Seuraa 

Miten te pienten lasten äidit olette selvinneet yksin, jos mies ei ole kuvioissa tai ei jostain syystä osallistu perheenne arkeen?



Olen viimeisilläni raskaana sekä 1v7kk ikäisen pojan äiti. Viimeiset 3-4 kuukautta ovat olleet todella vaikeita. Selkä- ja lonkkakipujen takia olen ollut välillä lähes liikuntakyvytön. Aurinkoinen pieni miehenalku on myös löytänyt oman tahtonsa joten perässä juoksemista ja kiukunpuuskia on riittänyt. Olen jaksanut hyvin tähän asti, mutta nyt kun tuleva synnytys pelottaa ja yöheräilyt ovat taas alkaneet, alan olla ihan loppu.



Tietenkin hoidan pojan ja kodin pääsääntöisesti (hoitovapaalla kun olen), mutta silti toivoisin että mies edes jotenkin osallistuisi arkeemme. Hän on viimeisen 1,5 vuoden aikana esim. ulkoillut pojan kanssa kerran, herännyt aamulla kahdesti jotta olen saanut jatkaa unia ja kylvettänyt lapsensa kahdesti. Heräilyt, syöttämiset, leikittämiset ja ulkoilut ovat siis olleet ihan kokonaan minun vastuullani. Isän ¿oleminen¿ lapsensa kanssa tarkoittaa sitä, että mies makaa telkkarin edessä ja huutelee sieltä poikaa luokseen.



Tuleva vauva vie tietenkin oman aikansa ja verottaa äidin voimia, ja nyt pelottaa miten esikoisen käy. Joutuuko aktiivinen pieni poika vain oleskelemaan äidin kanssa sisällä ja odottamaan ¿omaa vuoroaan¿, kun kukaan ei häntä viitsi ulkoiluttaa ja leikittää? Ja miten vanhempien riitainen parisuhde ylipäätään vaikuttaa häneen, reppana kun on joutunut kuuntelemaan riitelyämme jo liikaakin.



Miehen kanssa keskusteluyhteys on täysin kadonnut. Yrittäessäni ottaa asian puheeksi sain vastaukseksi jälleen kerran kuulla ettei hän rakasta minua enää, vihaa minua nykyään ja että minä olen itsekeskeinen paska ja läski. Ikuinen selitys on väsymys ja työkiireet. Hän saa vapaapäivänsä viettää miten lystää, viis siitä että minulla ei niitä vapaapäiviä ole koskaan. Omille menoille aikaa toki löytyy. Kumma kyllä muissa lapsiperheissä työssä käyvillä isillä tuntuu olevan edes joskus aikaa ja halua olla lastensa seurassa.



Lastaan mies toki rakastaa, muttei enää hänen äitiään ja on sen useaan otteeseen myös pojan kuullen sanonut. Epäilen muutenkin, että mies sairastaa jonkinasteista narsistista minähäiriötä. Oma äitini alkoholisoitui jo kun olin pieni ja ystävillä on omat työkiireensä, joten turvaverkkoa ei juuri ole.



Mistä ihmeestä siis löydän voimia hoitaa yksinäni sekä taaperon että vauvan? Onko avioero ainoa vaihtoehto, kun asiat ovat näin solmussa? On vaikeaa yrittää keskustella rakentavasti, kun vastaukseksi saa vain henkilökohtaisia solvauksia. Olisin niin mielelläni tarjonnut lapsilleni sen hän perhe-elämän josta itse aikanaan jäin paitsi, mutta yksinäni en jaksa enää yrittää.



Surullinen Pampula, poika ja Sintti rv 36+5

Kommentit (15)

mitä siellä vielä teet? Ehdit ihan hyvin rakentaa uuden toimivan perhekuvion jonkun normaalin kanssa. Elämässä joskus oppii vaikeimman kautta, mutta uskon että onnelisen perhe-elämän olet sinä ansainnut!

Jos tilanteesi (miehesi osallistuminen ja käytös sinua kohtaan) ei muutu vauvan syntymän jälkeen, niin se asumusero ei varmaankaan olisi pahitteeksi. Ystävällä se kutakuinkin samanlaisessa tilanteessa auttoi, mies ehti miettiä mitä oikeasti haluaa ja perheensä sitten valitsi. Nyt kulkeekin ihan kivasti. Tuota miehesi kohtelua et joka tapauksessa ansaitse, kuten muutkin ovat sanoneet.



Kyllähän väsymyksessä (meillä kaksi pientä lasta, kolmas tulossa ja mies viettää vapaa-aikansa suurimmaksi osaksi raksalla) tulee riitoja paljonkin ja kausittain koviakin, mutta mä en ole koskaan tajunnut tuota toisen satuttamista sanoilla, siis etten rakasta sua tai olet tyhmä tai läski tai mitä nyt milloinkin. Noi kun on oikeasti suunnattu satuttamiseen, eikä välttämättä normaalisti olla sitä mieltä. No, mulla suuttuessa lentääkin enempi tavarat kuin sanat..



Just mietin eilen, et miten ihanaa ois kun meilläkin mies osallistuis normaalisti perheen arkeen. Ihan kohtalaisesti käytettävissä olevan ajan puitteissa auttaa, mut eilen esim. aloin olla jo uupumisen rajoilla ja sanoin miehelle, et nyt ei kyllä auta muu kun otat lapset ja mä nukun jonkin aikaa. Näitä tapahtuu harvoin. Jos en ole tosiaan ihan jaksamisen äärirajoilla niin ei auttais vaan painelis sinne raksalle. Olispas kiva kun isä veis vaik ap lapset ulos ja äiti vois siivota ja laittaa ruokaa rauhassa. Eikös niin monessa perheessä tehdä? Nyt se arvokas aika tosin meni lepäämiseen, mut ehkä joskus kun toi rakennusprojekti vihdoin on ohi..toivossa on hyvä elää..



Ja se kuulosti tutulta lapsen hoidolta, et kun mies joskus sattuu kotona oleen, niin se makaa sohvalla ja huutelee lapsia luokseen (isompi tulee, toinen ei todellakaan vaan jatkaa äidin lahkeessa roikkumista). No, älyttömän hyvä isä se on, mut raskastahan silläkin on..



Enempi tukea ja ymmärrystä mieheltäni kaipaisin useinkin, mutta jos hän puhuisi minulle samalla tavalla kuin miehesi tai ei edes auttaisi sitää vähää mitä auttaa lastenhoidossa, niin en kyllä jäisi katsomaan asiaa. Jotain pitäisi tehdä. Ymmärrän kyllä hyvin toiveesi antaa lapsille ehjä perhe, minäkin menisin läpi aika monen harmaan kiven, ennenkuin luovuttaisin unelmaani onnellisesta perheestä, etenkin lapsille. Mutta jos tilanne on kertakaikkiaan umpisolmussa, niin miehesi tarvitsee jonkinlaisen herätyksen. Se ei tarkoita luovuttamista tai avioeroa, vaan vaikka sitten sitä asumuseroa..



Jaksamista sinulle!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

kannattaa pyytää myös käytännön apua. eli perhetyöntekijää joka on lapsen/lasten kanssa että sinä saat levätä. kysy neuvolasta tai kaupungin sosiaalitoimesta.



minä olen ollut yksin rv 14 saakka, ja siihen päälle tytöllä on sydänvika. alkuaika meni siis ihan, no, toisin kuin olisi voinut mennä. sanoin neuvolassa viime keväänä että alkaa voimat olla ihan lopussa, sieltä ottivat yhteyttä sosiaalipuoleen ja mulla kävi sitten n kerran viikossa työntekijä joka oli lapsen kanssa muutaman tunnin, että pääsin hoitamaan asioita (tai ihan vaan nukkumaan).



jos miehesi on narsisti, niin valitettavasti on erittäin epätodennäköistä että muutosta parempaan tulee koskaan tapahtumaan. toivottavasti olet poikkeus tähän sääntöön! eroasiaan en osaa sanoa sinänsä mitään kun itse erosin jos alkuraskaudesta. minulle tämä on ollut parempi vaihtoehto (mies oli narsisti...), hirveän raskasta on ollut välillä mutta luulen että lapsellekin on ollut parempi olla ilman riitoja ja muita rumia aikuisten asioita. mulla ei myöskään ole sukulaisia lähellä auttamassa, onneksi sentään muutama luottoystävä.



paljon paljon voimia sinulle. pyydä neuvolasta apua, tai ota yhteyttä suoraan sosiaalitoimeen. toivottavasti asiat helpottuvat.

2. selitä asiasi terkkarin psykologille, saat aikoja

3. menkää perheterapiaan

4. soita sukulaisille, puistokavereille tai mll:n lastenhoitajalle ja vietä aamupäivä kylvyssä, iltapäivä päiväunilla ja ilta romanttisessa ravintolassa. Yöllä seksiä hotellissa.

5. puhu neuvolassa

6. yritä puhua ukkosi kanssa



Tee jotain joka katkaisee väsymyskierteen, oman pahanolon ja rakentaa ihmissuhdetta luupäiseen mieheen. Puhukaa, riidelkää ja itkekää yhdessä.



Jos ensimmäinen kierros ei auta, aloita alusta. Älä jää tuleen makaamaan.

Paljon olet saanut hyviä ohjeita, joten ei siitä sen enempää. Kerron nyt vaan kokemuksesta ja omasta miehestäni. Esikoisen vauvajutut hoidin täysin itse, enkä edes tainnut antaa miehelleni tilaa olla " oman näköisensä isä" . Mutta kun kakkonen syntyi niin miehestäni kasvoi silloin isä. Eli jotenkin se toinen lapsi pakotti minut antamaan miehelleni tilaa ja mieheni käsittämään, että häntäkin tarvitaan. Nyt oli sama juttu kun kolmonen syntyi. ei hän nyt niin hirveästi vauvajuttuihin osallistunut, mutta huomioi sitten noita kahta vanhempaa ja teki heidän kanssa " isojen poikien juttuja" .



Lyhyesti: mieheni ei oikein osaa olla vauvan isä, mutta on sitten mahtava isä, kun lapsen kanssa voi tehdä enemmän juttuja ja lapsi osaa esim. kertoa, että mikä on hätänä.



Toivotan voimia sinne ja toivottavasti kaikki ratkeaa hyvin teidän kaikkien osapuolien kannalta.

Paljon jo vastauksia saitkin!



Meillä sinänsä eri tilanne että mies kyllä OLISI lastensa kanssa, mutta luo laivauraa. Yksinoloa kertyy aina 4-6vkoa lasten kanssa, ja sitten on aina 4-6vkoa apuja.



Meillä esikoinen on 2v1kk+, nuorimmainen 7kk+, nuorimmaisella on lisäksi vas. puoleinen huuli-ien-suulakihalkio, joten syömiset yms ovat aika hankalia... ja myös korvat putkitettiin heti halkiosta johtuvan liimakorvan vuoksi. esikois-tyttö taas on oikukas oinas, ja varsin tempperamenttinen tapaus, ja raskausaikana sekin tuittuilu alkoi. Kun Toinen tyttö syntyi, oli esikoinen vajaa 1,5v.



Oikeastaanm se mikä mulla auttaa on asioidden rutinoiminen. Sitä tulee tietty järjestys asioiden hoitoon. Oikeastaan se mikä kuluttaa on nuorimman yöheräilyt, hän kovin vielä valvottaa.



Esikoinen taas koettelee hermojani lähes joka päivä. Vietämmekin suurimman osan ajasta ulkona, jotta energiaa saisi purkaa... uhmasta kertoo hyvin se, että mm. eilen nukutin tyttöä 2,5h yöunilleen.. juu-u. Siinä ohessa sitten yrität hoitaa kodin, kuopuksen, muuttoa...

raskastahan tämä on, elätän vain toiveita että helpottuu joskus ja mies kyllästyy merillä oloon.



Miehesi kohtelee sinua mielestäni aika julmasti :(

Tuossa tapauksessa minä harkitsisin kyllä vakavasti, onko parisuhde ylläpidon arvoinen..

Teet miehellesi selväksi että hän hoitaa pääsääntöisesti esikoisen kun vauva syntyy, jos hän ei sitä itse tajua!



Helppoa kun miehesi omaksuu roolinsa;hän laittaa esikoisen iltapalat, -pesut, -sadut ja nukkumaan! Hän huolehtii niin pitkälle kuin voi niin esikoisen puolesta kaiken! Osallistuu tasapuolisesti kodin järjestelyihin!



Minusta teillä on nyt juuri hyvä hetki tehdä selväksi tämä järjestely. Tosin uskon, että miehesi (toivottavasti) hoksaa asian jo itsekkin, muuten te ette pärjää! Eikä sinun tarvitsekaan pärjätä yksin lasten hoidossa ja kotihommissa koska teitä on kaksi samassa taloudessa ja lapsilla on myöskin isä!

Voisiko isä alkaa jonkin harrastuksen esikoisen kanssa esim. uinti? tai iltalenkki?



Nyt en muista enää ap. kirjoitusta mutta oletko tehnyt miehellesi selväksi että et jaksa enää ja että mietit jopa erilleen muuttoa?


Olinko nyt ihan kauhea mielestäsi? Eihän se ole keneltäkään pois, jos sain pam-pu-lan kirjoituksesta ahaa-elämyksen siitä, miten asiat oikeasti kuuluu olla parisuhteessa/perheessä. Tajusin, että meillä menee mukavasti yksiin. Ei siksi, että jollakin toisella menee huonosti, vaan koska meillä jaetaan hommat ja ollaan huomaavaisia.



Se tuskin pahoittaa pam-pu-lan mieltä, koska kyllähän hän selkeästi tietää, että häntä on kohdeltu parisuhteessa väärin. Ei toisen onni ole toiselta pois mielestäni. Minusta pam-pu-la ja ylipäätään kaikki äidit ansaitsevat samaa kuin minä. Halusin vaan saada hänet ajattelemaan, että vaihtoehtoja on: Ei ole pakko jäädä huonoon suhteeseen.



Ja mitä meidän parisuhteeseen ja perhe-elämään kuuluu, niin olemme molemmat onnellisia. Otan mieheni huomioon ja me molemmat osaamme joustaa ja antaa tilaa/aikaa/hellyyttä/huomiota jne. Ikävää, jos se,että mieheni on YKSIN lasten kanssa ulkona saa Maanmainion ajattelemaan minut hirmuna parisuhteessani. Tarvitseehan äiti hengähdystaukoa. Tylsää, että käydään kimppuun, kun kuitenkin ajatuksena kaikilla on auttaa pam-pu-laa.

meidän(pääkaupunki seudulla) neuvolan yhteydessä toimii perhetyöntekijä jonka kanssa voi jutella perheeseen ja lapsiin liittyvistä asioista. (joissakin kaupungeissa perhetyöntekijät toimivat sosiaaliviraston alaisina)

hänen kanssaan saat ainakin puhua joka useasti auttaa ja tällä tavoin saat itsellesi voimia

toivon että haet/haette apua jota tarvitset..

en halua neuvoa mutta sinuna muuttaisin ainakin hetkeksi erilleen asumaan miehestäsi,ehkä saisitte tällätavoin keskustelu sovun ja voisitte miettiä sitten jatkoa..

toivoin sinulle voimia ja jaksamista vaikeassa elämäntilanteessa

Meillä on hyviä kokemuksia perheneuvolasta. Myös meillä tuntui koko elämä olevan umpikujassa vielä puoli vuotta sitten, kun odotin toista lastamme. Ymmärsimme molemmat että jatkuva riitely esikoisen nähden ei voi jatkua, kumpikaan ei sitä jaksa. Otin yhteyttä perheneuvolaan, josta saimme keskuteluapua, kävimme siellä parin viikon välein juttelemassa ihan arkipäiväisistä asioista ja kävimme myös yhteistä historiaa läpi. Nyt tämä " terapia" on valitettavasti päättynyt, siirrymme perheasiankeskukseen, koska ongelmamme on lähinnä parisuhteessa eikä niinkään lapsissa. Saimme perheneuvolasta kuitenkin uskomattoman arvokasta apua akuuttiin tilanteeseen, suosittelen todella. Ainoa mitä tarvitaan on halu selvittää asiat. Meilläkin oli joko tai tilanne, joko perheneuvolaan tai sitten ero. Asiat ovat onneksi nyt niin paljon paremmin!

Meillä myös oli mies ulkona lapsen- ja kodinhoitokuvioista. Raskasta oli, täytyy myöntää, enkä ihan kunnialla selvinnyt perheen pyörittämisestä yksin, mutta jotenkin selvisin kuitenkin. Pahinta oli, että mieletön väsymys teki minut niin kiukkuiseksi lapsille.



Mutta seuraavilla keinoilla pysyttiin kuitenkin pystyssä: Pidin vanhemman lapsen osa-aikaisesti päivähoidossa kun vauva syntyi. Meillä kävi siivooja joka toinen viikko ja muutenkin yritin saada kotityöt minimiin esim. ostin ruokaa valmiina ammattikoulun myymälästä. Palkkasin muutaman kerran lastenhoitajan ja kävin uimassa ta tai ystäväni kanssa ulkona syömässä. Hain tukihenkilöä pelastakaa lapset ry:ltä, en saanut, ehkä yksinhuoltajia tai muuten enemmän ongelmia omaavia perheitä (sairautta tms) oli hakijoina niin paljon. Neuvolasta en saanut mitään apua, en yhtään mitään, vaikka itse kerroin että olen täysin yksin lasten hoidon kanssa.



Jos sinulla on sukulaisia lähistöllä, pyydä heiltä suoraan lasten- ja kodinhoitoapua. Minulla oli käytössäni osa miehen palkkapussista, se helpotti tilannetta jonkin verran. Ehkä sinuakin auttaisi, jos ostat ne koti- ja lastenhoitopalvelut miehesi rahoilla, joista hän kieltäytyy. Voi motivoida miestäkin lasten kanssa olemiseen, jos kukkaro muuten kevenee kymmenillä euroilla. Ei kukaan äiti jaksa täysijärkisenä valvoa öitä ja hoitaa vauvaa ja kiukuttelevaa kaksivuotiasta.



Lohdutuksena voi sanoa, että parin vuoden päästä helpottaa. Nyt meillä on nuorin kaksi vuotias. Yöt nukutaan, perustouhut kuten syöminen sujuu kaikilta lapsilta itse eikä vaippojakaan ole enää kuin öisin.

Tuntuu jo paljon paremmalta, kun saa huomata että edes joku ymmärtää elämäntilanteeni. Ja ei, en kokenut Pyhvelin viestiä mitenkään kerskailuna tms., päinvastoin sain itsekin siitä ajatuksen listata, mitä kaikkea itselläni on elämässäni hyvin.



En aiemmin ole ottanut asiaa neuvolassa puheeksi, sillä nyt raskausaikana mulla on joka kerralla ollut eri terveydenhoitaja eli kovin luottamuksellista suhdetta ei ole päässyt syntymään. Mutta tuo perheneuvola toimii kunnan keskuksessa ja heillä tosiaan on tieto ja taito tällaisten kriisien ratkaisemiseen joten otan sinne yhteyttä. Kodinhoitajaa ei täällä päin järjesty, mutta kyllähän esin Mll:n kautta saa hoitajia. Olen kyllä itsekin hirveän huono pyytämään apua, äitini alkoholismin myötä olen itse ns. sairastunut vahvuuteen eli aina pitäisi pystyä ja jaksaa.



Erillen muuttamista ainakin hetkeksi olin jo itsekin miettinyt ja siihen onneksi on tarvittaessa tilaisuuskin, voin lainata isäni asuntoa kesä-syyskuun ajan kun hän on matkoilla. Ihan heti en kuitenkaan voi lähteä, sillä vauva syntyy parin viikon sisään.



Tuosta narsistisuudesta ajattelin vielä tutkailla alan kirjallisuudesta. Ainakin mies on kyllä hyvin itsekäs. Olemme molemmat olleet, mutta eronamme on se, että lapsen syntymän myötä minun on ollut pakkokin nostaa katse omasta navastani, kun mies ei ole tehnyt sitä vieläkään.



Luulen että me molemmat rakastamme toisiamme edelleen mutta ne tunteet ovat hukkuneet tämän päivittäisen rumban, väsymyksen ja miehen työstressin alle. Ehkä ne tunteet sieltä löytyisivät ajan ja yrityksen kanssa, mutta siihen tarvittaisiin molempien panosta. Lisäksi melkein kilpailemme siitä, kummalla on vaikeampaa ja kumpi esim. tekee enemmän yhteisten asioiden eteen, vaikka yhdessähän meidän pitäisi elämäämme rakentaa.



Meidän ongelmamme on se, että emme osaa riidellä rakentavasti vaan kaava on aina sama: jommalla kummalla palaa väsyneenä pinna -> syyttelemme toisiamme puolin ja toisin -> mies alkaa nimitellä ja haukkua niin rumasti kuin ikinä keksii -> minä itken hysteerisenä -> pari päivää mykkäkoulua -> molemmat parantavat tapojaan hetkeksi kunnes sama alkaa taas alusta.



Näin nytkin, mies osallistui pojan ja kotiasioiden hoitoon eilen tosi aktiivisesti. Katsotaan nyt ensi alkuun, miten asiat sujuvat hänen isyys- ja kesälomansa aikana. Voi olla että olen ylioptimistinen, mutta olen ajatellut että vauvan synnyttyä meillä käy kuten Katinkankin perheessä: miehen on kerta kaikkiaan pakko osallistua.



Totta sekin, että vaikea perhetilanne vie paljon energiaa. Toki olen miettinyt monet kerrat, olisiko yksin kuitenkin helpompaa mutta 10 vuoden yhdessäolon jälkeen ei ole helppo lähteä niin vain.



Kiitos vielä kerran, toivottavasti voin itsekin olla yhtä isona apuna jollekulle toiselle apua tarvitsevalle.



Pampula


Minun käy sinua kovasti sääliksi, enkä tiedä osaanko mitenkään auttaa.

Sen vain sanon, ettet ole missään tapauksessa ansainnut tuollaista kohtelua.



Jos miehesi tosiaan raskastaa lastaan, niin hänen kannattaisi huolehtia myös sinun hyvinvoinnistasi. Jos äiti voi huonosti, niin lapsikin voi huonosti.



Rakastatko sinä miestäsi? Vai oletteko yhdessä vain olosuhteiden pakosta? Mielestäni olet ainakin ansainnut paljon parempaa. Joko ilman miestäsi tai hänen kanssaan. Edelliset antoivat hyviä neuvoja mistä hakea apua, itse en osaa juuri muuta sanoa.



Haluan kiittää sinua yhdestä asiasta: Sinä herätit minut ajattelemaan, miten itsestäänselvänä olen kaikkea pitänyt. Minulla on ihana mies, joka osallistuu kaikkeen lastenhoitoon liittyvään. Nytkin hän on pihalla lastemme kanssa, kun minä täällä kirjoitan. Lapset ovat mukana isän askareissa. (ikää 5v ja 2v) Ehkäpä sinunkin miehesi pystyy lasten kasvaessa tekemään enemmän heidän kanssaan?



Voimia sinulle!

Meillä lapsilla ikäeroa 1v 6kk. Tyttö on nyt 2v 3kk ja poika 8kk. Meilläkin esikoisen hoito jäi lähes pelkästään minulle. Erona teidän tilanteeseen ehkä ainoastaan se, että kyllä ainakin yritetään vielä rakastaa, vaikka riitaa ja tappelua on tosi paljon.



Kysy neuvolasta perhetukihenkilöä. Meidän paikkakunnalla on sosiaalitoimen alaisuudessa sellaisia perheterapeutin koulutuksen saaneita, jotka käyvät kotona perheiden tukena vaikeissa tilanteissa. Minä sain jonkin verran apua sitä kautta. Nämä perheterapeutit eivät tosin valitettavasti tarjoa kuin keskusteluapua, ovat tarkoitettu lähinnä moniongelmaisten perheiden tueksi, mutta käyvät kyllä ihan tavallisessakin perheessä, kun jaksaminen on lopussa. He osaavat lisäksi neuvoa oman paikkakuntasi palveluissa.



Lisäksi voisit koittaa saada isommalle vaikka osapäivähoitoa. Helpottaisi kyllä paljon, kokemuksesta tiedän, että on raskasta kahden pienen kanssa.



Meillä tilanne tosin laukesi, koska sain itse työpaikan äitiysloman aikana, ja mies joutui jäämään aamupäiviksi kotiin lasten kanssa. Nykyään osallistuu tosi paljon lastenhoitoon ja ymmärtää miksi minä olen väsynyt, kun joutuu itsekin olemaan paljon yksin lasten kanssa. Ja on kyllä myöntänyt, että töissä on helpomaa kuin näiden kahden kanssa kotona.



Kunhan uusi tulokas on syntynyt miehesi on pakko auttaa sinua. Ainakin jos meinaa kotona olla. Meillä kävi niin, että työnsin vain vauvan isän syliin (halusi tai ei) aina kun esikoinen jotain tarvitsi. Siinä mies oppi luottamaan omaan vauvanhoitotaitoonsa, kun oli pakko. Ja minäkin opin, että se pärjää. Ei meillä mies vieläkään käytä lapsia ulkona yms. mutta ovathan nuo jotenkin selvinneet aamupäivät kotosalla. Täytyy vain ajatella niin, ettei ne lapset siihen kuole, jos eivät joka päivä ulkoile. Nimittäin ulkoilut jäävät meillä sitten kokonaan, jos minulla on jotain pakko-tehdä-kotihommia.



Jos mahdollista yritä nyt jo järjestää itsellesi sellaisia pakollisia menoja, jolloin miehesi joutuu hoitamaan poikaanne. Ja pitäähän sinun mennä tekemään se uusikin vauva, toivottavasti miehesi joutuu silloin hoitamaan esikoisen.



Olen aika huono sanomaan tuohon ero asiaan mitään, mutta se tuskin helpottaa sinun tilannettasi. Sitten ei ole niitä toisia käsiä edes silloin tällöin. Jos tahdot vertaistukea, niin kirjoita suoraan sähköpostiin: kati_pauliina@hotmail.com

tulla selittelemään perheonneaan, kun toinen on romahtamispisteessä. Hyi sinua! Narsisti voi yhtä hyvin olla myös naishenkilö.



Hyviä neuvoja sait muuten. Voi olla, että osa tuosta sinun jaksamattomuudestasi johtuu juuri miehestäsi. Eli jos hän ei olisi maisemissa, voisitko itse paremmin? Ja, kannattaa miettiä, elätätkö turhia toiveita kumppanisi suhteen. Jos näin on, mitä pikemmin toimit, sen nopeammin saat voimasi takaisin. Sinä olet joka tapauksessa ansainnut parempaa. Olisiko asumusero ainakikn näin aluksi järkevä ratkaisu. Hänellä olisi lapsenhoitovuorot, jolloin saisit sinä ainakin nukuttua jos ei muuta. Tsemppiä!!!! Kerro sitten, miten asiat etenevät.







* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat