Vierailija

Meillä on kaksi poikaa ja raskaus on miehen veljen vaimolle ensimmäinen, lapsi syntyy nyt tuokokuussa.



Kun appivanhempani saivat tietää, että odotin ensimmäistä lastamme, oli riemu siitä suuri, ja he kertoivat kaikille kummin kaimoillekin heti raskaudesta (asumme ulkomailla ja täällä on tapanakin kertoa vauvauutisista melkein heti). Kun taas 2,5v. myöhemmin kerroin anopilleni toisesta raskaudesta, hän sanoi vain " näin pianko?" ja itse ihmettelin, kun kukaan sukulainen ei tiennyt tulevasta vauvastamme kuukausiin, kunnes itse kerroin heille. Olin toisen raskauden aikana masentunut monistakin syistä (ehkä tärkein oli juuri se iloisen odotuksen puuttuminen appivanhempieni osalta, he ovat minulle hyvin läheisiä mutta tämä satutti minua kovasti, ja ehkä hormoneillakin oli osansa) sekä fyysisesti voin huonosti (olin mm. kuumuden takia tiputuksessa). Olin myös sairaalassa ennenaikaisten supistuksien takia rv:lla 31 ja lopulta lapsemme syntyi reilun kuukauden ennenaikaisena (mutta pääsi kotiin yhtä aikaa kanssani). Nykyään myös tämä toinen lapsemme on appivanhemmilleni hyvin rakas, mutta itse en voi unohtaa raskausaikaa ja sitä totaalisen tuen puutetta, raskauteni oli kuin tabu puheenaihe ja minun olisi pitänyt kestää mitä vain sen takia, että kyseessä oli toinen raskauteni. Mieheni veli ja tämän vaimo toivoivat myös vauvaa pitkän aikaa, ja kun vaimo lopulta tuli raskaaksi, sai hän keskenmenon noin viikkoa ennen toisen lapsemme syntymää :( ja itselläni oli todella paha mieli hänen puolestaan ja sen takia, että itse olin raskaana/ja meillä oli vauva ja heillä ei.



Nyt en vaan pääse yli sen pahan olon, minkä miehen veljen vaimon ja anopin vaahtoaminen heidän tulevasta vauvastaan saa minussa aikaan. Pelkään, että he unohtavat meidän lapsemme, kun uusi vauva syntyy. Ärsyttää " kälyni" jatkuva mahan silittely ja taputtelu, ja pitää purra kieleen, etten sanoisi hänelle jotain pisteliästä (hän on kuin prinsessa kaikkine vaivoineen ja autossakin matkustaa maaten takapenkillä!?). En oikein itsekään ymmärrä, mikä minun on, mutta tiedän, että jos toinen raskauteni olisi perheessä otettu vastaan normaalilla ilolla ja odotuksella, niin en varmasti potisi nyt tällaista huonoa oloa tämän asian takia. Lisään vielä, että itse en halua enää lapsia enkä raskauksia, niin huonot muistot tästä toisesta (raskaus)kerrasta jäi :( ennenaikaisuuksineen kaikineen.



Komenntteja?

Kommentit (9)

sinänsä ymmärrän myös tuon paapomisen, jos kerran keskenmeno takana.. Ja kummalta kyllä kuullostaa, jos et halua uutta raskautta vain sen takia, että APPIvanhemmat ei olleet ihan messissä.

Mutta koita nyt vaan paastaa siita kaunasta irti, sehan syo muuten sinua sisalta ja tuhoaa viela hyvat ihmissuhteet. Jokaisessa perheessa on kaunanaiheita. Ei tollekaan asialle nyt jalkikateen voi mitaan tehda. Minullakin on ollut valtavasti mielipahaa ja kaunaa miehen perheen takia, ja paljon pahempia juttuja kuin tuo mita sulle tapahtui, mutta myos minun puoleltani kateutta. Olen paattanyt paastaa siita kaikesta irti ja minua auttoi paivakirjaan kirjoittaminen, tunteitteni analysointi ja tietoiset " irtipaastamis" meditaatio harjoitukset.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kiitos kommentista. Olen itsekin sitä mieltä, että ehkä ylireagoin asiaan, mutta en mahda tunteileni mitään (yritän tietusti käyttäytyä kohteliaasti kaikkia kohtaan).



Totta, että myös minun ensiraskaudestani ilostuttiin, mutta on aika suuri ero sillä, että toisesta ei edes " saanut puhua" ja kaikille " olemattomille supistuksilleni" naureskeltiin - kunnes jouduin sairaalaan vuodelepoon ja lääkitykseen. Ehkä osasyynä olivat raskaushormonit, mutta niinkuin mainitsin, olin koko toisen raskauden ajan todella masentunut. Asumme mieheni kotimaassa ja appivanhempani ovat minulle erittäin tärkeitä ihmisiä (ja tietävät sen, vietämme paljon aikaa heidän kanssaan ja omia sukulaisia ei minulla täällä ole), joten heidän käyttäytymisensä satutti minua paljon. Enkä halua kolmatta lasta erityisesti sen takia, että palkäisin hänen enneaikaisuuttaan, niinhän kirjoitinkin.

Kiitos sinulle vielä, että vastasit.



Sinulla on ollut paljon vaikeampaa kuin minulla, mutta onneksi olet päässyt sen yli ja miehesi on ollut tukenasi.



Oli mukavaa saada myös ymmärrystä osakseni, sillä lähinnä odotin sontaa niskaan (ja vähän toivoinkin, sillä en perusluonteeltani ole juurikaan kateellinen tai pahansuopa vaan ennemminkin herkkä, ja uskuin sen saavan itseni ajattelemaan asiaa toieltakin kantilta).



Paljon tsemppiä sinulle, missä oletkin, ja kiitos vielä kerran!



Ap

Luulin, että kyse vain välinpitämättömyydestä - toi kyllä varmasti tympäsee. - 2



Vierailija:

Lainaus:




Totta, että myös minun ensiraskaudestani ilostuttiin, mutta on aika suuri ero sillä, että toisesta ei edes " saanut puhua" ja kaikille " olemattomille supistuksilleni" naureskeltiin .




Sait minut itkemään, niin iso ja kipeä asia tästä on minulle tullut.



Oikeassa olet. Ehkä olen myös kateellinen miehen veljelle ja vaimolleen, vaikken oikein osaakaan eritellä syitä, miksi. Ehkä meillä on jonkinlainen kilpailutilanne. Heidän taloudellinen tilanteensa on parempi kuin meidän, mutta erityisesti minua ärsyttää vaimon alentuva suhtautuminen meihin ja lapsiimme. Esikoinen on heidän kummipoikansa ja saa aina joulu/synttärilahjoja suoraan halpahallista (vaimo hoitaa lahjojen ostamisen) ja hinta yleensä alle 5 euroa - itse en voisi kuvitellakaan tekeväni moista, mutta ilmeisesti me olemme hänen mielestään halpaa sakkia. Oman siskonsa lapsille ostaa ihan muuten vaan merkkivaatteita. Hän tuo pojallemme myös ilmaistikkareita tai jopa vanhentuneita suklaapatukoita ja lässyttää tälle (vaikka oikeasti tiedä, ettei välitä tästä lainkaan, muu käytös tuo sen ilmi).



Miehen veljestä tykkään. On reilu ja hauska poikiemme seurassa ja tykkää selvästi olla heidän kanssaan. On myös enemmän " entinen itsensä" kun vaimo ei ole mukana - näin on mieheninkin sanonut monesti. Itse arvostan juuri sitä, että hän on ihan rehellisesti kiinnostunut lapsistamme.



Siis ap:n ekasta raskaudesta kuitenkin täpinöitiin ihan yhtä lailla? Musta toi nyt kuullostaa vähän normaalilta ettei siitä toisesta enää tehty numeroa...



Ymmärtäisin ap:n pointin, jos hänen esikoisenkaan odotusta ei olisi noteerattu.

Minakin asun mieheni kotimaassa ja suhteet hanen perheeseensa ovat olleet jotakuinkin monimutkaiset ja vaikeat. He ovat erittain hyvin toimeentulevia, mutta eivat kovinkaan sivistyneita. Moneen kertaan olen tuntenut olevani " ei tarpeeksi hyva" , varsinkin ennen meidan naimisiinmenoa. Ja mina olen sentaan akateemisesti koulutettu kahdessa eri maassa ja minulla on erittain hyvatuloinen tyo finanssimaailmassa... Minua on suoraan loukattu ja kutsuttu nimilla, minusta on valehdeltu miehelleni (miehen sisko valehteli suoraan etta oli nahnyt minut toisen miehen kanssa), lastani on jatetty huomioimatta jne jne. Lista voisi jatkua pitkaan. Nyt on rauha maassa ja perhe kohtelee kuin ihmista, mutta olin todella pitkaan erittain kaunainen ja se kauna oli vaikea kantaa. Meni muutama vuosi etten paljon perheen kanssa voinut olla tekemisissa kun en kerta kaikkiaan kestanyt heidan nakemistakaan. Miehenihan siita karsi tavattomasti. Han kun oli kuitenkin aina seisonut rinnallani perhettaan vastaan. Toivottavasti sinulla ei ole yhta vaikeaa. Mina tein totisesti toita etta paasin kaunasta irti ja onnistuinkin siina.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat