Lahjakkaasta lapsesta

Vierailija

Eskariopettajan mielestä ekaluokalle siirtyvä, persoonallinen poikamme on ns. lahjakas lapsi. Miten voisi varmistua opettajan "diagnoosista" kun asia on meille melko tuntematon ilmiö, ja miten auttaa ekaluokalla kun ongelmia sosiaalisten taitojen kanssa? Turhautuminen eskarissa on alkanut ilmetä ylimielisyytenä ja vinoiluna henkilökuntaa kohtaan. Ystävystyminen on myös pojalle vaikeaa koska toisten tunnetilojen lukeminen on hänelle vaikeaa ja johtaa virhetulkintoihin. Myöskään toisten poikien leikit eivät kuulema kiinnosta. Mököttää myös äärettömän pienistä asioista. Tosin niistä aiemmin seurasi hurjia raivareita ja kiukkukohtauksia. Turhautumisten sieto siis tosi hankala paikka. Olisiko aiheeseen sopivaa kirjaa? Ja haluaisin jotenkin varmistaa että kyseessä todella on "lahjakas lapsi" eikä vain hiukan erikoinen joskin ihan älykäs miehen alku.

Kommentit (14)

Vierailija

Hei,



mielestäni kysymyksen lahjakkuudesta ja sen määrästä voi huoletta jättää sivuun ja unohtaa toistaiseksi. Mitään kamalaa tai peruuttamatonta ei tapahdu vaikka hänen mahdollisia erityiskykyjään ei nyt raivokkaasti kehitetä ja puleerata. - Suunnattoman paljon tärkeämpää on, että hänen sosiaaliset valmiutensa kehittyisivät. Olette tavattoman tarkkanäköisesti huomannut, että lapsen kyky tunnistaa tunnetiloja on melko vähäinen. Sehän vaikuttaa empatiakykyyn ja kaikkeen vuorovaikutukseen. Poikanne tarvitsee siis tukea kehittääkseen valmiuksiaan sosiaaliseen kanssakäymiseen. Olisiko mitään yhteisiä alueita muiden poikien kanssa? Jokin sopiva tietokonepeli? Miten kasvattaa turhautumisen sietoa? - Vaikka hänestä sukeutuisi atomifyysikko, hän tarvitsee jatkossa keinoja olla toisten kanssa. Lahjakkuuden kehittämisestä koulu ja opettajat pitävät huolen, jopa liian kanssa. Lahjakkuuttakaan ei saisi idealisoida väärällä tavalla ja antaa sen varjolla lasten tai aikuisten käyttäytyä miten tahansa.

Vierailija

Ongelma ei ole se, miten saat lapsesi yrittämään ja opettelemaan vaikeitakin asioita - ongelma on se, miten saat hänet tuntemaan itsensä kelvolliseksi ilman suorittamisen painetta?



Olette huomanneet että poika on todella etevä joissakin asioissa, ja olette antaneet asialle paljon merkitystä: pojasta on alkanut tuntua, että hänen pitää olla kaikessa huippu, koska se innostaa teitä niin paljon. Hän ei saa mielestään hävitä, aivan kuin se olisi tappio hänen koko persoonalleen. Hän tuottaa pettymyksen sinulle, kun ei onnistu aina todistamaan lahjakkuutensa.



Miksi lahjakkuus on tärkeämpää kuin lapsen onnellisuus? Kuinka onneton lapsi voi hyödyntää lahjakkuuttaan? Jotta poikasi innostuisi kehittymään ihmisenä kaikin puolin, hänelläkin pitäisi olla oikeus huolettomaan tekemiseen - hän on sentään lapsi! Yrittäkää ohjata häntä siihen suuntaan, että pelaaminen on tärkeämpää kuin itse voittaminen. Hän voisi jopa nauttia tekemisistään, sen sijaan että takaraivossa olisi ajatus odotuksistanne. Yrittäkää siis korjata omaa asennettanne hänen lahjakkuuteensa, niin hänkin pystyy ajan mittaan asennoitumaan siihen leppoisammin.

Vierailija

Siskonpoikani päihitti aikuiset kaikissa peleissä (Blokus, shakki, 12+tietokonepelit ym.) mennen tullen jo alle 5-vuotiaana (ei kovin imartelevaa meille aikuisille), oppi lukemaan omasta aloitteestaan 4-vuotiaana ja piirtää hienosti. No ei siinä ole mitään ihmeellistä että oppii lukemaan 4-vuotiaana, mutta sen huomaa, jos lapsen näkömuisti ja laskupää on ilmiömäinen...

Mutta mitä tarkoittaa ERITYISLAHJAKKUUS? Mielestäni siskonpoika on vain hyvin fiksu poika kaikin puolin. Pidän siskonpoikaani myös sosiaalisesti taitavana, sillä hän on hyväkäytöksinen ja huumorintajuinen, eikä tuo itseään kuitenkaan hinkuen esille. En lähtisi puhumaan erityislahjakkuudesta - korkeintaan lahjakkuudesta.



Minua kutsuttiin jo alle 2-vuotiaasta lähtien erityislahjakkaaksi. Oli kieltämättä mukava havaita, että osaan luonnostaan jotain sellaista, mihin muut eivät pysty edes kovalla harjoittelulla... Oli mukava olla jossain asiassa harvinaisen hyvä. Vanhempani eivät kuitenkaan hössöttäneet asiasta, eikä se ominaisuus määritellyt minua liikaa.

Vierailija

Mielestäni tohtori Sinkkonen osui asian ytimeen.

Kun lapsi käyttäytyy poikkeuksellisen huonosti, mikään ei ole tärkeämpää kuin auttaa häntä sosiaalisten taitojen kehittämisessä. Kun lapsi voi ennen kaikkea hyvin, hän ehtii ja kykenee myöhemminkin iloitsemaan erityisosaamisestaan!



Mitä iloa lapselle on siitä, jos hänet lokeroidaan jonkun taipumuksensa ja erityisosaamisensa vuoksi entisestään, eikä välitetä hänen syvimmistä tarpeistaan? Kehuminen jostain tietystä osaamisalueesta voi olla kivaa, mutta kyse pitäisi olla paljon enemmästä: koko lapsesta, riippumatta siitä kuinka hyvä/huono hän on suhteessa tilastoihin.

Vierailija

Itse kuulun myös luokkaan lahjakas "entinen ihmelapsi". Koulumaailmassa kohtasin käsittämätöntä paappomista, mutta kotioloissa sain olla kaltaisteni parissa. Nykyään työskentelen taipumusteni mukaisessa ns. kutsumusammatissa. Vaikka lahjakkuuden turhaa korostamista ja jalustalle asettamista vastustankin, on hyvä muistaa että lahjakkuudestakin n. 95% on harjoitusta ja työtä, puhutaan sitten verbaalisesta, musiikillisesta tai vaikka matemaattisesta lahjakkuudesta. On älytöntä olla huomioimatta toisen tekemää työtä tasapäistävän koululaitoksemme suojissa.



Tämä koskenee hieman vanhempia lapsia, vaikka esim. ammattimuusikon uraan tarvittava työ on aloitettava jo mieluiten esikouluiässä. Onneksi Suomessa on hyviä pedagogeja!

Vierailija

Minun poikani ei viihtynyt/viihdy koulussa. Koululääkäri passitti hänet koulupsykologin testattavaksi. Kolmen käyntikerran jälkeen psykologi analysoi 8-vuotiaan poikani ns. lahjakkaaksi lapseksi, joka joillain osa-alueilla yltää 14-vuotiaan tasolle. Poikani on perfektionisti, joka pelkää epäonnistumista yli kaiken.



Tunnistin poikani hyvin psykologin raportista. Ongelmani onkin, miten saan lapseni yrittämään ja opettelemaan vaikeitakin asioita, kun hän pelkää epäonnistumista ja siksi luovuttaa usein jo alkumetreillä? Minusta tuntuu, että hänen lahjakkuutensa menee hukkaan, koska hän ei halua yrittää mitään missä voisi epäonnistua.



Ehdotuksia?

Vierailija

Itse olin lapsena kotipaikkakunnallani ainoita erään harrastuksen edustajia ja sain osakseni ihailua ja selkään taputtelua yllin kyllin sen vuoksi. Vanhemmat uhrasivat lahjakkuuden vuoksi paljon sekä aikaa että rahaa. He halusivat antaa mahdollisuuden kehittyä, jossa ei sinänsä ole mitään pahaa.Nyt kun olen aikuinen näen asian toisin: olin vanhempieni täyttymättömien toiveiden toteuttaja ja jopa oikeutus olla olemassa (äidilläni on vaikeat lähtökohdat elämään). Minäkuvani vinoutui osin tämän epärealistisen lahjakkuuden palvonnan vuoksi ja altisti minut mm. masennukselle. Jälkeenpäin voin sanoa, että olisin vain halunnut olla LAPSI, joka saa leikkiä ja nauttia elämästä! Omille lapsilleni haluaisin antaa erilaisia eväitä. He saavat kyllä harrastaa ja kehittyä (totta kai), mutta tärkeintä on, että he ovat onnellisia. Sosiaaliset taidot ja tunne-elämän kehittyminen ovat siksi niin tärkeitä.

Vierailija

Mielestäni on kyllä erittäin tärkeää tukea jo nyt sitä lahjakkuuttakin. Jotenkin tuntuu, että on lapsen aliarvioimista olla tukematta ja huomaamatta sitä aluetta jossa hän on jo hyvä. En ymmärrä miten tietokonepeli!!! voisi olla jokin yhdistävä tekijä poikien välille, jota suositellaan tässä tapauksessa. Ennemminkin jotain missä todellakin tehdään yhdessä. Löytäisittekö lapsellenne kaveria, joka on myös innostunut samoista asioista kuin hän? Onko esim. koulussa ylemmillä luokilla oppilaita, joiden kanssa lapsenne voisi tehdä yhdessä juttuja ns. omalla tasollaan?



Oma poikani on myös hyvin turhautunut joutuessaan AINA odottelemaan muita. Hän oppi lukemaan 4-vuotiaana ja nyt 6-vuotiaana laskee kertolaskuja ja harjoittelee kaunokirjoitusta (omasta halustaan), lukee usein aikuistenkin paksuja tietokirjoja ym.. Koska hänen lukutaitonsa on äärimmäisen hyvä, kasvaa hänen tietomääränsä asioista myös eksponentaalisesti verrattuna omiin ikätovereihinsa. Enä näe mitään järkeä rajoittaa oppimisen iloa, vaan annan hänelle ns. vapaat kädet kirjaston lasten- ja nuorten osastolla. Hänen oppimiskykynsä on valtava, tiedonjano loputon. Miksi tätä ei saisi tukea tai kehittää, jos lapsi itse siitä tuntuu nauttivan?



Sosiaalisia taitoja ei tietenkään tule vähätellä, päinvastoin. Haluan vain korostaa sitä kuinka tärkeää on tukea lasta myös lahjakkuudessaan. Sekä minä että mieheni olemme koko peruskouluajan ns. "kärsineet" tästä hyvin yleisestä ajattelutavasta, jonka mukaan lasten on hyvä kulkea ikäluokkansa mukana eikä oppimiskykyjensä tai halujensa mukaan. Monen erityislahjakkaan riesana on myös perfektionismi mikä aiheuttaa suuttumusta jos jokin ei sujukaan niin hyvin kuin omasta mielestä pitäisi.



Suosittelen tutustumaan kaikkia erityislahjakkaiden lasten vanhempia ikään kuin varmuudeksi asperger palstan (aspalsta.net) sisältöön. Vaikkei lapsellanne olisi ko syndroomaa, löytyy heidän keskuudestaan useita erityislahjakkaita. Sieltä voit saada jonkinmoisia ideoita ja vertaistukea siihen miten "käsitellä" ja ymmärtää poikkeuksellisen lahjakasta ihmisenalkua.

Vierailija

meilläkin 6-vuotias poika, jossa monia piirteitä em. teksteistä. en kuitenkaan nyt pidä keskeisenä hänen "diagnosoimistaan" lahjakkaaksi; mitä se lopulta muuttaisi vanhemman toiminnassa???



Kaipa sillä lahjakkuudella tarkoitetaan hyvää oppimiskykyä ja analyyttisyyttä...mutta että pedagogista erityishuomiota pitäisi olla tarjolla? Nykyresursseilla ymmärrän hyvin, että tärkeämpää kuitenkin on pitää luokassa työrauha kaikilla ja tukea niitä heikompia. Voittehan laittaa lapsenne sitten ns. eliittikouluun , jossa koko luokka on täynnä 9,5 keskiarvon oppilaita. Toisaalta, suomalaista peruskoulua on kiitetty juurikin antielitismistä ja oppimistulokset ovat siksi hyviä, että kovaa painetta ja psyykkisiin ongelmiin johtavaa kuormitusta ei ole (vert. japani, usa), viittaa PISA-tutkimukseen.



Itse poikani turhautuu välillä päiväkodissa ja kaverien leikit eivät kiinnosta, joten sikäli toivon, että lapseni löytäisi jonkun kaltaisensa ystävän, jonka kanssa esim. pelata haastavia lautapelejä. Kysynkin, miten teidän lahjakkaiden kaverisuhteet jaksavat? Mitä lahjakkaat eskarinne leikkivät/tekevät päivisin???



Meidän pojan ongelmana ovat myös sosiaaliset taidot, kova voittamisen halu, perfektionismi ja se, ettei yhteistä tekemistä ikätovereiden kanssa aina löydy. Pitäisin kuitenkin todella tärkeänä, että poika oppisi tulemaan toimeen ikäistensä tavallisten lasten kanssa ja iloitsemaan siitä! Ei häntä voi mihinkään eliittimaailmaan eristää...Toisaalta näen yhtä tärkeänä, että hän löytäisi kaltaistaan seuraa.



Ja sitten vielä kysyn valopäiden vanhemmilta, millä alueilla lahjakkuus ilmenee lapsessanne? meillä poika on tasaisen vahva kaikessa, mutta ei missään erityisalalla huippu. On siis hyvä kaikissa taideaineissa, harrastaa soittamista, on kielellisesti ja liikunnallisesti taitava. Pelien säännöt sisäistää nopeasti ja pelaa jo paljon isompien lasten pelejä.

Vierailija

Lainaus:

Siskonpoikani päihitti aikuiset kaikissa peleissä (Blokus, shakki, 12+tietokonepelit ym.) mennen tullen jo alle 5-vuotiaana




Niin no,

12+ tietokonepelissä (tai videoissa) ei tarkoita vaikeusastetta, vaan että sisällössä on materiaalia, joka yleensä ei ole hyväksi tuota nuoremmalle lapselle. En kauheasti ylpeilisi moisella, "meidän 10-vuotias pärjää kaikissa K-18 peleissä"...



Varsinaiseen asiaan, lahjakas sukulaiseni tiesi ja osasi etukäteen lähes kaiken mitä koulussa milloinkin opetettiin. Totesi kerran, että osasyy masennuksensa puhkeamiseen oli, että "luki liian varhain liian paljon". Tieto lisäsi tuskaa. Vaikka luetun ymmärtää, kaikkea ei pieni mieli voi _käsittää_



Lapsuus on nykyisin niin äärettömän lyhyt, että pienen ihmisen pitäisi voida nauttia ajasta täysillä, lapsena, vailla aikuisten murheita. Niitä ehtii miettiä seuraavat 80 vuotta.

Vierailija

minäkin olen "entinen lahjakas lapsi", ts. 3-vuotiaana lukemaan ja laskemaan oppinut tapaus, joka luki tiedekirjoja ja kaikkea muutakin mahdollista jo ennen kouluikää. Menin kouluun 6-vuotiaana aikanaan ja silti olin aina luokan parhaita tai paras. Koulutesteissä todettin, että taidot ja tiedot ovat 3-luokkalaisen tasoa ja harkittiin, että olisin jättänyt kaksi ekaa luokkaa väliin ja mennyt suoraan kolmannelle. Kirjoitin sen tavalliset 6 laudaturia ja nyt olen lisensiaatti. Mutta mitään huippu-uraa mulla ei ole: olen ollut nyt kotona lasten kanssa kuusi vuotta, tänä vuonna palaan työelämään.



Olen äärettömän tyytyväinen, että vanhempani eivät laittaneet minua suoraan kolmannelle luokalle (ja vielä kuusivuotiaana...) vaan että menin ikäisteni kanssa kouluun ekalle. Osasin kaiken ekan kahden vuoden aikana, mutta minä en turhautunut koulussa. Mielestäni siellä oli hauskaa, kun sai olla kavereiden kanssa. Olen kyllä tosi sosiaalinen ihminen ja sosiaalisuuteni on kasvanut, kun sain sitä harjoitella koulussa. Olisin varmasti paljon epäsosiaalisempi, jos olisin mennyt itseäni 2-3 vuotta vanhempien lasten joukkoon kouluun. Sopeutuminen olisi ollut vaikeaa ja murrosikä olisi varmasti ollut helvettiä: en olisi kuulunut ollenkaan joukkoon (muut 14v, minä 11v...).



Koulussa ylimääräisen ajan (olin tehnyt tehtävät, muut vielä tekivät) käytin joko luokan kirjaston kirjojen lukemiseen tai kavereiden auttamiseen (neuvomiseen). Olin siis apuopettajana ja nautin siitä todella paljon.

Pystyisivätkö lahjakkaat lapsenne siihen? Enkä sano tätä siksi, että heidän pitäisi muiden ja opettajan takia tehdä niin vaan miettikää, PYSTYVÄTKÖ he siihen? Siinä nimittäin pitää sosiaaliset taidot ja toisen nahkoihin asettumisen todella olla kohdaallaan, että sellaista osaa ja pystyy 7-vuotias tekemään. Siinä on haastetta, jos sellaista kaivataan.



Kyllä koulussa voi oppia paljon asioita, joita ei opi pelkästään kirjoista lukemalla. Nykyään näkee työelämässä harmillisen paljon johtajia, jotka ovat tosi älykkäitä, mutta joiden ihmissuhdetaidot ja henkilöstöjohtamiskyvyt ovat todella surkeat. Toivottavasti teidän lapsenne eivät ole tulevia sellaisia johtajia. Koulu ei ole vain suorittamista varten eikä tavoite ole olla opettajaa fiksumpi. Tavoite on omaksua koulun oppimäärä JA samalla oppia yhteiskunnan pelisäännöt ja tulla hyödylliseksi yhteiskunnan jäseneksi. Ja sellainen ei voi olla ilman sosiaalisia taitoja.

Vierailija

Minusta äitinä hiukan ahdistavaa on se, että lasten lahjakkuudesta ei voi oikein missään keskustella ilman musta-valko -mielipiteitä. En tarkoita tässä minkäänlaista lasta ylinostattavaa hehkuttelua, vaan ihan arkista aikuisten välistä "sai täydet pisteet" -keskustelua siinä missä muistakin fakta-asioista keskustellaan. Onko kukaan törmännyt esim. ko vanhempien keskustelupalstaan?



Itse kaipaisin vanhempana keskustelua, koska se, että lapsi on "aina" esim. koulunsa ikäluokan "paras", joissakin tapauksissa hyvin monellakin osa-alueella, vaikuttaa merkittävästi sekä lapseen että siihen yhteisöön, jossa hän toimii. Lahjakkaat lapsethan kuuluvat erityispedagogisen opetuksen kohderyhmään, mutta ainakaan itse en ole törmännyt minkäänlaiseen pedagogiseen erityishuomioimiseen. Opettaja tokaisi vain, että "onhan meillä näitä monisteita lisäksi" (=samoja tehtäviä lisää) ja että "tällaisia oppilaita tarvitaan, että koulussa opettajilla jää aikaa opettaa muita".



Tiedän omakohtaiseti sen tunteen, joka pahimmillaan syntyy yhdeksän oppivelvollisuusvuoden aikana oppilaan sisälle. Se ei ole hyvä tunne; se on pahimmillaan turhautumista vuositolkulla ja siitä yli pääseminen vie hurjasti aikaa.



Jatkokeskustelua kaivaten

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat