Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

... bulimiaan. Huoh... monen vuoden jälkeen.



Mikähän sen taas on laukaissut? Ei voi ymmärtää..



Kaiken pitäisi olla hyvin. Oma ihana rakas ymmärtäväinen aviomies, ihana tytär (9kk), tosi vahva tukiverkko jne.

Kaikki on siis hyvin.

Paitsi se, että mä vihaan itseäni ja etenkin ulkonäköäni. Kai se on taas tämä kevät... postimyyntiluettelot pursuaa kesäkuteita, kaikki kaverit on niin älyttömän kauniita, ja etenkin sisko on aina ollut sellaista mallityyppiä.



Eilen illalla olin jo NIIN lähellä tunnustaa miehelleni sairastumisestani, kun hän illalla peiton alla yritti halia, ja minä vetäydyin pois. Ei tulisi mielenkään antaa hänen koskea mun ällöttävää kehoani... Mies luulee, että hänessä on vika, ja että mä olen kyllästynyt häneen!



En mä voi kertoa kellekään. Enkä mä voi lopettaa. Mun täytyy vaan odottaa....



Kiitos kun sain purkautua :0)!

Kommentit (9)

En vielä edes seurustellut silloin... Mieheni tietää vain, että olen sairastanut aikanaan bulimiaa, ja että se meni jo aika pahaksi.



Ystävälläni on tällä hetkellä niin paljon omiakin ongelmia, etten halua häntä vaivata...



Tämä olo on ihan kamalaa!! Ja kaikenlisäksi mä pelkään kuollakseni, että tartutan tämän skitsoamisen painosta, ruoasta, syömisestä ym. omaan tyttäreeni...



Mä en osaa puhua ammattiauttajille. Siitä olen 100% varma.



Auttakaa mua..

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

mä olen aina vihannut itseäni ja painoani, oli se sitten 85 tai 50. aina samanlainen inhottava läski.



en ole ollut kunnolla bulimiaa/anoreksiaa sairastava, mutta viikkojen ruuatonta aikaa ja kaikkia ihmedieettejä on ollut ja itsensä rankaisemista syömisen takia... eli ei tervettä. ja avioliitto hajosi sen takia, että vihasin itseäni ja mies ei enää jaksanut koska mikään rakkaus ei riittänyt minulle. kostoksi eron jälkeen otti tosi läskin naisen, kuten uhkasikin :/



eron jälkeen oksentelin melkein puoli vuotta aina jos oli paha olo, eli montakin kertaa päivässä. ja laihduin n.80 kilosta 60 kiloon. hyvä niin, mutta menin lääkäriin kun en kestänyt pahaa oloa enkä sitä, että lapsi ehkä kärsi siitä. yt parissa vuodessa olen lihonut nuo kilot takaisin ja nyt inhoan itseäni ihan yhtä paljon kuin aina... uusi ihana mies ei auta asiaa, häntäkin haittaa se, että haukun itseäni jatkuvasti rumaksi, läskiksi valaaksi jne... kohta varmasti hänkin kyllästyy ja saan taas oksennella itseni hoikaksi ja inhota itseäni... huoh. ja kukaan ystäväni ei kuitenkaan tajua. olen kuten sinäin ap, avoimen oloinen, puhelias ja aktiivinen... onpa sekava selitys.



ai niin, ja kamalaa on kun lapsi ihan varmasti saa tästä jotain traumoja ja anoreksian isompana. nytkin jos vanhat vaatteet on pieniä, hän sanoo olevansa lihava :/ olen selittänyt asian mielestäni hänelle, mutta ei se auta varmaankaan jos itse koko ajan haukun vieressä itseäni :/

Niin, että on myöskin alkanut uudelleen bulimia, ei ole eka kerta. En ole ollenkaan tyytymätön kroppaani, eikä kiinnosta laihtua/lihoa (olen ihan normaalipainoinen), tiedän vain että tämä hirveä-riipivä-inhotus-TAPA on mun keinoni sietää stressiä.. Voi että kun harmittaa, että joskus olen tämmöisen " opetellut" ! Kait se on joku itsekontrolliin liittyvä ja " muka" elämänhallintaa kaiken kaaoksen keskellä. Tiedän vain, että tarvitsen kunnon (kesä) loman tms. ja muutaman viikon jossain metsässä että saan tän näinkin pahaksi yltyneen stressikierteen katkaistua.



Eli vastausta mulla ei ole ongelmaasi, mutta ymmärrän sua ap. Ei tätä haluaisi jatkaa, mutta ei ole voimia lopettaakaan.

Ei varmaan pitäisi sanoa, että on huojentavaa huomata, etten ole yksin. Vaikka niin asia onkin.



Tämä päivä on ollut yksi vaikeimmista... Nytkin itkettää ihan kamalasti, ja kamala ahdistus tuntuu rinnassa.

Kello on 23.51, mies ja tyttö nukkuvat, joten en pääse oksentamaan. Tuntuu, kuin joku puristaisi nyrkissään mun sydäntä.



Auttaako edes se, että huomenna on uusi päivä? Ei taida auttaa...

Itse olen myös kärsinyt syömishäiriöistä, joten aihe on tuttu. Luulen että taustalta löytäisit aika monta muutakin kohtalotoveria.

Tämä on aika vaikea asia mulle (varmaan myös monelle muulle)... Ensimmäinen sairastumiseni tapahtui murkkuna, ja tosi vaikeaan aikaan.



Mä luulen, että mun äitini ei ole koskaan hyväksynyt asiaa. Sisko on, mutta kuvittelee, että mä liioittelen. Mies ei taas oikeen ymmärrä koko juttua.



(Mulla, äidilläni ja siskollani on tosi läheiset välit. Kaikesta on AINA voitu puhua, jutella, nauraa ja itkeä. Miestäni taas rakastan hullun lailla, hän on minun ensimmäiseni. Lapsuudenystävä :0) ).



Mä itse olen tyyppiä fiksu-äänekäs-kiinnostunut politiikasta, luonnosta, kansalaisoikeuksista, ihmisoikeuksista ym-hellä-rakastava-luotettava ja puhelias. Kaverit kertoo mulle huolensa, kysyy neuvoa ja joskus jopa noudattaa mun keittöpsykologiaani ;0).



Aina olen ollut kookas (168/100 nyt), mutta koskaan ei ole kiusattu tai haukuttu esim. koulussa. Suhteissa olen ollut miesten kanssa lukuisia kertoja ennen 16v, kun sain vihdoin pyydystettyä nykyisen mieheni :0)!



Bulimia on vain jo pitkään varjostanut mun elämääni... Mä en ole koskaan saanut sitä kunnolla ravistettua pois, vaikka kovasti olen yrittänyt.

Mä en ymmärrä, miksen osaa laihduttaa normaalilla tavalla? Miksi sen pitää tapahtua itsekidutuksen kautta?

Sitäpaitsi laiharikin oli niiin hyvällä mallilla, sain viikossa lähtemään 3kg ihan vain muuttamalla ruokailutottumuksiani...



Ei voi ymmärtää.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat