Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Uskovaiset, jotka olette käyneet läpi uskonkriisin/uskonnollisen murroksen tms., auttakaa!!

Vierailija

Olen siis Jeesukseen uskova kristitty, ja minulla on jo pitkään (4-5 v?) ollut vaihe, jota kutsuisin uskonkriisiksi tai hakemiseksi tai jotain. Kiinnostaisi kuulla, miten muut ovat kokeneet tällaiset ajat ja miten ne ovat muuttaneet teitä.



Olen näinä vuosina kelannut läpi lähes kaiken alkaen siitä, onko Jumalaa ylipäätään olemassa, käsitellyt seurakunnan epätäydellisyyteen liittyviä turhaumia ja pettymyksiä ja miettinyt itseni ja uskoni suhdetta ympäröivään maailmaan.



Tällä hetkellä turhautumiseni liittyy siihen, että koen olevani ajatuksineni yksin. Kaikille muille uskon kysymykset tuntuvat olevan niin selviä: Jumala on, piste. Jumala välittää, piste. Seurakunnassa on kivaa, piste. Pappi puhuu asiaa, piste. Viimeksi tänään olin kirkossa, ja kaikki mitä pappi puhui, ärsytti minua. Tuntuu että olen kuullut samat asiat jo miljoonaan kertaan. Miksi asioita jauhetaan kerta toisensa jälkeen olettaen, että kuulija oikeasti saakin niistä jotain? Miksi kukaan puhuja ei poraudu syvemmälle ja ota huomioon sitä, ettei kaikki ole kaikille niin mustavalkoista? Siis haluan korostaa, että sinänsä arvostan tämänpäiväisen papin opetuksia, hän on todellakin keskimääräistä parempi työssään. Silti tuntuu, etteivät saarnat kolahda minuun.



Ylistäminen/laulujen laulaminen on vaikeaa, sillä jään miettimään jokaista lausetta ja kelaamaan omaa ja muiden suhdetta sanoihin. Puhumattakaan siitä, että voisin palvella seurakunnassa: minullahan on vain kysymyksiä ja epäilyjä, ei vastauksia.



Kaikista näistä jutuista huolimatta en ole menettänyt uskoani enkä haluakaan. Tuntuu vain etten jaksa enkä halua tukeutua mihinkään muuhun kuin siihen, että olen armahdettu Jeesuksen ristintyön takia. Ei kiinnosta seurakunta, ei kiinnosta Raamatun lukeminen (--> liikaa kysymyksiä ja niistä seuraavaa turhautumista), eikä vähempää voisi kiinnostaa, millainen on " hyvä uskovainen" tai miten eletään hengellisen kulttuurin oletusten mukaisesti.



Kiitos jos joku jaksoi lukea sekavan sepustukseni tänne asti. Tämä viesti on vain pintaraapaisu kaikkeen siihen, mitä pohdin. :( Loppuuko tämä ikinä ja jos loppuu, mitä tulee sen jälkeen? Sen tiedän joka tapauksessa, että entiseen ei ole enää paluuta. En pysty enkä halua enää palata tilaan, jossa uskotaan sinisilmäisesti eikä kyseenalaisteta mitään eikä ketään. :(

Kommentit (7)

Vierailija

Luulen, että meillä voisi olla toisillemme tosi paljon annettavaa, ja paljon juteltavaa!



Käyt läpi aivan samoja ajatuksia kuin minä, olit kuvannut ne just niinkuin mä ne koen....



Mulla ei ole anonyymiä postiosoitetta, joten jos sulla on, laitan mielelläni sulle viestiä.



Voisi olla tosi ihanaa purkaa näitä ajatuksia jonkun kanssa.



Vierailija

ajattelen alunperinkin, että Jeesus tietää mun olevan heikko ja ailahteleva, ihminen, ja hän kyllä kutsuu aina kun haluaa.

Ts. on kertoja, jolloin kirkossa käynti ja ehtoollinen ei tunnu miltään, mieli pyörii joko muissa asioissa tai tuntuu etäiseltä, mutta annan itselleni anteeksi tämän ja seuraavalla kerralla taas kolisee ja lujaa.

Käyn ehtoollisella joskus kerran viikossa, joskus en käy kuukausiin, odotan sopivaa hetkeä, jolloin on PAKKO mennä, ja silloin saarna sopii juuri mulle, saan paljon ajateltavaa ja olen kiitollinen, että mut kävelytettiin sinne:).



Välillä en myöskään lue Raamattua kuukausiin, sitten tulee taas vaihe, jolloin sillä hirveästi annettavaa. Mulle usko ei ole pakkoa eikä työtä, vaan elän tätä normaalia elämää ja arkea, ja tiedän, että Hän ei mua hylkää. Suorittamisessa väkisin ei ole mitään järkeä, antaa ajan kulua, ja tajuat taas asiat paremmin ja olet lähempänä Jumalaa.

Tämä on vapaaehtoista, eikä mua tee yhtään paremmaksi uskovaksi se, että pänttäisin Raamattua ja fiilistelisin muiden uskovien kanssa kaiken aikaa väkisin, seurakunta ja kirkko odottavat kyllä, Jeesus on koko ajan läsnä. Monet, jotka tulevat ensimmäiseksi, ovat viimeisiä, ja jotka tulevat viimeiseksi, ovat ensimmäisiä....;) Ei tämä ole kilpailu, tämä on uskoa, ja Jumala tietää meillä olevan elämä elettävänä.

Vierailija

Olen ollut pitkään jo hengellisessä kriisissä.



Taistani on se, että seurakuntakotini hajosi, ja uskoni sai kolauksen kaikesta siitä mitä seurakunnassa tapahtui.



Koen olevani koditon uskova, joka ei löydä takaisin sinne missä joskus oli. Uskon kyllä Jumalaan ja Jeesukseen, mutta välillä tuntuu, että He eivät ole minua lähellä, enkä minä Heitä.



Kirjoittelenpa siis minäkin anneettuun osoitteeseen!

Vierailija

Laitan sulle viestiä heti huomenna!



Oli kyllä niin samanlaiset ajatukset kuin mulla--melkein pelottavaa, että joku muukin ajattelee niin samalla tavalla...=)



Ajattelin olevani ihan yksin...



Ja vaikka asiaan kuuluisi nyt sanoa " siunausta" , toivotan sulle hyvää yötä. =))







Uusimmat

Suosituimmat