Vierailija

Auton rattiin olen pari kertaa uskaltautunut, mutta se on vaikeaa. Fyysisesti selvisin melko vähällä, mutta henkisesti tuntuu vielä pahalta. Näen painajaisia, saan ahdistuskohtauksia ja kärsin pelkotiloista. Kaikki tämä minulle ennestään täysin vierasta. Tuntuu, että näen nyt joka paikassa vain vaaroja, ennen olen ollut melko huoleton. Viekö tämä vain aikansa vai pitäisikö hakea ammattiapua. Tuntuu, että olen "hullu ilman syytä", että minun pitäisi vain päästä yli asiasta.. Mutta entä kun ei pysty?

Kommentit (11)

No juu. Minulla tämä ammattiapu tarkoitti 10 vuotta kestänyttä unilääkkeiden käyttöä. Ja kyllä, ihan itse itseni vierotin, apua ei saanut.

Löytyy ainakin googlettamalla yhteystiedot. Voi mennä ohi itsestääkin ajan kanssa, mutta asiaan perehtyneen kanssa keskustelu voi nopeuttaa prosessia.



t. 5

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kelaa, mieti, kirjoita, piirrä; pura tuntemuksia sinulle helpoimmalla tavalla. Juttele niiden kanssa, jotka jaksaa kuunnella ja jos eivät jaksa, niin hae ammattiapua. Jos vielä 6kk kuluttua sama ahdistus jatkuu, sitten viimeistään ammattiapua. Ennenkaikkea älä yritä pakottaa itseäsi unohtamaan, vaan pureskele ja vatvo tässä vaiheessa ihan hyvällä omallatunnolla. Sinä olet ollut hengenvaarassa; se saa miettimään vaikka selvisitkin fyysisesti vähällä. Tsemppiä!

auto tuli suoraan eteen kolmion takaa, päin menin. Ruhjeita ja polvivamma seurauksena. kuukausi meni ennenkuin rattiin uskalsin. silloinkin vain pakosta. Nykyäänkin vielä kyttään oikealta tulevia autoja vaikka tiedän että mulla on etuajo-oikeus. Edelleen säpsähdän ratissa enkä tykkää ajaa kaupunkialueella ollenkaan. Polvi muistuttaa edelleen onnettomuudesta ja tuon päivän muistan kuin eilisen.



Ajan kanssa varmasti helpottaa sullakin.

Olitko syyllinen vai uhrina vain?

Mä olin kanssa kolarissa vuosi sitten. Takapenkillä istun ja auto kaatui ja luisui ojaan. Fyysisiä vammoja ei tullut paljoa, mutta juuri henkisesti voin pahoin: näin painajaisia ja kuoleman pelko oli erittäin voimakas. Päässäni pyöri kokoajan ajatukset että entä jos olisi käynyt pahemmin, entä jos minua ei enää olisi. Tätä kesti puolisen vuotta.



Sitten yhden kerran kävin terapeutin luona juttelemassa ja oloni

jotenkin puhdistui, vaikka aluksi olin skeptinen sen aian suhteen että puhuisin siitä jollekin tuntemattomalle. Olin itsekin yllätynyt kuinka yhdestä kerrasta olikaan niin suuri apu.

Nykyään en enää pelkää auton kyytiin menoa ja painajaisiakaan en enää näe.



Voimia sinulle ja koeta nukuumaan mennessä ajatella jotiain mahdollisimman ihania asiota.



Aika parantaa haavat, niinhän se on.

Älä hae apua keneltä tahansa vaan kokeneelta traumaterapeutilta/kriisipsykologilta. Traumaattisen kriisin käsittelyssä on psyykkisesti terveellä ihmisellä tiettyjä lainalaisuuksia, joiden mukaan on hyvä edetä. Reaktiosi ovat normaaleja, mutta minä hakisin itselleni apua jo tuossa vaiheessa, jottei prosessointi pitkittyisi tai mutkittuisi.

Vuosi sitten. Ja alkuun oli ihan samanlaisia oireita. Juttelin pari kertaa kriisityöntekijän kanssa, enkä tiedä auttoiko se vai aika, mutta nuo pelkotilat ovat poistuneet. Autolla ajamista vihaan nykyään ja kyydissä ollessa pelkään. Kannattaa soittaa vaikka kriisikeskukseen, neuvovat varmasti sieltä oikeaan paikkaan.

jossa ois voinu käydä pahastikin, mutta onneksi ei käynyt lopulta kuitenkaan...



Tosin auto meni kyllä lunastukseen.



Kolari ei ees ollut mun syytä enkä ois sitä mitenkään voinut estää, mutta silti tunnen siitä jotenkin häpeää, kun oon muutenkin aika huono kuski. Jotenkin kelasin pitkään että mitä oisin voinut tehdä.



Ja kurjaa että romutin siinä kuukauden vanhan firman auton :-( minä joka ei muutenkaan hyvän kuskin maineella loista.



Aluksi aina vaan näin silmät sulkiessa illalla sen tilanteen ja pitkään olin säikky auton ratissa ja olin vauhkona että kaikki oli tulossa päälle.



Aika vähän helpottaa, mutta kyllä tuommoiset pysäyttää tosissaan.



Aloin esim. inhota työtäni entistä enemän, jossa joudun välillä paljon autolla matkustelemaan. Järkeäkö henkeni kaupalla tuolla ajella tyhjän päiväisten asioiden takia... :-(

Olin täysin uhri tilanteessa. Kolari tapahtui eläimen kanssa, eikä tilanne ollut millään tavalla ennakoitavissa tai estettävissä. En koe syyllisyyttä.



Minulla on kolme pientä lasta ja olen aina ollut rento ja huoleton äiti, lapset ovat saaneet valvonnassani kiipeillä puissa ja hyppiä kallioilta veteen.. Nyt olen todella varuillani heidän kanssaan. Missä tahansa autoja liikkuukin, olen heidän kanssaan hysteerisen tarkka. Öisin heräilen ja saatan istua lasteni sängyn vieressä pitkiä aikoja itkien ja päätä silitellen. Olen käynyt tapahtunutta paljon läpi, yksin ja ystävieni/sukulaisteni kanssa. Se ei tunnu auttavan. Henkiin jäämiseni oli suuri ihme, kolari oli vakava. Säpsähtelen aina kun ajattelen asiaa. Se hetki, kun tajusin, ettei mitäään ole tehtävissä...

ap

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat