Seuraa 

Mieheni on tuurijuoppo, hän lähti taas pari tuntia sitten, ja tulee kotiin ehkä huomenna, ehkä kolmen päivän päästä.. nyt tuntuu etten enää jaksa..

Tiedostin mieheni juomisen jo suhteemme alussa, mutta rakkaus on sokea, ja ehkä tyhmänä ajattelin olevani hänelle tärkeämpi, kuin pullo ja kaverit baarissa. no, en ole..

On meillä mennyt hyvinkin ja olemme saaaneet kaksi ihanaa lasta, mutta nyt tuntuu että hyviä päiviä on vähemmän huonoja enemmän, edellisestä neljän päivän reissusta on kaksi viikkoa...

Olen jo pitkään tiedostanut, ettei muutosta parempaan ole tulossa, on liikaa riitaa, liikaa pahaaoloa, liikaa hyviä syitä lähteä juomaan.. Tähän asti sydän on pitänyt minut liitossamme, mutta nyt tuntuu, ettei oman hyvinvoinnin kustannuksella voi jatkaa suhdetta, jossa tuskaa on enemmän kuin iloa..

Tiedän pärjääväni lasten kanssa, minä heidät olen pääsääntöisesti tähänkin asti hoitanut. Taloudellisesti tulee olemaan tiukkaa, muttei ainakaan tarvitse pelätä, että joku vetää viimeiset rahat kurkusta alas, kuten tähän asti on sillointällöin käynyt.. Esikoistamme käy sääliksi, hän kysyy aamuisin ensimmäisenä Isiä, joo Isi on töissä.. Ja pelkään miten mieheni ja lasten suhteen käy, tiedän ettei hän pysty juomisensa takia aina pitämään lupauksiaan, joten säännölliset tapaamiset eivät tule toteutumaan.. Hän on kuiitenkin varsinkin esikoiselle niin kovin tärkeä ihminen..

Eniten ehkä kuitenkin pelkään yksinäisyyttä, nytkin kun ovi sulkeutui mieheni jälkeen, tuli tunne että on niin yksin ja hylättynä tässä maailmassa ..

On niin vaikea hyväksyä sitä, että toiselle on niin helppo ottaa ja lähteä, tietäen loukkaavansa ja satuttavansa. Olen yrittänyt ymmärtää ja selittää asiaa itselle , en vaan enää taida jaksaa.. Enää pitäisi vaan löytää voimia jostain irrottautua ja antaa mieheni mennä, sitä hän taitaa lopulta kuitenkin itsekin haluta, tuntuu kuitenkin pahalta.. Vielä kuitenkin rakastan..



-Ellaeveliina-

Kommentit (8)

mies tuurijuoppo. Töissä ollessaan, onneksi alkavat taas pian, juo " vain" viikonloput. Työttömänä usein viikonloppuisin ja kun aikaa on niin monesti myös viikolla maistuu. Ja koskaan ei riitä ilta/päivä vaan useita päiviä menee putkeen aina, ja monesti on ollut yötä pois kotoa. Sanoo aina olleensa kavereillaan, mutta ainakin yksi kerta on varma kun oli yhteen kahteen yöllä toisen naisen luona..



Mies osallistuu kuluihin, jos ehdin väliin ennen baarireissua, muuten juo kaikki mitä tulee ja heti. Taloudellisesti olemme pärjänneet. Nyt huolettaa tuleva äitiyslomani, kuinka pärjätään kun miehen pitäisi osallistua taloudellisesti (ja tietysti muutenkin) enemmän kuin nykyään.



Mies on kamalan kiltti ja huomaavainen, niin kännissä kuin selvinpäinkin. Paitsi tietysti se tosiasia että jokainen yö poissa kotoa ja jokainen ryyppyreissu loukkaa ja satuttaa minua.



Olen miettinyt eroa jo kauan, en vain ole saanut aikaiseksi, kuin uhkailla. Elämä näin on raskasta. Ja entäs kun yhteinen lapsemme syntyy. Vietänkö kaikki viikonloput lasten kanssa yksin kun mies ryyppää jne. Helpompi olisi olla yksin, ei odota / toivo apua ja tukea. Mutta kun rakastan, enkä haluaisi viedä mieheltä mahdollisuutta omaan esikoiseensa, enkä vauvalta mahdollisuutta isään. Ja onhan esikoisenikin jo " menettänyt" kerran isän.

Ilmoitin miehelle että vaihtoehdot ovat hoitoon meno tai pois muutto. Ikävä " kiristää" tälläisellä asialla, se ei ole tarkoitukseni vaan ainoat vaihtoehdot jotka enää näen. Jos elämä meidän kanssa kiinnostaa niin sitä on jatkettava selvinpäin.

Mies lupautui hoitoon, sanoi että meidän takia menee. En tiedä onko se oikea/hyvä syy. Lopettamisenhan pitäisi lähteä juoposta itsestään. Mutta ehkä..ehkä mieheni onnistuu ja saamme elää perheenä. Jos ei, lupauksiahan on ollut ennenkin, on ainoa vaihtoehto ero. Jos olisin yksin ehkä jatkaisinkin, mutta lapset eivät saa joutua kärsimään isän ja varaisän juomisesta.

Onko kellään auttanut paikkakunnan vaihto? Siis jos koko perhe muuttaa toiselle paikkakunnalle. Ei olisi niin paljon tuttuja baareja ja kavereita houkuttelemassa kaljalle...Onko tämä toiveajattelua???

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Surettaa kahdesta syystä, kun luen näitä tarinoita. Ensiksi tietysti sen takia, että tilanne on teillä kurja, eikä siinä eläminen ole varmaankaan helppoa. Toiseksi minua surettaa heikkoutenne, kun ette jätä retkuja miehiänne. Teette vielä vauvoja heidän kanssaan, vaikka varmasti tiedätte, että se ei tilannettanne helpota. Kyllä teidän pitää katsoa myös peiliin - ei sen takia että miehenne retkuilu olisi teidän vika, vaan sen takia, että siedätte sitä ettekä äänestä jaloillanne. Jokainen on kuitenkin oman onnensa seppä.



Itse olen seurustellut ns. ongelmamiehen kanssa. En ole koskaan katunut lähtöäni. Suosittelen lämpimästi!

Viettelen täällä äitienpäivän aamuyötä pohtien elämäni kulkua...



mies jäi nimittäin MINUN ystäväni 30v päiville juhlimaan ja minä palasin kotiin kahden lapsen ja masussa mylläävän tulokkaan kanssa.



Pihalla lähtiessäni huusin kuin hinaaja, että mikä siinä on ettei minulla ole koskaan mitään sanomista näihin asioihin?? Että herra voi juhlia aina kun siltä tuntuu ja minä palaan kotiin lasten kanssa?? Siihen ilkes vielä sanoa että mulla on liikaakin vaikutusvaltaa...sis mitä? Ei minun sanomiseni ole millään muotoa koskaan vaikuttaneet hänen päätöksiinsä mennä. Ei minun kyyneleeni, huutamiseni, pahamieleni..eli tämä ei siis ole harvinaislaatuinen tapaus, viimeksi näin vappuna.



Huusin vielä että sinä raukka et PYSTY olemaan juomatta, et vaikka kuinka aina lupaat ja lupaat, et pysty.



Mulla on suoraansanottuna nöyryytetty olo, tuntuu niin paskamaiselta huomata taas jääneensä toiseksi tärkeysjärjestyksessä, aina menee kaverit (ja harrastukset) ja juhliminen minun ja lasten edelle. Sanottakoon että mieheni on aivan loistava isä lapsille, hoitaa ja huolehtii ja viettää aikaa..mutta entäs minä? Olenko minä itsekäs akka kun haluan joskus tuntea olevani tärkeysjärjestyksessä Ykkönen?



Nöyryytyksen tunnetta lisää vielä se, että juhlimaan jäi paitsi mieheni, ystäväni mies ja muita tuttuja ukkoja, myös ystäväni muita naispuolisia ystäviä, sinkkuja. Suoraan sanottuna pelkään täällä ettei meillä äitienpäivän aamuna olekaan isää kotona. Sitä tuntee näin raskaana ollessaan itsenä vielä entistä haavoittuvaisemmaksi puhumattakaan siitä että vartalo on mitä on.



Pettymystä lisää se, että mies oli alkuvuoden juomatta. Siis ei edes saunakaljoja. Inhottaa se, että aina hän vähättelee omia menojaan, ei omien sanojensa mukaan käy MISSÄÄN, vaikka todellisuudessa harrastuksetkin vievät suuren osan päivästä (tänäänkin monta tuntia, sen jälkeen synttäreille ja sinne jäi eli lapset näki isäänsä pari tuntia kotona ja juhlissa) enkä ole niitä koskaan kieltäny häneltä, eli kysymys ei voi olla siitä, että hän pääsee niin harvoin menemään. Kysymys on minusta yksinkertaisesti siitä, että kaverit ovat tärkeämpiä kuin minä. En jotenkin osaa kyseenalasitaa, etteikö lapset olis hänelle tärkeitä, mutta minä en koe olevani tärkeä. Enkä koe että hän arvostaisi minua, äitinä olemistani...



Koen ettei minua rakasteta.



Viimeksi vappuna sanoin: älä sano että rakastat jos et oikeasti tarkoita. Nyt laskin sormukseni laatikkoon enkä aio takaisin laittaa, jollen tunne oloani rakastetuksi, saa nähdä tuleeko sellaista päivää koskaan.



Mielessä pyörii eron mahdollisuus, sitä en haluaisi, mutta... tilanne oli samansuuntainen toisen lapsen syntymän jälkeen,jolloin podin myös 30v kkriisiä, silloin taistelin eroa vastaan vuoden, uutena vuotena vihdoin sanoin etten toista tällaista vuotta vierelläsi aio olla ja tilanne rauhottu sen jälkeen. Nyt pelkään sen taas riistäytyvän käsistä, eikä paluuta enää ole.



Kyllä on aika murskattu olo. Tämä sotii niin vastaan minun ajatuksiani ja haaveitani perheestä, siitä kuinka haluaisin perheen toimivan ja kuinka perheen " pitäisi" toimia.

Ajatuksesi tuntuvat niin tutuilta, ihan kuin minun ajatuksiani vielä vuosi sitten. Meillä oli ihan sama tilanne, paitsi lapsia vain yksi. Varmasti 3 vuotta ehdin pohtia elämäni pulmia, ennen kuin tuska kävi liian kovaksi enkä jaksanut enää pyörittää sitä karusellia yksin.

Mieheni oli samanlainen tuurijuoppo ja tilanne tuntui vain pahenevan. Lisäksi hän meni ja tuli ihan miten itse halusi, eli vain itseään varten, ihan kuin hänellä ei perhettä olisi olemassakaan.

Kokemuksesta tiedän kuinka raskasta tälläinen elämä voi olla. Sitä taas hetken jaksaa kun on hyvä kausi miehen elämässä, mutta kerta kerralta se juopottelu ja kaikki muut temput ottivat vaan enemmän päähän.

Olen käynyt lävitse nuo kaikki samat ajatukset esim. taloudellisesta tilanteesta ja yksinäisyydestä eron jälkeen. Tänä päivänä en kyllä enää osaa sanoa mitä oikein pelkäsin ja miksi odotin niin kauan eroa ja omaa elämää.

Mutta ehkä ihmisin tarvitsee olla todella valmis tilanteeseen, että voimat riittävät koko eroprosessin läpi viemiseen. Itse olin lopulta niin valmis, että en tuntenut enää edes ikävää, en edes pienen hetken vertaa.... mutta tilanne oli ollut jo kauan todella paha ja olin lähinnä enää täynnä vihaa miestäni ja sitä kaikkea paskaa kohtaan.

Mutta kyllä kannatti, ainakin minun kohdallani. Elämä tuntuu elämisen arvoiselta ja onnelliselta. En osaa kertoa mitä sinun pitäisi tehdä, mutta niin tutulta tuo kertomuksesi minusta kuulosti, että.... ehkä sinun pitäisi todella miettiä että vaihtaisit elämässäsi suuntaa ja aloittaisit kaiken lapsiesi kanssa alusta. Ei tietynlainen miestyyppi muutu ja kaikki saarnat menevät kuuroille korville ja menettävät myös uskottavuutensa jos vuosi toisensa jälkeen jatkat, etkä kuitenkaan tee mitään. Näin ainakin meillä oli, joten ei jäänyt enää kuin se yksi mahdollisuus eli lähteä kuten minä tein.

..mutta en olekaan. Meillä justiinsa samallainen tilanne meneillään. Tosin, itse olen jäämässä hoitovapaalle ja lapsia yksi.



Miten voin selvitä taloudellisesti?? En mitenkään!! Kodinhoidontuella ei pitkälle pötkitä.

Ja ei ero ole syy palata töihin kun vapaa myönnetty. Eikä lasta vielä voisikaan laittaa mihinkään päiväkotiin, niin paljon sairaalareissuja jne.



Pulassa siis olen minäkin ja henkisesti rikki!

Tiedän siis mistä puhutte...

Omakohtaistakin kokemusta on sen verran, että isälleni maistui alkoholi varsin useasti. Työt hän yleensä pystyi hoitamaan, mutta muutenhan sitä sai aina jännitellä, missä kunnossa isä tulee kotiin. Perjantaipullo oli varmasti tyhjennetty jo heti töistä lähtiessä ja kotiin hän saattoi suorastaan kaatua saatuaan ulko-oven auki. Selvin päin ollessaan hän oli kyllä mitä mainioin isä ja arvostin häntä kovasti - viinanhuuruiset henkäilyt vain veivät sitä arvostusta. Onneksi isäni ei kuitenkaan koskaan ollut väkivaltainen - hiljaisesta, rauhallisesta miehestä tuli yleensä liiankin puhelias, ihan pienenä lapsena hän saattoi tuntua ihan hauskaltakin. Mutta vuosien saatossa hän tuli kännissä myös ilkeämmäksi suustaan.

Että sellaista. Pyysin vain harvoin kavereitani kylään, sillä koskaan ei tiennyt, missä kunnossa isä olisi silloin kotona. Ns. kaverisynttäreitä mulla ei ollut koskaan. En varmaan edes kertonut kenellekään tilanteesta, ennen kuin vasta aikuisena, kun pääsin irtaantumaan kotoa. Kotoa muutettuani kävin vanhempieni luona kyllä usein, mutta visiitti saattoi olla varsin lyhyt, mikäli havaitsin isäni olevan kaljoissa. - Ihmettelin äidillenikin ääneen, miten hän oikein jaksaa ja miksi vielä, kun me lapsetkin olimme jo aikuisia.

Äitini on jaksanut kaikki vuodet pelätä, surra, hävetä, salata, peitellä ja kai sitten rakastaakin isääni.

Äitini esimerkistä huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi olen päättänyt, että juoppoa miestä mun ei tarvitse enempää enää katsoa. Ei itseni, eikä muiden, edes lasteni vuoksi - olivat lapset sitten pieniä tai isoja.

Sairastumisten kautta isäni juominen on pakosti lähes jäänyt ja nykyään hän on mitä mainioin isoisä kahdelle lapselleni, arvostan häntä kovasti. Katkeraksi en ole onneksi ajautunut. Olen kuitenkin ilmoittanut, että lapsenlasten ja isovanhempien kahdenkeskeiset tapaamiset jäävät varmasti, mikäli korkki ei silloin pysy kiinni.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat