Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Ootteko te aina varmoja että rakastatte miestänne? Mua on alkanu huolettaa, ku ei musta tunnu aina samalta ku mies sanoo jotain rakkaudentunnustuksia tai kehuu mua. Tulee joskus jopa syyllinen olo, kun ei itsestä tunnu samalta.



Kuitenkin välillä tuntuu hyvältä, seksi on ihanaa ja perusarki sujuu. En vain ole varma, kunnioitanko miestäni tarpeeksi. Olemme sen verran erilaisia, että joissain asioissa on vaikea ymmärtää miestä. Meillä ei ole ns. henkistä yhteyttä...on tietyllä tapaa, läheisyysmielessä, muttei sellaista mitä kuitenkin voi olla olemassa.



En tiedä, ovatko nämä tuntemukset vain oman mieleni aikaansaamia. Emme ole vielä kihloissa (anteeksi siis " mieheni" -sanan käyttö :)), mutta mies on puhunut jo naimisiinmenosta hyvinkin vakavissaan. Haluaisin, että minullakin olisi 100% varma olo siitä. Kuinka varmoja te olette olleet tällaisten suurien asioiden keskellä? Ei ole kuitenkaan mitään varsinaista syytä jatkaa matkaa yksin, ei mitään. Luulen että katuisin sitä kuitenkin myöhemmin. Onko tämä nyt sitä kuuluisaa arkea?

Kommentit (12)

Vaikka toki muutkin asiat parisuhteessa merkkaavat, kyllä se rakkaus on se, joka tekee suhteesta kokonaisen.



t. itsekin ennen järjellä ajatellut, sittemmin tunteisiinsa luottanut ja onnen sitä kautta löytänyt :)

tahdonvoima on vaan yleensä niin voimakas, että se pitää meitä epätyydyttävässäkin suhteessa. tai sitten läheisriippuvaisuus...



mä olin varma ekassa pitkässä suhteessani, muttei se molemminpuolinen varmuus mitään ongelmia poistanut. päinvastoin, yksi ongelma paisui niin suureksi, ettei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin erota. tän suhteen jälkeen olen yhessä vakavassa suhteessa elänyt, mutta se päättyi osittain noiden samojen pähkäilyjen takia. tajusin jossain kohtaa, että jos mun täytyy tällaisia alituisesti miettiä, ni eiköhän se jo jotain kerro.



Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

aika paljolta jos nyt kuuntelet rehellisesti sydäntäsi. JOs et rakasta miestäsi oikeasti, niin eroa. Kun on naimisissa ja lapsia, se ei ole enää niin helppoa. Itse olen tehnyt tuon virheen että en kuunnellut sydäntäni joka kyllä yritti kertoa, että rakastan erästä toista...sillä rakastan tuota toista edelleen vaikka olen ollut mieheni kanssa 8 v. yhdessä ja nyt sitten ero alkaa olla totta, sillä haluan siihen syliin johon kuulun. Lapsien kannalta tämä ei ole kivaa.

Ajoittain toki on muuten vaikeampia aikoja (kinaamista, vähemmän seksiä, jne.) mutta missään vaiheessa en ole epäillyt, ettenkö rakastaisi, enkä kyseenalaistanut miehen rakkautta minuun. Yhteisiä vuosia 6.

Vierailija:

Lainaus:


Siellä alttarillakin luvataan TAHTOA rakastaa, ei varsinaista rakastamista. Ja siitä pitkässä liitossa on kyse, tahdonvoimasta ja halusta pitää perhe koossa, vaikeuksista ja hetkittäisestä tunteen puuttumisestakin huolimatta. Ja rakkaushan elää ja muuttuu koko ajan. Muuttuu rakastumisen intohimosta rauhallisemmaksi ja tasaiseksi rakastamiseksi. Usko pois. Jos miehesi on kunnollinen ja isäksi kelvollinen saat hänen kanssaan onnellisen elämän. Jos vain päätät niin ja luotat teihin molempiin.

Ja jos miettii asiaa globaalimmin niin suurin osa avioliitoista on järjestettyjä. Se rakkaus ja kumppanuus tulee siinä liiton aikana pikkuhiljaa, jos vaan asian järjestäneet sukulaiset ovat valinneet kumppanit ajatuksella, niin että persoonat ja intressit sopivat yhten.




mutta vaikeina hetkinä en vaan pysty uskomaan siihen...kai tässä vaikuttaa se, että meidän intressit ovat hyvin erilaiset, myös arvomaailmamme tietyissä asioissa. Perhettä kyllä arvostamme kumpikin, ja tasapainoista suhdetta...mutta muuten olemme kyllä aika erilaiset. Siksi pelkäänkin, että pystynkö vaikeinakin aikoina ymmärtämään miestäni, ja seisomaan hänen rinnallaan.



Hän on kyllä valmis tekemään kompromisseja, koska olen " hänen elämänsä nainen" . Juuri tätä tarkoitan...haluan että minullekin tulisi sellainen olo, että hän on elämäni mies. Vaikka tuossa nyt onkin ehkä sitä yliromanttista höystöä...toivottavasti tuo tunne voi sitten tulla pelkällä tahdovoimalla... :/

Toki alussa oli se suuri hurmos mieheen, mutta silti minulla on ollut koko ajan mielessä se että tarvitsen vierelleni nimenomaan kumppanin.

Edellinen yritykseni ajoi karikolle heti, mutta roikuin siinä ylpeyden voimalla. Turha ylpeyteni roikutti minua siinä helvetissä 12v. Siitä miehestä ei ikinä ollut kumppaniksi, vaan yksi lapsi lisää hoidettavana.



Sen sijaan arvostan nykyisessä miehessäni sitä että hän on aina tukenani, paras ystäväni. Sama se vaikka arki on tylsää, mutta turvallista se on. Minulle turvallisuus parisuhteessa on tärkeintä.

Itseasiassa olen sitä mieltää että tavallisen aikuisen elämän arjen tuleekin olla tylsää, sillä silloin osaa arvostaa niitä pieniäkin iloja!

mitä suhteesta haetaan on osittain keinotekoisia, meille opetettuja malleja, joita vahvistavat paitsi naistenlehdet ja romanttinen kirjallisuus myös lukuisat tv-ohjelmat, elokuvat jne. Kuuluvat samaan myyttiperheeseen " hyvän äidin" tai " kunnon tytön" kanssa. Ei ole olemassa kaikille samaa tunnetta, jota joku liitto säilyäkseen vaatii. Jokainen toimii omista lähtökohdistaan ja joku perustaa perheen " rakkauden " tunteen turvin (lue seksuaalisen vetovoiman joka väistämättä hiipuu vähitellen), joku kumppanuuden, joku taloudellisten seikkojen nojalla. Itse olen sen verran rationaalisesti suuntautunut, että suuren hurman sijasta hain järkevää, tasavertaista kumppanuutta, joka kestää myös muiden asioiden kuin tunteen varassa.

Kaikki ei olla samanlaisia. En minä ole koskaan harrastanut suuria tunteita. Rakkaus omaan lapseenkin kehittyi pikkuhiljaa, tutustuen ja varovasti. Mutta syveni lujaksi äidinrakkaudeksi, jota mikään ei voi rikkoa. Myöskään miehiin en ole osannut rakastua päätä pahkaa hullaantuen. Koskaan. Enkä keneenkään. Kärsivänä osapuolena eivät ole olleet ainakaan miehet, räiskyvä rakkaus ei ole mikään välttämättömyys. Hyvä seura, ystävyys, yhteiset elämänkatsomukset ja tyydyttävä seksielämä riittävät ainakin minulle ja miehelleni. Molemmat olemme järkeen turvaavia ja kovin analyyttisia ;)

Vierailija:

Lainaus:


mitä suhteesta haetaan on osittain keinotekoisia, meille opetettuja malleja, joita vahvistavat paitsi naistenlehdet ja romanttinen kirjallisuus myös lukuisat tv-ohjelmat, elokuvat jne. Kuuluvat samaan myyttiperheeseen " hyvän äidin" tai " kunnon tytön" kanssa. Ei ole olemassa kaikille samaa tunnetta, jota joku liitto säilyäkseen vaatii. Jokainen toimii omista lähtökohdistaan ja joku perustaa perheen " rakkauden " tunteen turvin (lue seksuaalisen vetovoiman joka väistämättä hiipuu vähitellen), joku kumppanuuden, joku taloudellisten seikkojen nojalla. Itse olen sen verran rationaalisesti suuntautunut, että suuren hurman sijasta hain järkevää, tasavertaista kumppanuutta, joka kestää myös muiden asioiden kuin tunteen varassa.




...mutta itse olen niin tunteellinen ja vaiston varassa toimiva ihminen, etten ole koskaan kyennyt kuin kadehtimaan ihmisiä, jotka tosiaan tekevät päätöksiä järkeillen. Jos seuraan vain järkeä, niin totta helvetissä mun pitäisi mennä naimisiin tämän miehen kanssa. Kuitenkaan en halua huijata itseäni. Pelkään, etten alttarilla pystykään sanomaan " tahdon" , jos olen jo nyt miettinyt tällaisia. En todellakaan halua sellaista tilannetta hääpäivänä, jolloin kuuluisi olla onnensa kukkuloilla.



Tiedostan kyllä nuo median yms luomat mallit, myös sen, että mietin asioita liikaa. Jos olisin rationaalisempi ihminen, ei varmasti olisi mitään ongelmaa. Mutta kun en ole :(



Perhettä toivovana pelkään myös, etten koskaa löydä näin hyvää isää lapsille, näin hyvää miestä minulle. Olen aiemmin seurustellut todellisen hulttion kanssa, josta ei ollut mihinkään vastuulliseen. Kumma, että häntä piti kuitenkin rakastaa niin paljon. Tässä ei silti todellakaan ole kyse siitä, että haluan jotain renttumeininkiä. Ei, arvostan kunnollisuutta miehessäni todella paljon. Mutta se rakkaus isolla ärrällä...en ole vieläkään tuntenut sitä. Aika säälittävää, aloin itkemään katsellessani Satuhäitä, kun olin niin katkera siitä etten kykene samanlaiseen onnentunteeseen. Vaikka sekin tietty vaan näyttää siltä, mistä sitä tietää mitä todellisuus on...



AP

Siellä alttarillakin luvataan TAHTOA rakastaa, ei varsinaista rakastamista. Ja siitä pitkässä liitossa on kyse, tahdonvoimasta ja halusta pitää perhe koossa, vaikeuksista ja hetkittäisestä tunteen puuttumisestakin huolimatta. Ja rakkaushan elää ja muuttuu koko ajan. Muuttuu rakastumisen intohimosta rauhallisemmaksi ja tasaiseksi rakastamiseksi. Usko pois. Jos miehesi on kunnollinen ja isäksi kelvollinen saat hänen kanssaan onnellisen elämän. Jos vain päätät niin ja luotat teihin molempiin.

Ja jos miettii asiaa globaalimmin niin suurin osa avioliitoista on järjestettyjä. Se rakkaus ja kumppanuus tulee siinä liiton aikana pikkuhiljaa, jos vaan asian järjestäneet sukulaiset ovat valinneet kumppanit ajatuksella, niin että persoonat ja intressit sopivat yhten.

nyt jo pitkä taival mieheni kanssa siis aviomieheni kanssa ja lapsiakin on jo kaksi... Nyt olen alkanut huomaamaan, että ehkä tämä ei ole mun juttuni, ehkä en jaksa... Mietin paljon elämää yksin lasten kanssa, mietin eroa päivittäin... En jotenkin saa tästä suhteesa sitä mitä kaipaisin... Olen huomannut että katselen toisia miehiä ihan eri tavalla kuin ennen... Haluan että miehelläni on menoja iltaisin ja viikonloppuisin, en jaksa olla hänen kanssaan koko aikaa...

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat