Seuraa 

Onko muita joilla on mennyt sukset ihan ristiin miehensä kanssa?

Ollaan oltu kimpassa 11 vuotta ja raskauteni oli todella suunniteltu ja harkittu. Luulimme molemmat olevamme valmiita vanhemmiksi, kun ollaan niin kauan saatu kahdestaan tutustua toisiimme.

Vauvan syntymän jälkeen on kaikki ollut päin persettä.

Itsekin olen aika pihalla ja väsynyt näissä vauvanhoitohommissa ja mieheltäni saan kaikkea muuta kuin apua, kannustusta tai edes seläntaputusta. Kaikki päivät riidellän ja arvostellaan toisiamme, kunnes mies lähtee töihinsä tai ulkohommiin.

Hän itse aina kyselee minulta että mikä on kun olen allapäin (eli aina!). Kun kerron että on paha olla ja väsyttää niin hän sanoo MENE LÄÄKÄRIIN tai MUUTA MUUALLE!!! Voi v....u! Sehän se lääke onkin. Itse kyllä ajattelin ihan jos sitä apua saisi läheisimmältä ihmiseltä maailmassa eli omalta puolisolta. Ja että kaikki huolet ja murheet kannettaisiin yhdessä. Tiedän että hänelläkin on paha olla, eniten varmaan minun puolestani.

Pahan olon saamme purettua vain syyttämällä toisiamme ja siitä tulee aina vain itselle pahempi olo.

Äskenkin mies lähti yövuoroon ovet paukkuen tosi ison sanaharkan jälkeen, joka alkoi siitä kun hän ei ehtinyt syöttämään pojalle iltapuuroa, kun oli koneella tunnin ennen töihin lähtöä. Samalla kerrottiin suutuspäissämme mm. totuuksia anopista ja siitä että kuinka herkkänahkainen voin olla kun otan kaikesta nokkiini. Siinä vauva 9,5kk sitten todistaa perhe-elämää todellisuudessa jonka jälkeen äiti ei tietenkään pysty hillitsemään itseään vaan purskahtaa itkuun. No, eikun pojalle puurot naamariin ja kylpyyn, jotta saan hermostuneen lapsen vähän rauhoittumaan. 250ml maitoa ja puolen tunnin kiehnäystä sängyssä kun ei pieni oikein ymmärrä että miksi äiti oli vihainen ja surullinen... No, nukahtipa viimein.

Tämä on ihan kamalaa, ei lapsi voi tällaisessa ympäristössä kasvaa. Äiti on kireä kuin viulunkieli ja isä on lähettämssä terapiaan kun ei itse pysty/ole halua auttamaan. Rakastan silti miestäni ja hän on hyvä isä kun sille päälle sattuu.

Meneekö tämä ohi kun lapsi kasvaa? Vai mennäkkö parisuhdeterapiaan?

Kommentit (12)

niitä oli mukava lukea ja huomata etten ole yksin.



Meillä myös tuo hoitoapu on aika vaikeasti saatavilla ja ihan pakollisissa menoissa on poika viety hoitoon. Luulenpa että jos viedään ihan vain omaa aikaa saadaksemme niin äijä vaan vonkaisi seksiä ja meikäläistä ei kiinnosta ja haluaisin vaikka katsoa leffaa kun siihen kerrankin on tilaisuus ja riideltäisiin varmaan siitä koko aika...



Joku mainitsikin anoppi-dilemman... Mieheni äiti sanoi kun poika syntyi että sitten kun ei enää ime tissiä joka toinen tunti niin saa tulla mummulle hoitoon, nyt kun viimeksi nähtiin niin hän sanoi että kun poika syö samaa ruokaa kuin aikuiset niin pääsee mummolaan hoitoon. Joo, Joo! Ensi kerralla se varmaan sanoo että kun poika menee kouluun niin voi tulla mummilla käymään pikaisesti koulun jälkeen. No, enpähän itse häneltä tule KOSKAAN pyytämään hoitoapua.



Omat vanhempani asuvat ulkomailla ja tulevat kohta käymään Suomessa, sinne kun pojan vien niin en varmaan pois saa ennenkuin ukki ja mummu lähtevät takaisin :).



Anoppi käy 1 krt kuukaudessa vaikka asuu 30km päässä. Ja silloinkin on niin tuli perseen alla että hyvä jos kahvit ehtii juomaan ja sitten taas lähtee porhaltamaan. Omat vanhempani soittavat 2 krt viikossa vaikka asuvat tuhansien kilometrien päässä. Varmasti poika on tähän mennessäkin viettänyt heidän kanssaan enemmän aikaa vaikkakin harvemmin...

Lisäksi anopilla ja kaikilla hänen lapsillaan on tapa sanoa asiat päin naamaa niitä yhtään sen enempää ajattelematta. Mieheni ei tajua minua puolustaa, kun hän ei edes tajua että jotkut asiat voivat minua niin loukata... Heidän parheessään kun on aina ollut tuollaista.

Mieheni sisko on moraalinvartija ja kyttääjä. Hän puhuu paljon pahaa ihmisistä jotka eivät ole paikalla, mitäköhän hän meistä puhuu muille? Omenat eivät putoile kauaksi puista.



No, huomenna lähdetään kolmistaan reissuun, josko se toisi vähän piristettä tähän elämään. Eipähän mies ainakaan voi karata omiin hommiinssa kun ollaan kylässä.



Tulipas pitkästi vaikka piti vaan pikaisesti nostaa... Mutta, HAUSKAA VAPPUA kaikille!

Meilläkään ei ole mitään hoitoa tarjolla, mummot asuu toisilla paikkakunnilla eikä muutenkaan ketään sukua tai muuta sellaista, kelle lapsen voisi viedä hoitoon ole. Haaveena meilläkin on ulkomaan reissu, mutta ennen kuin sellaista voi suunnitella, niin siihen menee vielä aikaa pitkään... (rahoitus, lapsenhoidot todellakin, koiranhoidot ym. ) eipä sitä suunnittelematta voi mihinkään lähteä. Ja ei nää " kinastelut" sillä lopu, että kerran käy jossain hurvittelemassa, kyllä tämä tavallinenkin elämä pitäisi saada luistamaan hyvin! Onneksi on niitä hyviäkin päiviä, koska muuten ei todellakaan jaksaisi...

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minä suosittelen kaikille pienten (ja isompien) lasten vanhemmille yhteistä omaa aikaa ihan vaan kahdestaan.Viekää lapsi hoitoon vaikka mummille tai kummille ja tehkää jotain kivaa kahdestaan,leffaan, kaljalle/punaviini lasilliselle,mökille kahdestaan tai vaikka koti-ilta omalla sohvalla pötkötellen,siinä voi samalla purkaa sydäntään ja yrittää rakentavasti korjata asioita,jotka on pielessä.Parisuhdettakin pitää muistaa hoitaa.Onhan tässä omassakin perhe-elämässä parantamisen varaa,mies vuorotöissä,rahaa ei liiemmin ole,esikoinen uhmassa ja pian syntyy toinen vauva,seksielämästä en muista juuri mitään,varmaan viimeksi kun tämä pikkukakkonen sai alkunsa:)

Mutta muuten synkkaa hyvin,toivottavasti tämä seksipuolikin saadaan joskus kuntoon..Me suunnitellaan jo nyt yhteistä etelänmatkaa vuoden päästä tapahtuvaksi ja ihan kahdestaan päätettiin lähteä,lapset ovat sitten mummolla maalla viikon verran luonnon helmassa,enkä tunne yhtään huonoa omaatuntoa siitä,laatuaikaa kaikille siis tiedossa. Paniikki iskee varmaan vasta kun pitäisi matkalle lähteä ja olla erossa lapsista kokonainen viikko..Mutta ottakaa omaa aikaa yksin ja myös puolison kanssa.Siitähän nämä perheet on alkunsa saaneetkin,joskus on hyvä muistella vähän " hyviä vanhoja aikoja" ;)

En tiedä, millainen AP:n tilanne tarkkaan on, mutta tuli mieleen, että miehelle voisi valjeta vaimon arki ihan eri tavalla, jos viettäisi lapsensa kanssa kahdestaan vaikka viikonlopun. Ja mitäpä, jos AP vaikka menisi terapiaan aluksi yksin? Voisi saada hyviä vinkkejä ja ainakin purettua pahaa oloaan?



Tietysti miehelläkin voi olla töissä raskasta, mutta olen sitä mieltä, ettei vauvanhoitoa saisi lykätä vain äidille. Kun mies tulee töistä kotiin, siitä pitäisi alkaa yhteinen työpäivä.


Mut vähän ärsyttää nuo yleiset neuvot, et ottakaa yhteistä aikaa, viekää lapset hoitoon! Kaikilla ei ole hoitajia lapsille. Meillä ihan kiltit tytöt, mut isovanhemmat tykkää käydä meillä " pakolliset kerrat" eli synttärit ja kiva kattoa lastenlasten kasvua, kun vaan ei tarvii hoitaa niitä. Monet tutut meilläkin saa sitä omaa aikaa lähes joka viikko, kun lapsenlapset on yökylässä mummoloissa. Valitettavasti tasan ei käy onnenlahjat! Olkaa te siis todella tyytyväisiä, joilla on mahdollista olla myös kahdestaan ja levätä. Eipä siinä paljoa parisuhdetta hoideta, kun itse kaadun viim. klo 22 sänkyyn puolikuolleena. Eikä ole varaa palkata ulkopuolista hoitajaa, enkä lapsen sairauden takia ihan ketä vaan huolikkaan.

Joiltain osin on niin tutun kuuloista.



Jotenkin aluksi, kun vauva syntyi ja kaikki oli todella raskasta. Mies töissä ja auttoi kaikin mahdollisin keinoin. Mutta silti olimme yhdessä sovussa, sain mieheltä kaipaamaani tukea ja vaikka minä olinkin ihan pihalla, ajattelin, että olemme onnellisia.



Nyt, vauva on 9 kk ja jotenkin kaikki väsymys on keräytynyt ja pinna vaan kiristyy ja kiristyy. Minä epäilen jo olevani fyysisesti sairas, kun minkäänlainen lepo ei tunnu riittävän. Mies on antanut mun nukkua pois ylimääräistä väsymystä, mutta ei riitä uni, ei. Väsyttää niin vietävästi!



Mua ei enää naurata miehen vitsit, mä en enää jaksa sen piristysyrityksiä ja vaikka mies tekee kaikkensa kotona, musta aina jotain on väärin tehty. Tiedän, että olen paska akka, nalkutan ja tuhahtelen, ja itseänikin harmittaa.



Mies on tässä ihana, jaksaa hymyillä ja yrittää. Huolehtii lapsesta ihan täydellisesti ja yrittää välillä kuunnella muakin. Mun syytä on siis kaikki kiukku tässä perheessä ja tiedän se koko ajan. Ja sekös harmittaa vielä lisää!!?? Ja lapsikin on ihana!



Onko se tämä väsymys vai mikä?

Meillä kyllä kanssa ongelmat lisääntyi mahottomasti vauvan synnyttyä.Perheessämme on myös 12-v lapsi.Ehkä me naiset odotamme niin kovin paljon miehiltämme,kun vauva syntyy ja sitten kun odotukset eivät täytykkään,alkaa välit kiristyä..

Vaikea antaa mitään neuvoa,kun itselläkin vähän vastaava tilanne.Mutta olen kuullut,että tämä eka vuosi vauvan kanssa on parisuhteen vaikeimpaa aikaa,joten josko se sitten alkais ongelmat helpottamaan.Ainakin toivon niin....

Allekirjoitan joka sanasi... Meillä tosin takana " vain" 3 vuotta ennen lapsen syntymää. Minäkin kaipaisin sitä tukea juuri mieheltäni, tärkeimmältä ihmiseltä elämässäni, mutta monesti tuntuu että sitä ei vain heru... Mulla on monesti paha mieli, eikä silloin ole ketään " kuka auttaisi" tai lainaisi lohduttavaa olkapäätä, kun mies vaan tuhahtaa: " lopeta jo toi rääkyminen" tai " mee hoitoon" . Toisekseen, mies ei halua puhua yleensäkään mistään " vakavasta" . Siinä jää sitten monet asiat auki ja selvittämättä, kun mies haluaa pitää mykkäkoulua koko illan ja aamulla asiaa on turha ottaa edes puheeksi uudestaan...



Riitaa taas tahtoo tulla erilaisista tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Yleensä se olen minä, kuka on vain laiskuuttaan ei ole siivonnut, tai tehnyt jotain muuta. Ja minä myös osaan kuulema hyvin tuon nalkuttamisen taidon. Mulla on ollut viime aikoina semmoinen olo, että pitää oikein varoa omia sanomisia, ettei mies niistä suutu tai loukkaannu. Annan siis hyvinkin monen pikkuasian mennä ohitse, vaikka saattaisi minua ärsyttääkin. Kaiken lisäksi mua alkoi anoppi ärsyttämään tuossa joku aika sitten, kun se alkoi arvostelemaan jotain tekemisiäni. Mies seisoi silloin vieressä eikä ollenkaan puolustanut minua, joka mielestäni olisi ollut hänen tehtävä. No, tätä soppaa kun selvitettiin, minä taas itkien niin eikö anoppi keksinyt: " varmaan synnytyksen jälkeistä masennusta..." Voi v...u... Ei todellakaan, sanoin minä. Mua vaan v...ttaa niin paljon, kun kaikki on mun syytä, minä en tee mitään, olen laiska, eikä oma rakas mieheni puolusta minua anopin loukkauksilta!



Äh, kiva kun on muitakin kohtalotovereita. Toivottavasti elämässämme tulee kuitenkin aurinkoisempiakin aikoja. On meilläkin hyviä päiviä, mutta aika ikävältä tuntuu, jos täytyy aina kulkea varpaisillaan, ettei ärsytä toista! Voisi se toinenkin joskus katsoa peiliin, ja miettiä, että olikohan tuossakaan mitään vikaa... Oisi vain kiva kuulla sellaisiltakin mielipiteitä, ketkä on kokenut vastaavaa vauvan syntymän jälkeen, ja että onko siitä selvitty muutakuin erolla... en edes halua tuota ajatella... Tsemppiä meille kaikille ja toivotaan oikein leppoisaa kesää parisuhteelle!



Ps: Parisuhdeterapia kiinnostaisi muakin, mutta sinne en ikinä miestä saisi raahattua...


Meidän neiti on vasta 5,5 kk, ja tuntuu että vauvan tulo on kaivanut esiin kaikki ne suhteen vanhat ongelmat, jotka luuli jo että on ok.



Mahtaakohan työhön meno auttaa, kun ei ole itse niin kiinni enää lapsessa sitten aikanaan?



Mun mielestä lapsen kassa 24/7 oleminen on tosi raskasta välillä, kun joutuu laittaamaan omat jutut syrjään ja vauvan tarpeet menevät edelle. Ja omaa aikaa ei tahdo olla kun päiväunetkin lyhentyvät. Mies ei kyllä laita omia tarpeitaan syrjään kuten minä, sekös ottaa päähän ja lujasti.



Muakin ehkä ottaa eniten päähän, se että meidän perhe-elämä ei ole sellaista kuin etukäteen ajattelin, että se olisi vauvan synnyttyä, ei tuo ukkeli mihinkään muuttunut. On se kyllä vähän parantanut tapojaan mutta kuitenkin. Joku tuossa aiemmin puhuikin noista miehiin kohdistetuista ennakko odotuksista.



Toivottavasti löydät jonkun sopivan ulospääsytien tilanteesta.



Jos meillä jommalla kummalla on pinna pidempään kireellä, silloin ainakin meillä tulee hirveesti ylimääräisiä tyhmiä riitoja.



Me kanssa oltiin oltu miehen kanssa 6 vuotta yhdessä ennen kuin esikoinen syntyi ja suurin piirtein tuon ikäinen tyttö oli kun olin ihan valmis pakkaamaan tavarani ja häipymään. Syyt oli juuri ne, mistä AP:kin kirjoittaa: mies ei tajunnut mistään mitään ja jo toisen naaman näkeminen ärsytti. Viime keväänä tilanne oli niin paha, että päätettiin katsoa vielä kesä ja jos ei ihmettä tapahdu, erotaan.



No, jotain kuitenkin tapahtui - asiat vaan jotenkin kummasti lähtivät sujumaan, aloin kaikkien yllätykseksi (no niin kuin se nyt aikuiselle ihmiselle voi yllätys olla...) odottaa toista lasta, loppukesästä eteen tupsahti unelmien talo ja jollain ihmeellä saatiin vielä laina siihen. Nyt se kuukahtanut parisuhde voi ihan hyvin, esikoinen on 4 v kiukutteleva neiti ja pikkusisko 2 kk ikäinen rauhallinen vauva. Myöhemmin olen miettinyt, että mitä oikein tapahtui. Tämän toisen lapsen myötä mies kyllä on jotenkin " aikuistunut" ja ottaa ihan oma-aloitteisesti vastuuta asioista ja omista tekemisistään (ei siis aloita aina " mutta kun sä..." ). Itsekin ehkä tajusin hiukan hellittää ja antaa toisen tehdä juttuja tavallaan. Välillä tietty tapellaan vieläkin, mutta se pahin on nyt ohi. Ai niin, mentiin syksyllä myös naimisiin pitkän avoliiton (9 vuotta) jälkeen ja jotenkin sekin toi sellaisen pysyvyyden, että tässä sitä nyt sinnitellään ja kuitenkin yhdessä on pysytty.



Mutta pointti oli siis se, että kyllä voi helpottaa ja varsinkin kun lapsi kasvaa, kaikki helpottaa kyllä!

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat