Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

Semmosta vaan aloin kyselemään, että kuinka moni OIKEASTI on kokenut parisuhteen jälkeen yksinhuoltajuuden paremmaksi / helpommaksi vaihtoehdoksi? Ja minkä ikäisen lapsen kanssa jäit yksinhuoltajaksi? Ja millälailla jouduit asumaan?

Itsellä mahdollisesti tulossa eteen tämä, niin harmillinen tilanne...

Asutaan rivitalokolmiossa nyt monen monta kysymystä tietenkin mielessä tästä yksinhuoltajuudesta...

Haluaisin kuulla muiden ihmisten tilanteita, hyviä ja huonoja kokemuksia. Jos saisi edes vähän helpotusta joihinkin kysymyksiin mitä itsellä mielessä...

Kiitos kaikille!

Kommentit (12)

saati että 3 vuotiaamme ei tarvitsisi nähdä/kuulla niitä. Kaikkein eniten eropäätöksen olemme pyörtäneet juuri lapsen takia. Hänen maailmansa romahtaminen on kamalinta mitä voin ajatella.



Me joutuisimme muuttamaan isosta omakotitalosta pois (talo on miehen) ja koko asunnon hankkiminen niillä kriteereillä mitä minulla on (rivari,oma piha ja lähellä hoitopaikkaa) tuntuu ylivoimaiselta. En edes osaa päättää ostaisinko oman vai vuokralle kun kustannukset on melkein samat.



Avoliiton myötä kaikki ystävät paikkakunnalta ovat kaikonneet ja jos julkaisen tämän asian edes puheasteella perheelleni tiedän että paluuta ei ole - heillä on mitta mieheni suhteen ollut jo pitkään täysi. Mies ei ole väkivaltainen tai ilkeä - muuta kuin minulle. Humalassakin hyväntuulinen ja " tolkuissaan" ja erinomainen isä, mutta minä en jaksa katsella hänen juomistaan kun tilanne vaan pahenee enkä voi ymmärtää miksi aikuinen ihminen pilaa omansa ja perheen elämän.



Kiitos kun sain purkaa itseäni - jos jollakin on jotain kommentoitavaa antakaa tulla. Ei mitään " Jätä se mies tyyppisiä vastauksia kiitos vaan jotain asiallista ajatellen eron vaikutuksista lapseen - joka on siis se suurin " ongelma" . Jos olisi yksin olisin jo eronnut.

Eli mies lähti juuri muutama viikko sitten. Halusi eron, koska perhe-elämä ei enää kiinnosta ja rakkaus on kuollut. Esikoinen täyttää kesällä kolme vuotta ja uusi vauva syntyy n. kuukauden päästä. Myös mä olen aika lamaantunut. Heinämamman kirjoitus oli kuin omani.



Myös mä kaipaisin neuvoja siihen, miten tästä eteenpäin. Kertokaa kokeneemmat ja samassa tilanteessa olevat.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Miehellä ei käsittääkseni ole toista naista. Hän vaan tuntee, ettei perhe-elämä sovikaan hänelle ja rakkaus mua kohtaan on kuollut. Eikä hänellä ole mitään motivaatiota yrittää jatkaa.



Myös minä olen käynyt ammattiauttajalla, jolta olen jotain neuvoja saanut. Mutta ehkä kuitenkin kaipaisin vielä neuvoja sellaisilta, jotka ovat kokeneet saman. Saatanpa hyvinkin laittaa sullekin privameiliä vielä, on niin samanlainen tilanne.



Toi on kyllä totta, että toinen lapsi tuo usein ongelmia suhteeseen. Lähinnä siis miehet pelästyvät. Mutta minkäs teet?



Vaikeinta tässä nyt on se, että tosiaan ystävät olisivat nyt niin tärkeitä. Eikä saisi jäädä yksin. Mutta kun juuri nyt en yksinkertaisesti jaksa / halua tavata oikein ketään! Raastavaa on se, kun juuri nyt niin kovasti kaipaisi oman kumppanin tukea, kun raskaus herkistää, niin sitä ei ole eikä tule. Ystäviltä toki saa ihanaa tukea, mutta se ei ole ihan sama asia kuitenkaan.



Tiedän kyllä selviäväni tästä. Mutta todella raskasta tämä on. Sehän sä varmasti tiedät kyllä....



Voimia!!!



Mamsi

eli minulla on 2kk vanha vauva ja esikoinen on 3 vuotta. Emme ole vielä eronneet, mutta se taitaa olla hyvin lähellä. Myös minun mieheni on huomannut ettei enää rakasta minua - tai siis ainakaan yhtä intohimoisesti kuin työkaveriaan... (fyysistä suhetta heillä ei ole). Sain kuulla asiasta ollessani raskaana ja onhan vauva vieläkin pieni. Kyllä ahdistaa ja pelottaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.



Tiedän pärjääväni lasten kanssa, mutta yksinäisyys ja aikuiskumppanin puute surettaa. Samoin kaikki yhteiset unelmat, yhteiset hyvät perheystävät - tuntuu, että kaikki tärkeä ja rakas on vaarassa.



Olemme käyneet myös terapiassa, mutta siitä ei taida olla hyötyä, sillä mieheni on tainnut jo päätöksensä tehdä...



Jotenkin kuitenkin lohduttaa se, ettei ole ainoa nainen maailmassa, joka jää yksin lasten ollessa pieniä...



Voimia kaikille!!



Poikakaverini muutti juuri viikko sitten pois kotoa ja minä jäin yksin 3 kk vauvamme kanssa asumaan vuokrakämppäämme. Olimme yhdessä melkein neljä vuotta ja poikakaverini varsinkin oli innokas saaman lapsen. Hän oli viime aikoina puhunut minulle, ettei ole tyytyväinen suhteesemme ja ettei hän ole niin onnellinen kuin voisi olla. Antoi vielä kuitenkin toivoa, että jos asia muuttuisi lapsen myötä.



Minua oli jäänyt mietityttämään moni asia hänen puheissaan ja kuukausi sitten luin hänen puhelimensa tekstarit etsien vastauksia kysymyksiini. Ja sainkin sellaisia vastauksia etten toivo kellekkään. Poikakaverillani oli ollut suhde toiseen naiseen jo kolmen kuukauden ajan. Ja nyt asian tultu ilmi hän muutti sitten suoraan tämän toisen naisen luokse.



Itselläni oli päivän verran ihan hirveä olo ja kauheasti avoimia kysymyksiä mihin pitäisi löytyä vastaus. Sitten asioista yhdessä keskusteltuamme alkoi asiat selvitä, nyt pitäisi mennä sopimaan elatusavuista ja tapaamisoikeuksista. Haluan kuitenkin olla poikaystäväni kanssa hyvissä väleissä jo ihan lapsemmekin vuoksi.



Itse olen paljon puhunut asiasta ystävieni ja molempien perheiden kanssa. Ihmettelen itsekkin miten olen pystynyt kuitenkin jatkamaan arkea normaaliin malliin, mutta kyllä se ihana oma lapsi antaa paljon energiaa.



Minua kuitenkin mietityttää tulevaisuus, että miten asiat sujuvat jatkossa lapsen kannalta. En olisi koskaan tullut ajatelleeksi, että minusta tulisi yksinhuoltaja. Oli unelmia ihanasta perheestä ja nyt kipeää tekee se että lapsen isä voi uuden naisen kanssa leikkiä perhettä ja minulla ei ole ketään tässä lähellä kenen kanssa jakaa ilot ja surut. Tietenkin on ystäviä, mutta se ei ole sama asia. Mietityttää myös, että löytyykö itselle sitten koskaan sitä uutta miestä rinnalle ja voiko ihmisiin enää luottaa ollenkaan???



Kyllä me naiset kuitenkin ollaan niin vahvoja, että tästä selvitään. Onhan näitä samanlaisia tapauksia muitakin ja toivotaan, että asiat joskus kääntyy meillekkin onnellisesti.

Erosin tämän vuoden alussa avomiehestäni poikani ollessa 7-kuinen. Ero päätös oli pyörinyt jo pitkään mutta en vain uskaltanut tehdä sitä viimeistä päätöstä. Suhteessamme oli todella isoja ongelmia, joiden ratkominen oli mahdottomuus. Näin jälkeen päin ajatellen olisi pitänyt erota jo aika päiviä sitten mutta pelko siitä, että jää pienen vauvan kanssa ihan yksin pakotti minut elämään huonossa suhteessa.



Asumisjärjestelyt sain toimimaan aika nopeasti eron jälkeen. Jäin asumaan entiseen kaksioon ja mies sai uuden asunnon kaupungilta. Nyt olen todella onnellinen, että sain tehtyä lopultakin eropäätöksen. Ei tarvitse enää odotella, että milloin mies tulee ryyppyreissuiltaan/kavereiden luonta ja raha-asiatkin on helpompi hoitaa kun ei tarvitse elättää ketään " ylimääräistä" .



Yksinhuoltajana pärjään mielestäni tosi hyvin vaikka alussa hirvittikin että miten jaksan kun pitää kantaa kaikesta yksin vastuu. Pojan hoito on suurimmaksi osaksi minulla, sillä ex-mieheni hoitaa silloin kun häntä huvittaa. Välit ovat paljon paremmat kuin silloin kun seurustelimme, sillä enää minun ei tarvitse välittää hänen tekemisistään.



Jos sinusta oikeasti tuntuu siltä että eläminen miehen kanssa on hankalaa niin on paljon parempi elää yksin. Alussa tuntui aika ikävältä kun joutui olemaan yksin mutta olin jo aika hyvin tottunut siihen muutekin kun ex-mieheni oli aina muualla paitsi kotona.



Nykyisin tapailen miestä, jolla on kaksi lasta itsellään. Eteneminen on tapahtunut aika hitaasti sillä kaiken tuon jälkeen en halua enää satuttaa itseäni henkisesti. Olen tyytyväinen ettei minun tarvitse olla ihmisen kanssa jolla on ongelmia alkoholin kanssa eikä osaa hoitaa raha-asioitaan.



Eropäätös on suuri asia mutta joskus se on ainoa vaihtoehto. Voimia sinulle!

jaksaisitko kertoa enemmän kuinka pärjäsit yksin pienen lapsen ja vauvan kanssa? saitko tukea muilta tai ex mieheltäsi?

Kovasti painin monen kysymyksen kanssa, joista en usko selviytyväni :(

Enpä olisi uskonut, että muitakin on samassa tilanteessa kuin minä.



Meillä tosiaan näköjään melko samanlaiset tilanteet. Onko miehelläsi joku toinen? Meillä miehellä suhde toisen naisen kanssa.



Kävin juttelemassa tapahtuneesta ammatti-ihmisen kanssa ja häneltä sain ihan hyviä konkreettisia neuvoja mitä pitäisi ajatella ja miten toimia. Hän korosti tukijoukkojen tärkeyttä. Hän myös sanoi, että valtaosa avioeroista tapahtuu kun perheeseen on syntymässä toinen lapsi. Tosin mun mies pettänyt jo ennen kuin toisen lapsen tulo ollut edes tiedossa.



Jos haluat vaihtaa ajatuksia meilitse, niin kirjoittele hsl@netti.fi



esikoinen oli silloin 2 ja toinen syntyi sinä aikana....Alku " järkytykseen" meni reilu puolivuotta mutta sitten alkoi helpottaa. Ja yksin lasten kanssa eläminen sai itsetuntoni nousemaan ja muutenkin (kavereiden) mukaan heräsin eloon....kun ei parisuhde toimi niin se ei silloin todellakaan ole hyväksi...suurin pelkohan erossa on yksinäisyys ja sitä minäkin pisimpään surin en niinkään sitä exää...Mutta niinkuin sanoin jos ei suhde toimi niin ero ei voi olla huonompi vaihtoehto.

poika oli 1v.kun erosimme ja ratkaisu oli super hyvä(nyt jälkeenpäin ajatellen)kaikesta selviää niin rahallisesti kuin henkisestikin.7vuotta oltiin kaksin ja nyt ihana uusi mies.mikä sua eniten erossa huolestuttaa?

Painiskelen täällä ihan samanlaisten kysymysten äärellä.

Syitä miksi tilanne se mitä on en jaksa alkaa selvittämään, mutta tilanne kuitenkin se, että olen hiljattain jäänyt yksin 3-vuotiaan lapsen kanssa ja odotan toista.



Lähinnä mietin, että miten tästä voi koskaan toipua ja päästä eteenpäin? Missä välissä teen surutyön ja mitä jos katkeroidun?



Ja miten pärjään taloudellisesti lasten kanssa? Ja miten jaksan lapsen ja vauvan kanssa? Mitä jos kaiken tämän seurauksena sairastun synnytyksen jälkeiseen masennukseen?



Olen jo nyt huomannut, että puran pahaa oloani ja suruani 3-vuotiaaseen :( Toisaalta yritän olla iloinen ja vahva. Ja samalla yritän keskittyä vielä vatsassa olevan vauvan hyvinvointiin.

esikoisen isän kanssa tytön ollessa reilu 2-vuotias. Olisi pitänyt erota jo paljon aikaisemmin, mutta se vaan ei ole niin helppoa..

Eron jälkeen meni hieman aikaa tottua " yksin" oloon mutta sen jälkeen elämä helpottui avoliiton aikaisesta paljon.

Onnellinen äiti jaksaa paremmin lapsen kanssa. Itse ainakin koin olevani parempi äiti lapselle kun en surujani kiukutellut lapselle. Ainahan sitä hermostuu helpommin surullisena. Lisäksi lapsi sai paljon huomiota, jota varmasti tarvitsikin riitoja kuunneltuaan. Nyt oli aikaa vain lapselle, ja itselle.

Vieläkin, tyttö pian 6-vuotias, uskon että elämämme on ollut näin parempaa, enkä koskaan vaihtaisi pois aikaa jonka vietin ihan vain kahden tyttöni kanssa. Nyt meillä on " varaisi" ja kakkonen tulossa. Esikoinen tykkää uudesta miehestäni todella paljon, ja käy säännöllisesti myös oman isänsä luona. Ja tietysti odottaa isosiskoksi tuloa.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat