Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

kanssa on kaikki toisin. Syö ja nukkuu ja hymyilee. Nyt musta tuntuu, että en antanut esikolle tarpeeks tisua sillon, kun se oli pieni. Jos se huus nälkäänsä? Ja mä en tajunnut? Nykyisin on aurinkoinen taapero, mutta mua kylmää, kun aattelen, millanen sen elämän alkutaival oli.

Kommentit (6)

Samoja syyllisyydentunteita on ollut täälläkin, ja itsekseni olen näille tuntemuksilleni naureskellut. Mun elämässä tapahtui aika paljon ikäviä ja suuri asioita pari ekan kuukauden aikana esikoisen syntymän jälkeen. Masennuin, moni muukin olisi masentunut sellaisista kokemuksista, enkä oikein jaksanut hoitaa vauvaakaan, vaikka se olikin helppo syö ja nukkuu -tapaus.



En heti suostunut minnekään hoitoon, koska " en mä ollut masentunut, ei mussa mitään vikaa ollut, en mä tarvinnut mitään hoitoa" . Meillä ei juuri ollut vauvan kanssa vuorovaikutusta, mä en jaksanut leikkiä sen kanssa enkä mitään. Hyvä kun vaipat vaihdoin, joskus unohtui sekin, ja ruokakin jäi syöttämättä. Välillä tajusin että lapsi kitisi nälkäänsä, säikähdin ja syyttelin itseäni kun en tajunnut aiemmin. Unohdin syöttää aamupuurot ja milloin minkäkin ruuan.



Lapsi oli vajaa 10 kk kun tajusin itse tarvitsevani apua. Mun mies oli reissutyössä, monesti päiviä putkeen pois kotoa, ja mun masennuksen vuoksi mm. lapsen motorinen kehitys oli junnannut paikoillaan. Kun mä toivuin masennuksesta (se muuten tapahtui nopeaa terapian ja lääkkeiden avulla!), oppi vauva yhdessä kuukaudessa (11 kk ikäisenä) kääntymään mahalta selälleen (niin ajatelkaa... vasta siinä vaiheessa!!!), nousi konttausasentoon, nousi istumaan, ja lähti konttaamaan! Kahden kuukauden päästä terapian ja lääkityksen aloittamisesta vauva jo nousi tukea vasten seisomaan ja käveli tukea vasten.



Nyt on toinen lapsi syntynyt, ja mä olen elämäni kunnossa, ei mitään ongelmia oman jaksamisen suhteen! (Tosin eipä esikoisenkaan kohdalla mun masennus johtunut vain vauvasta / synnytyksestä tmv).



Nyt olen sitten alkanut tuntea syyllisyyttä siitä, millainen esikoisen elämän ekat 10 kk olivat. Esikoinen on kyllä nyt reipas, iloinen, hyväntuulinen ja kaikin puoli fiksu ja ihana, kirinyt kaikissa taidoissa ikätoverinsa kiinni jne. Jää hoitoon mielellään, mutta tykkää kun tullaan hakemaan. Ei vierasta, ja kaikesta huomaa että on reipas " äidin tyttö" .



Vaikka esikoiselle ei mitään pysyviä ongelmia / traumoja jäänyt elämänsä ekasta vuodesta, niin kyllä mä tunnen syyllisyyttä, varsinkin nyt toisen lapsen syntymän jälkeen. Toisaalta, yritän nyt olla molemmille niin hyvä äiti kun vain suinkin, kasvattaa lapsistani fiksuja ja käytöstavat omaavia aikuisia...

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat