Vierailija

Itselläni on muita opintoja ja olen joutunut tekemään monia ns. lopputöitä ja kaikenlaisia seminaaritöitä yms. Mutta tämä gradu on monen vuoden painajainen, jota lykkään ja lykkään enkä edisty juuri ollenkaan.



Asia ahdistaa ihan hirveästi ja olen todella kateellinen niille, jotka saavat tehtyä. EN kehtaa edes vastata muutaman tutun puheluihin, kun kysyvät aina gradusta ( olen jo vähän iäkkäämpi, ns. aikuisopiskelija...). He ovat aloittaneet opiskelut paljon myöhemmin ja ovat valmistuneet kuka milloinkin.... Mua oksettaa tämä saamattomuus, mutta haluan sen paperin, mutta tuntuu vaan ihan toivottomalta. Mä oon ihan mielettömän kade parille tutulle, jotka valmistuvat nyt ja joilla myös samanlainen tilanne kuin minulla ( siis perhe ja aiempi koulutus yms).Vihaan itseäni.



Onko muita samassa tilanteessa????

Kommentit (15)

noloa asiassa on vielä se, että minulla on todella paljon aikaa tehdä sitä, eikä rahahuoletkaan paina. Jaksan tehdä päivittäin noin viisi tuntia, ja silti tuntuu että mitä näkyvää en saa aikaiseksi, eikä punainen lanka löydy millään. Lpppupäivän olenkin sitten puhki ja kärttyinen. Ajatukset eivät pysy kirkkaina, enkä osaa edes muotoilla kysymyksiä, joita voisin esittää ohjaajalle. Kyllästyttää vastata ihmettelijöille, jotka kysyvät että vieläkö teen sitä graduani. Olen valinnut itselleni liian laajan ja vaikean aiheen, mutta en halunnut tehdä mitään nolla-tutkimustakaan.

Itseäni saan syyttää asiaintilasta :/



Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

riittää, en tiedä onko tämmöisestä mitään apua.



Itse kirjoitan vaikeita tekstejä niin, että teen itselleni disposition, joka toimii myös tekstin sisällysluettelon luonnoksena. Sitten kirjoitan ranskiksilla ylös, mitä asioita tai kysymyksiä kussakin alaluvussa pitäisi käsitellä. Sitten alan täyttää sitä kohta kohdalta. Jos siinä on kysymyksiä, yritän vastata niihin.



Kuvittelen, että minun pitää selittää jollekulle (yleensä hän on saman oppiaineen ihminen, mutta ei perehtynyt juuri minun aiheeseeni) ne asiat niin että ne voi ymmärtää siitä tekstistä - eli yritän olla kirjoittamatta liian vaikeasti ja monimutkaisesti (perusongelmani).



Jos on tosi huono kirjoituspäivä, kirjoittelen vaikka lähdeluetteloa puhtaaksi, eli tarkastan, että siellä on kaikki merkinnät oikein. Lähdeluetteloahan on pidettävä elävänä koko ajan kun kirjoittaa, muuten hukka perii.. (kuulemam jotkut yhteiskuntatieteilijät litteroi haastatteluaineistoja huonoina päivinä, en ole yk-tieteistä)



Yritän myös muistaa, että monet huippuhyvät teoreetikot sanoo, että heille kirjoittaminen on tosi tuskallista hommaa, eli tuskastuminen ei ole merkki tulevan tekstin huonoudesta.



Joku sanoi kirjoittavansa 5h/ päivä. Se on ihan hyvä kirjoitusvauhti! Kyllä sillä pitäisi ruveta jo gradun syntymään iaka vilkkaasti



t. paljon kirjoittava tutkija/ jatko-opiskelija


Mun ongelmani on, että en edes tee sitä. Teen päivät muuta, vaikka olisi tilaisuus tehdä gradua. Ja kun gradu on kesken, en pääse edes kunnolla hakemaan töitä. Olen helvetillisessä itseinhon kierteessä minäkin!



Vuosien mittaan olen kyllä nöyrtynyt niin, etten ujostele enää taukojen jälkeen ottaa yhteyttä ohjaajiin. Tai no välillä kyllä..



Sukulaisille, ystäville ja tuttaville olen oppinut vastaamaan mitä kenellekin. Osalle voi vastata tosi vältellen ja vaihtaa aihetta. Ihmisen ei ole mikään pakko kertoa omia asioitaan ja paljastaa sisintään, jos ei halua. Törkeitä tommoset, ketkä utelee toiselle selvästi arkoja asioita!



Mutta miten ihmeessä saisin tsempattua itseni tekemään sen saakelin gradun?!

Monta vuotta olen ollut töissä epäpätevänä ja välillä äitiyslomilla. Tämän kevään aikana oli tarkoitus vääntää gradu loppuun, että voisin hakea virkoja pätevänä.



Vaan ei :( Aiheeni tuntuu vastenmieliseltä, inhoan sitä ja varsinkin siitä puhumista. Lähteitä on heikosti saatavilla yms. En enää tiedä, mitä olen tekemässä ja miksi. Ohjaajan kanssa en kehtaa enää edes puhua, kun pariin kertaan hän on tsempannut minua hulluna, mutta en ole silti saanut mitään tehtyä. Argh!

Aihe oli tosi innostava silloin kun aloitin gradun teon vuosia sitten. Sittemmin on elämäntilanne muuttunut ja aina välillä yritän tarttua aiheeseen ja kirjoittaa jotain, mutta intoa vaan ei ole. Kuitenkin olen jo aika paljon saanut aikaiseksi, ei viitsisi jättää keskenkään tai vaihtaa aihetta. Kai sitä pitäis vaan yrittää... Kun se painaa mielessä kuitenkin koko ajan.

Mitäkö tein? Makasin aiheen päällä ja voihkin, ettei siitä mitään tule, muutamia rypistyksiä sain aikaan ja jotain paperille. Aika ajoi niiden ohi ja tuntui tosi kuvottavalta ryhtyä lukemaan vanhaa roinaa ja miettimään, että miten se nyt olikaan. Vaihdoin aihetta vanhentumisen vuoksi kaksi kertaa, tosin sama aihepiiri.



Pomppasin aina välillä töihin ja se oli hyvä exkjyys ettei tarvinnut niin huolehtia gradun loppuunsaattamisesta, aina kuitenkin menin samaan paikkaan töihin ja alkoi olla yleinen aihe, jokos gradu on valmis. Ei auttanut kuin nauraa, että eipä ole vieläkään, mutta pian on :) Niin siinä aika vierähti ja lopulta tuli ulkoinen pakko saada se valmiiksi. Nimittäin piti jättää hakemus haluamaani duuniin tietyllä kellon lyömällä tiettynä päivämääränä. Hakuedellytyksenä opinnot suoritettuna. Ei muuta kuin paperia kasaan. Viimeisen kaksi vuorokautta istuin nukkumatta koneen ääressä redbullin voimalla ja gradu singahti kuin singahti kädestäni pois. Tosin jos olisi ollut aikaa olisin sitä mielelläni viilannut. Tuntui, että keskeneräisen annoin pois... Mutta annoinpahan kuitenkin ja riittävän arvosanan sain. Arvosanaakaan ei kukaan juuri kysele kuin kuriositeettimielessä. - No sainko sen duunin. En saanut, vaan kakkoseksi jäin. Mutta gradu oli tehtynä ja muita hyviä mahdollisuuksia on avautunut sen jälkeen.



-En osaa sanoa, mikä auttaisi sen tekemään, jokaisella on oma juttunsa, minulla se oli ulkoinen deadline. Sisäiset deadlinet tulivat ja menivät, ja niistä ei aina ollut tarvetta pitää kiinni. Niin ja usein tein sisäiset deadlinet mahdottomiksi saavuttaa ja se vain lisäsi pahaa mieltä...



Tsemppiä teille kaikille rypistykseen! Ja suurella pensselillä tekstiä kasaan, niin kyllä se siitä graduksi muuttuu kun vähän hyrskyttää. Tiedän helpommin sanottu kuin tehty, mutta onnistuu aivan varmasti, jos jaksat sinnitellä!

Proffa lähti myös minulla eläkkeelle, ja seuraaja ei pitänyt aiheesta, epäili haluaako sitä ollenkaan. Tietty puolustin omaa tuotostani ja jatkoin sen siirtelyä pöytälaatikossa. Seuraaja jäi virkavapaalle ja tuli seuraaja joka ei tuntenut aihepiiriä lainkaan, mutta sanoi vaan, että paperia tähän suuntaan ja saat sitten paluupostia takaisin. Ohjausta ei varsinaisesti ollut, ja en sitä niin valtavasti kaivannutkaan.



Aikansa kun sitä makuuttaa, niin sen saa pois. Yhdyn edellisiin mielipiteisiin, että olo helpottuu älyttömästi sen kun saa pois mielestään ja tekemättömien töiden listalta. Älkää antako periksi!!!!!! vaikka kuluisi paljonkin aikaa, ei saa antaa periksi, kyllä se kannattaa hoitaa pois vaikka vähän myöhässäkin... parempi myöhään kuin ei milloinkaan. nimim. 13 v. yliopistossa luuhanneena.




Minäkin olen hyvä laatimaan suunnitelmia.. loputtomiin.



Pitäis varmaan alkaa vaan kirjoittaa. Ja yrittää se kaikki käyttää hyväksi itse työssä. Ja pudottaa tavoitteita arvosanoista. Kunhan läpi menis ja saisi maisterin paperit käteen. Pääsis vapaaksi ja hakemaan töitä!!!

Viestinne ovat kuin omasta näppäimistöstäni. Siirrin ja vitkutin graduani vuosia (opinnot olivat kyllä muutenkin venyneet) ja itseinhon, ahdistuksen ym. tunteet alkoivat olla megalomaanisissa mitoissa. Jopa kaksi professoria jäi vitkuttelun sisällä eläkkeelle. Kun vähän sain syrjästä kiinni, uusi ohjaaja lähti virkavapaalle, sijainen ei halunnut ottaa ohjattavakseen jne. Kamalaa.



Aiheeni oli lievästi sanottuna haastava, olin kokopäivätyössä, isäni oli vaikeasti sairaana, mutta jotenkin viime syksynä sain graduni tehtyä. Tajusin, että norsu syödään pala kerrallaan ja rupesin vain tekemään sitä, vaikka punainen lanka olikin hukassa. Lopulta jouduin tinkimään kaikista kunnianhimoisista tavoitteistani graduni suhteen, mutta valmista tuli!



Voin luvata, että ahdistus alkaa helpottaa vähitellen työn edistyessä edes hitusen. Ja kun gradu on valmis, tunne on hieno. Tämä kevät tuntuu erityisen ihanalta, koska takaraivossa ei kummittele syyllisyys tekemättömistä töistä. Kuvitelkaa sitä. Tarttukaa siihen työhönne. Kyllä siitä selviää; ei se ydinfysiikkaa ole.

Olen ajatellut että helvetti, onhan se ohjaajankin etu että saisi mut pukattua ryhmästään ulos!



Onneksi samaan aikaan alottaneesta ryhmästä vielä pari on palauttamatta, mutta suurin osa on saanut omansa jo valmiiksi. Minä olen tehnyt johdannon ja seuraavat osat odottelee tekoaan parin kuukauden päässä.



Mullekin tekeminen on ollut tosi vastenmielistä kun olisi paljon muitakin töitä, mutta vihdoin ton johdannon teon loppuvaiheilla alkoi tuntua että sain juonesta kiinni. Kunpa se nyt pysyisi.

Olen tehnyt tutkimussuunnitelman sekä monia muita suunnitelmia, olen tutkinut oppaita, olen perehtynyt aineistoon, olen suunnitellut ja suunnitellut, tehnyt suunnitelmia ja suunnitelmien suunnitelmia.



Eli kynnys aloittamiseen on hieman liian korkealla. Nyt pitäisi alkaa tekemään sitä gradua. Siinä vaiheessa tulee paniikki. En voi vielä kirjoittaa mitään, edes luonnosmaista tekstiä, kun niin moni asia on niin sekavana mielessäni. En pääse kiinni tutkielman tekemisen ideaan, eli siis tehdään tutkimusta, vaan yritän koko ajan tehdä tutkimuksen salaa päähäni, jotta voisin vain kirjoittaa sen paperille. Tein neljässä vuodessa 180 opintoviikkoa ja puoleen vuoteen en ole saanut aikaan " mitään" . Alkaa vapisuttamaan myös totuus itsestäni, kun olenkin näin saamaton ihminen.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat