Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Suurin toive ja pahin pelko

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Olo on todella ristiriitainen. Uusi vauva on toiveista suurin, mutta samalla ajatus raskaudesta ahdistaa ja pelottaa. Meillä on kaksi lasta. Tyttö on 3v. ja poika syntyi enkeliksi rv.23 02/06. Pojan syntymästä on kolme kuukautta ja päivä päivältä ajatus vauvasta kasvaa ja voimistuu. Mietin, johtuuko tämä siitä, että oikea laskettu aika lähestyy. Toisaalta pelkään, että tytär ei koskaan saa elävää sisarusta. Mitä jos perhe on nyt tässä? Osaanko nauttia siitä, mitä meillä on...



Uusi mahdollisuus voisi olla korjaava kokemus. En todellakaan halua unohtaa pientä poikaamme. En usko, että uusi vauva veisi tilaa enkeliltä sydämissämme. Jaksanko? Uskallanko? Seuraako tästä loputonta yritystä ja yhdeksän kuukauden paniikki? Pelkään, että kuolleen vauvan synnyttäminen on vienyt minulta luottamuksen elämään.



Toivoisin, että joku täällä kertoisi, miten on omat pelkonsa voittanut. Kiitos etukäteen.

Ansu

Kommentit (4)

Vierailija

Ymmärrän tunteitasi, vaikkakin omalta kantiltani... Mun raskaus päättyi keskenmenoon viikolla 11+6, n.1,5 kuukautta sitten. Meillä on poika tällä hetkellä 1,5v. Heti keskenmenon jälkeen mulla oli paljon sen suuntaisia ajatuksia, että mitä jos pikkukakkosta ei koskaan tulekaan, jos ei raskaus enää alakaan, jos menee aina kesken tai jos itselle käy jotain. Pelkäsin omankin henkeni puolesta, kun siellä sairaalassa olin niin kovin vuotavana. Ja se, mikä harmitti eniten oli, ettei itse voinut tilanteelle mitään. Kaikki vain vuoti pois...



Sun raskaus ehti jo pitkälle ja enkelivauvasi syntyi kuitenkin vasta vähän aikaa sitten, varmasti siksi pohdiskelet näitä asioita. Lasketun ajan lähestyminenkin varmasti vaikuttaa.



Mulla keskenmenon jälkeisessä surussa ja masennuksessa auttoi parhaiten oma poikani ja mieheni, etenkin poikani. Hänen takiaan oli jaksettava jatkaa elämää, eikä jäädä vain suremaan. Vaikka se oli vaikeaa, koen että poikani nosti minut hyvin pian takaisin elämään kiinni. Päivittäiset rutiinit tuntuivat puulta, mutta kun puuhasi jotain pientä pojan kanssa, ei itse voinut liikaa masentua. Sitten aina uniaikaan istuin täällä netissä purkamassa tuskaani ja istun vieläkin. Mutta koin, että poikani hereillä ollessa minun on yritettävä jaksaa olla mahdollisimman hyvä äiti ja nauttia elämästä poikani kanssa. Hän ei kuitenkaan voi tätä suruani ymmärtää, kun on niin pieni vielä.



Itse pystyn taas nykyään ajattelemaan, että uusi yritys kuitenkin kannattaa. En voi kuitenkaan itse sille mitään, jos ei raskaus ala tai jos menee kesken tai käy jotain muuta ikävää. Toive uudesta pienokaisesta on niin kova. Vauvoja kuitenkin saadaan, ei tehdä, joten mun mielestä yrittäminen kannattaa, sitten näkee mitä saa vai saako. Nyt olen päättänyt yrittää elää vain tätä hetkeä, nautin elämästä ihanan pienen perheeni kanssa.



Et varmastikaan tule koskaan unohtamaan enkelivauvaasi, eikä se ole tarkoituskaan. Olethan häntä kantanut sisälläsi ja synnyttänytkin. Vauvaa saa kaivata ja surra menetystä. Kyllä elämä voittaa, vaikka se ehkä tällä hetkellä ei tunnukaan siltä. Sitten, kun on oikea aika ja olet itse toipunut, jaksat varmasti uuden raskauden ja osaat nauttia uudesta vauvasta.



Paljon voimia ja jaksamista sulle, olet kokenut todella kovia...

Vierailija

Meidän juhannusvauvastamme tuli jouluenkeli viime joulukuussa, vauva oli kuollut kohtuun jo viikkoja aiemmin, ultrassa todettiin kuolleeksi rv 14+0... Aluksi ajatus uudesta raskaudesta oli hirvittävä, vaikka mitään muuta en enempää toivonut. Samoin pelkäsin, ettemme koskaan enää saa elävää vauvaa, tervettä emme ainakaan.. Mutta ajan ja tuen avulla ajatukset ovat muuttuneet ja nyt toive uudesta vauvasta on kova... Täytyy vain yrittää uskoa, että nämä asiat ovat suuremmissa käsissä ja jolla kulla on Suuremmat Suunnitelmat kuin minulla.

Halauksia ja voimia!

Vierailija

En tosin pysty varsinaisesti vastaamaan kysymykseesi... sillä keskenmeno tapahtui vasta viime viikolla, rutiinitarkastuksessa huomattiin ettei sydänääniä kuulu ja ultrassa sitten että sikiö oli kuollut. En ollut niin pitkällä kuin sinä eli sinänsä pääsen helpommalla, jos niin nyt voi sanoa. Mutta suru on suuri ja samaan aikaan paniikki siitä saammeko ikinä toista lasta - ja toisaalta väsyttää ja pelottaa ajatuskin uudesta yrityksestä. Stressi on kaiken päälle niin suuri ja olo niin hervoton, että seuraavaksi varmaan mies ei halua enää yrittää :(



No, tästä on minulla tietty hyvin lyhyt aika vasta. Tsemppiä kuitenkin kaikille samojen ajatusten kanssa painiville ja hellät terveiset kaikkien enkelivauvoille ja muistolleen. Uskon ja toivon että enkeleiden kanssa oppii elämään ja toivotan kaikille rohkeutta uuteen yritykseen, saisinpa sitä rohkeutta vähän tännekin..

Vierailija

Itse menetin toisen kaksospoikamme neljän päivän ikäisenä. Hän syntyi veljensä kanssa rv 24. Tapahtuneesta on pian neljä vuotta ja ehkä vasta nyt olen valmis uuteen yritykseen. Viivästykseen uuden vauvan yrittämisessä on kyllä muitakin syitä.



Kannattaa antaa surulle aikaa. Uskaltaisin melkein luvata, että varmasti et poikaasi unohda, mutta se tuska helpottaa ajan myötä. Näin neljän vuoden jälkeen voin kantaa muistoa pojastani jo hellyydellä, en vain suremalla.



Uusi vauva tuo varmasti lohtua elämään, mutta suru ei häviä surematta. Anna uuden vauvan tulla, kun tiedät, että voit keskittyä häneen. Itselläni suru iski vasta kun toisen vauvan tilanne tasoittui ja perhe elämä palautui normaaliksi. Selviytynyt kaksoisveli toi lohtua suureen suruumme, mutta en voinut täysin nauttia hänen vauvavuodestaan surun pahasti varjostaessa sitä.



Yritämme nyt uutta vauvaa, kolmatta lasta meille. Raskausaika tulee olemaan varmasti todella raskas, mutta olen valmis maksamaan sen hinnan jos saamme pitää vauvan. Adoptiokin oli meillä todella vahvassa harkinnassa, osittain juuri vauvan menettämisen pelon takia, mutta päätimme vielä yrittää biologista lasta.



Laru

Uusimmat

Suosituimmat