Vierailija

Isäni kuoli kolme vuotta sitten (viime viikolla tuli tuo 3 vuotta) ja pari viikkoa hänen kuolemansa jälkeen näin hänestä unta. Sen jälkeen olen nähnyt hänestä unta harvemmin. Mutta nyt taas, tällä viikolla, unet ovat palanneet. Ja nuo unet ovat todella " pelottavia" , koska ne ovat sellaisia, että hän olisi elossa ja puuhailee normaaleja askareitaan, kinastelee äitini kanssa jne. Ja yleensä herään noihin uniin ja ajattelen, että mitä hittoa, iskähän on kuollut ja aivot kelaa pari minuuttia ennen kuin hoksaan, että ai juu, se olikin unta. Ja ennustin hänen kuolemansa. Isäni sairastui syöpään syksyllä ja kaikkien mukaan hän selviytyy siitä, mutta mulla oli omat aavistukseni.. Sanoin vielä silloin syksyllä äitilleni, että meillä on ens keväänä hautajaiset ja äitini sanoi vaan, että höpön, höpö. Eikä ole. Olin nimittäin nähnyt sinä yönä unta, että oli selvästi kevät; linnut lauloivat ja aurinko paistoi ihanan lämpimästi jne. Ja me istuimme kirkossa (tunnistin sen meidän kirkoksi) ja pappi teki hautaansiunaamista, mutta nimeä en kuullut. Tuli sitten seuraava kevät ja isäni tila huononi todella nopeasti ja hautajaiset tuli, aivan kuten unessani; linnut lauloivat uutta kevättä ja aurinko paistoi.

Kommentit (8)

Vierailija:

Lainaus:


Eikö isästäsi tuntunut pahalta kun et käynyt? Vaivaako tämä asia sinua ehkä...




Isäni välitti pelkästään toisesta siskostani ja valitti, kun hän ei käynyt siellä katsomassa. Mä olen aina jäänyt siskoni jalkoihin, lapsena sai aina kuulla, että sä oot just kun isäs ja sävy oli sellainen, että sä olet läski, ruma jne. (Isä oli iso mies). Ja mä aina ajattelin, että mitä väliä sillä olisi, jos mä keksisin esim. AIDS:iin lääkkeen tai löytäisin uuden planeetan, jolla elämää, koska eihän se vedä vertoja mun armaalle siskolleni. Ja se, että jos olet nähnyt ison raavaan miehen (180 senttisen ja 130 kiloisen) miehen laihtuvan 70 kiloiseksi mieheksi, niin tiedät, että se ei ole kaunista katseltavaa. Ja viimeisinä aikoina isäni oli tajuttomuuden ja tajuissaan olevan rajamailla eikä tiennyt tästä maailmasta enää mitään (onneksi!!!!) ja eikä tuossa tilanteessa voinut toivoa mitään muuta kuin kuolemaa. Sano vaan kylmäksi ihmiseksi, mutta niin se vaan on. Kaikki toivoivat kuolemaa.

Ja vielä ei ole haudalla käymisen aika.

Enkä pysty käymään lapsuuteni kodissa, josta muutin pari vuotta sitten (kaksi vuotta sitten pois), koska siellä kummittelee ne menneisyyden haamut.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

En nimittäin ole käynyt kertaakaan isäni haudalla, vaikka asutaankin naapurikaupungissa. En käynyt kertaakaan isäni luona sairaalassa; syöpä on tappanut vähän liiankin monta ihmistä meidän suvusta ja mulle sairaalat on aina ollut kuolemanloukkuja; jotka sinne on mennyt " terveenä" , on tullut takaisin sinkkiarkussa maaten.

Että mulle on aina ollut todella vaikea näyttää tunteita tai edes puhua niistä. Silloin, kun isäni kuoli, purin suruni kantritanssiin ja vieläkin, kun ikävä iskee, laitan yhden tietyn kantribiisin soimaan, joka on kuin tehty vanhempieni elämästä ja suru helpottaa. Ja tuo tunteiden piilottaminen juontuu lapsuudestani; 7 vuoden koulukiusaus helvetti, koti helvetti jne.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat