olisi ollut tarjolla, mutta sekin vietiin pois, kun en kuulemma keskittynyt synnytykseen tarpeeksi. Kun vauva lopulta oli pihalla, istukka ei suostunut irtoamaan tälläkään kertaa. Kun olin menettänyt melkein 2 litraa verta, kiidätettiin leikkaussaliin, jossa istukka irrotettiin leikkauksella. Tätä varten mut jouduttiin nukuttaan koska synnytyksen aikana ei epiduraali ollut auttanut ja siksi sitä ei voinut enää antaa.



No, kaikkien kivunlievitysten jälkeen ainoa mikä multa puutui, oli oikea jalka. Se oli 2 päivää täysin tunnoton. Ja kaiken lisäksi vauva sai synnytyksessä keuhkorepeämän ja joutui olemaan lastenosastolla kaksi viikkoa.



Olipa siis mukavat synnytyskokemukset. Nyt mulla on niin paha kohdunlaskeuma(tullut istukan kiskomisista), että syksyllä on edessä kohdunpoisto ja virtsarakon sekä peräsuolen korjausleikkaus.

Kannattaa myös muistaa, että epiduraali auttaa kipuun, mutta myös lamauttaa elimistön oman endorfiinien tuotannon. ELi kun epiduraalin vaikutus lakkaa, on synnyttäjä pahemmassa jamassa kuin luomusynnyttäjä keskimäärin (riippuen tietysti siitä, onko synnyttäjä ollut ihan paniikissa ja jännittänyt, se myös estää endorfiinien tuotantoa)



Itse siis olen synnyttänyt 2kertaa luomuna ja ponnistusvaiheet olleet kivuttomia, ensimmäinen synnytys oli muutenkin tosi helppo, toka kivuliaampi.

Mitään muuta kivunlievitystä en saanut kuin ilokaasua. Ketään ei saatu saliin vaikka mies laukkasi ympäri osastoa ja minä huusin apua... henkinen puoli hyätyksi tulleena oli yhtä kamalaa kuin fyysinen helvetillinen kipu. En meinannut enää lopussa saada hengitettyä kivulta.



Avautuminen oli siis se helvetti, ponnistus ei tuntunut enää miltään siihen verrattuna. Toinen vauva on tulossa kesällä, pelkään saavani pakokauhukohtauksen kun menen synnytyssaliin... toivon jotenkin saavani tälläkertaa hyvitystä edelliseen kertaan, tuskin toteutuu paikallisessa sairaalassa kuitenkaan...



Mutta perkele, aion kestää! Niin kovasti lisää lapsia haluamme!

Itse en aio hankkia yhtään lasta. Jo pelkkä synnyttäminen on näköjään aivan järkyttävää.



Onneksi on näitä palstoja, joista saa oikeiden ihmisten ajatuksia eri tilanteista.

En syytä sairaaloita, kätilöt ja lääkärit olivat ihania. Sain kivunlievitystä jota halusin, mutta pitkässsä synnytyksessä ehtii tulla vaiheita, joissa epiduraali ei vaikuta (ennen kuin saa uuden satsin ja kolmannen ja neljännen satsin...). Jostain syystä synnytykseni vaikeita.

että kaikenhuipuksi vauvalla ei ollut mitään ed. mainituista, eikä muutenkaan hätää. Diabetekseni vuoksi vain sokereita seurailivat, kun mies meni sinne katsomaan. Olivat ihmetelleet, että kun äitiä ei ole näkynyt, että eikö ole kiinnostunut=kamala loukkaus minulle, niin sen koin.

joillekin synnytyksen jälkeen ja imetyksessä erittyvä oksitosiini-hormooni aiheuttaa osittaisen muistinmenetyksen... joten ihan ei kantsi uskoa niitä kaikkia ' ihana synnytys' juttuja



itse koin sellaista kipua, etten tiennyt sellaista olevan olemassakaan, en voinut edes kuvitella. Vauva virhetarjonnassa ja repesin.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat