Vierailija

Kertokaa keskenmenon kokeneet, kuinka teitä on osattu auttaa ja tukea ammattihenkilökunnan taholta surussanne ja menetyksessänne? Oletteko todella saaneet odotustenne mukaista tukea? Tuntuiko, että ammatti-ihmiset osasivat asiansa?



Itse kun olen hieman (taas kerran) tyrmistynyt siitä, ettei todellisuus olekaan sitä mitä oppikirjat väittävät... :(

Kommentit (10)

Jälkitarkastuksessa taas oli tilanne ihan toinen; lääkäri moitti mun kuulleen, että hän ei tajua miksi mulle oli edes annettu aika jälkitarkastukseen, ihan turhaa touhua kun näitä nyt sattuu. (aika oli siksi, että ekalla käynnillä ei enää löytynyt sikiötä kohdusta, joten lääkäri ei voinut täysin sulkea pois kohdunulkoisen mahdollisuutta) Tosi kurjalta tuntui että mua vielä keskenmenon päälle syyllistettiin siitä että tuhlasin lääkärin aikaa. :(



Kun peruin neuvola-ajan, joka olis ollu seuraavalla viikolla, oli terkka ihan mukava. Sanoi, että jos tunnen tarvetta, voisin varata sille ajan ihan juttelua varten. Se tuntui mukavalta kuulla. En kyllä aikaa sitten varannut, kun sain tukea ystäviltäni, mutta hyvältä tuntui, että joku ammattilainen olisi ollut valmis asiasta keskustelemaan.

kun keskenmenoni alkoi samana aamuna kun oli tarkoitus mennä np-ultraan. Itkuisena sanoin sairaalassa ultrausta suorittavalle kätilölle että pelkään että raskauteni on menossa kesken. Hän järkyttyi siitä kovasti ja KIELTÄYTYI ultraamasta, koska " täällä ultrataan VAUVOJA! ei mitään keskenmenoja!" Oli lähinnä huolissaan myöhemmän ultran peruuttamisesta...



Onneksi käyn psykoterapiassa, jossa sain purkaa tuntojani. Terapeuttia ihmetytti se, että alkiostani puhuttiin kaavinnassa kylmästi vain raskausmateriaalina.



Kolkkoa puuhaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

oli km raskausviikolla 17.



Sairaalasta sain sairaalapastorin ja jonkun ammattiauttajan numerot, mutta olin tuolloin ihan uupunut enkä jaksanut ottaa yhteyttä. Myöhemmin, kun olisin jaksanut puhua, en enää kehdannut.



Kun tulin uudestaan raskaaksi, oli neuvolan ihminen ymmärtävä, sain käydä useammin kuuntelemassa sydänääniä. Antoi myös psykologin numeron, mutta niinpä jäi soittamatta.



En ole juurikaan pystynyt puhumaan asiasta, muutaman ystävän ja miehen kanssa puhuin. Asia ilmeisesti aika hankala monille, surua vaikea ymmärtää.

tuli mieleen tuosta raskausmateriaalista.



Kun menin synnyttämään kuollutta vauvaa, itkin mennessäni ihan kamalasti. Pääsin sitten sinne osastolla, ihan ensimmäiseksi sh kysyi: " Paljonko painat?" Ei siis todellakaan mitään Hyvää päivää, otan osaa.



Sitten kärvistelin huoneessa, odottelin supistuksia ja synnytystä eteneväksi. Ja itkin ja itkin. Samainen sh sitten mua lohdutteli: " Eiköhän nyt ole kuitenkin tärkeintä saada se NÄYTE ulos sieltä." Ja: " Kyllä voin tuoda jotain rauhoittavaa sulle, mutta kai tuommonenkin saattaa auttaa." Tarkoitti parkuani.



Siis NÄYTE! Jumalauta, kun oisin ollut tolkussani... Ja ihan, kun jotenkin kiusallani olisin sitä kuollutta vauvaa imenyt sisuksiini...



Onneksi synnytyksen hoitaneet sh ja lääkäri olivat empaattisia ja asiansa osaavia.

Ystävät ja mies oli ne " ammattiauttajat" , muualta sain vain niitä voivotteluja. Mun keskenmeno oli viikolla 14, joten sitä oli jo ehtinyt aikalailla iloita vauvasta.

Ei kukaan sairaalassa, neuvolassa yms. oikein noteerannut koko keskenmenoa.

Hän kysyi, että kuinka jaksan ja vaikutti ihan aidosti kiinnostuneelta.



Muuten sitä tukea ei sit oikein tullutkaan. Aiheesta puhuminen sai aika monet lukkoon. Ehkä siksi, että heillä ei ollut omaa kokemusta aiheesta.

Sairaalassa vaan todettiin että näitä sattuu ja eiki kotiin uutta yrittämään !

Tiedän että keskenmenot ovat yleisiä , mutta jokainen kokee omansa hlökohtaisesti !

Tukea olisin siis kaivannut ! Vieläkin on mielessä toisinaan " enkelivauva " . . .

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat