Vierailija

En ole todellakaan harras kirkossa joka sunnuntai käyvä kristitty, mutta uskon kuitenkin johonkin. En ihan ev.lut. oppien mukaisesti, mutta uskon Jumalaan ja Jeesukseen ja enkeleihin ja ihmeisiin. Ihmeisiin on uskottava, koska olen sellaista joskus itse todistanut. Samalla uskon evoluutioteoriaan, enkä varsinaisesti ihan suoraan allekirjoita Aatamin ja Eevan tarinaa sellaisenaan. Itseasiassa Raamatun vanhan testamentin osuus on minusta enemmänkin kansantarinaa jonka sisältö on muuttunut tarinaa kerrottaessa jälkipolvilta toisille.



En oikein tiedä miten suhtautua tähän mieheen, joka ei halua uskoa mihinkään "yliluonnolliseen" saati sitten Jumalan olemassaoloon. Ei nyt kovin usein uskonnosta puhuta, mutta mies tuo vaan omaa näkemystään toisinaan turhankin selvästi esille. Toisaalta hyväksyy täysin sen, että olen ns tapakristitty, kuten hän minua nimittää.



Kaipaisin kokemuksia muista perheistä, joissa toinen osapuoli on kristitty ja toinen pakana/ateisti.

Kommentit (19)

Tai ainakin jollain tavalla tuoda uskontoa hänen elämäänsä. Ei tuputtamalla liikaa, mutta viemällä pyhäkouluu, lukemalla joskus kuvaraamatusta Jeesuksen elämästä ja ihmeteoista, käyttämällä juhlapyhinä kirkossa.



Uusi mies taas ei näytä tässä ymmärtävän minua ihan täysin. Ja silloin kun uskonnosta puhutaan (harvoin, mutta paljon useammin kuin aiemmissa suhteissani muihin tapakristittyihin) kertoo kuin ohimennen sellaisia asioita, joiden vuoksi ei ole uskossa. Raamatusta on puhuttu usein tai siitä, kuinka hänestä se on satukirja ihan täysin. Minusta siinä on olemassa oma sanomansa ja minun mielipiteeni eriävät hänen näkemyksistään joissain asioissa täysin.



Muuten arvomaailmalta olemme varmaan samankaltaisia. Minulle uskonto on vaikuttamassa joka päiväisessä elämässä jossain taustalla aina. Minä liitän uskontoon vahvasti oikean ja väärän eron ja omantunnon kolkutukset. Toki ne kuuluvat ihan jokaisen moraaliin, mutta minä itse tunnen kyllä huonoa omaatuntoa, jos tiedän tehneeni jotain raamatun ohjeiden vastaista. En noudata 10 käskyä jokapäiväisessä elämässäni, mutta silloin kun jotain noista käskyistä rikon, tunnen kyllä siitä huonoa omaatuntoa.



Mitä tulee taivaaseen pääsyyn. Taivaaseen pääsee, jos tunnustaa syntinsä ja uskoo. Näin ainakin itse uskon. Minä kyllä uskon, mutten ole niin harras kuin voisin. Joskus tunnen siitäkin huonoa omaatuntoa, mutta toisaalta en kuitenkaan usko ihan täysin minkään kristinuskon suuntaukseenkaan, niin miten edes voisin olla harras kristitty? Minusta kirkossa käydessä saarnat ovat todella ahdistavia ja vanhanaikaisia usein.



Tuo kasvatuspointti oli todella hyvä, siitä aion keskustella jo nyt ennen kuin edetään pidemmälle.



Tämä mies on todella fiksu, kuten joku arvailikin. Semmoinen filosofinen luonteeltaan ja hänen kanssaan keskustelut ovat hyvin antoisia. Suuria konflikteja ei ole ollut, näkemyksemme eroavat lähinnä tämän uskonnon ja muiden hengellisten juttujen osalta. Hän on niin jyrkästi kaikkea hengellistä vastaan. Itse uskon mm selvänäkemiseen (pakko uskoa, kun olen kokeillut ja saanut liiankin oikeita ja tarkkoja ennustuksia) ja hupimielessä horoskooppeihin, hän taas ei siedä horoskooppijuttuja oikein vitsinäkään.



Hänellä ollut elämässään niin paljon vastoinkäymisiä, etten ihmettele uskonpuutetta tippaakaan. Enkä aio hänelle uskontoa tuputtaa, mutta hän on niin kovin jyrkkä joissain mielipiteissään, että mietin yrittäisikö hän joskus käännyttää minua.



-ap

Itse olen tällä hetkellä varmasti ns. tapakristitty, aiemmin olen ollut jopa "oikea uskovainen". Miten kukakin katsoo. Mieheni sanoo olevansa ateisti ja on myös eronnut kirkosta. Suostuu silti tulemaan kirkkoon pakollisiin perhetapahtumiin (rippijuhlat, häät yms.).



Meillä on pian 5-vuotias lapsi. Hän on käynyt srk:n avoimessa kerhossa kanssani pienestä pitäen. Hoitoon mentyään hän on jatkanut srk:n kerhossa 2-3 krt viikossa (hoidossa pph:lla). Olen kerhon vetäjien kanssa keskustellut ns. vanhempainvartissa tilanteestamme ja heistä oli hyvä tietää asia.



Kumpikaan ei mollaa toisen tapaa. Lapsi itse on "kallistumassa" kristinuskoon, mutta saa minun puolestani jatkossa erota kirkosta ja olla ateisti, jos niin haluaa. Jokaisen mielipidettä kunnioitetaan. Luen lapselle välillä lasten raamattua, kun hän haluaa. Mies jättää sen lukemisen minulle ja sanoo lapselle lukevansa toisenlaisia satukirjoja :)



Ainakaan vielä lapsella ei ole mitään ongelmaa asiasta ja hän tietää, että ajattelemme asiasta erilailla. Joskus keskustelemme aiheesta, väittelemmekin. Lapsi kuuntelee tai sitten ei. Joskus kommentoikin jotakin (yleensä "kerhossa on sanottu, että...").



Mielestäni tilanne on meillä ihan hyvä. Uskoisin, että teilläkin menee hyvin, kunhan keskustelette etukäteen hieman tästä lasten kasvatuksellisesta puolesta. Mutta jos kumpikaan osapuoli ei ole kiihkouskovainen eikä kiihkoateisti niin suhde toimii ihan hyvin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jos taivaspaikkaa toivoo, niin tapakristityillä ei ole sinne asiaa. Taivaaseen pääsee uskomalla aidosti ja luovuttamalla elämänsä Jumalan käsiin. Itse en sinne pääse.

ajattele juuri niinkuin sinun miehesi. Itse en ainakaan kattelis ihmeisiin uskovaa miestä. Mun mielestä on hyvä että vankka tuki ja turva joka uskoo tieteessä todistettuihin asioihin eikä mihinkään hömpän pömppään.



Ole tyytyväinen!

Luulisin että ateistin kanssa on kuitenkin helpompi elää, kuin jonkun toisessa uskonnossa olevan kanssa. Ja tuskin tulee olemaan suhteessa ongelma, kunhan kumpikaan ei tyrmää toisen ajatusmaailmaa jatkuvasti. Ja kannattaa tehdä suhteen alkuvaiheessa selväksi molemmille miten mahdolliset tulevat lapset kasvatetaan, ettei sitten siinä vaiheessa kun lapsi/lapsia syntyy tarvitse tapella siitä kastetaanko vai ei, ja saako osallistua seurakunnan kerhoihin ym.

ennen lapsia näistä asioista keskusteltiin paljon ja sovittiin.



mentiin kirkossa naimisiin, koska suku niin halusi, mutta kaikki kyllä tietävät, että en ole uskovainen enkä enää kuulu kirkkoon.





lapset kastettiin, se oli minulle aika sama koska heille ei kuitenkaan siitä muistikuvaa jää, mutta jos se heille muodostuu myöhemmin tärkeäksi niin se on tehty.



kotona ei oikeastaan mistään uskon asioista ikinä puhuta ja lapset on vielä niin pieniä että seurakunta kerhon jututkin on heille yhtä tosia kuin tontut ja joulupukitkin (eli siis tosia).. koulussa haluan heidän opiskelen et:tä koska siinä opetetaan kaikista uskonnoista ja ateismista ja saavat sitten valita itse suuntauksensa.



jos mieheni olisi todella uskovainen ja ryhtyisi opettamaan uskonasioita lapsille niin kokisin sen kyllä vaikeana.

asetelma about samanlainen, tosin en usko itse enkeleihin enkä ihmeisiin. Mies ei kuulu kirkkoon eikä usko lainkaan Jumalaan.



Minusta se on hänen yksityisasiansa, enkä koe erilaista uskontokäsitystä ongelmaksi. Lapset on kastettu ja kuuluvat kirkkoon, mutta hekin saavat sitten isona päättää itse tarkemmin asiasta - miksi siis yrittäisin aikuista ihmistäkään muokata samalle kannalle kuin minä itse?



Eri asia olisi, jos mies pilkkaisi kantojani tai yrittäisi muuttaa niitä.

Itse en ole kiihkouskova, mutta miehestä en vielä oikein tiedä. Kun nyt suhteemme on vasta aluillaan, niin ei varmaan ihan niitä kärkkäimpiä mielipiteitään tuo julki. Ainakaan toistaiseksi ei kuitenkaan ole ollut kiihtoateisti, mutta jotkut kommentit vaan särähtäneet korvaani. On vaan luonteeltaan sellainen hyvin pohtiva, että hänellä varmasti on voimakkaammat mielipiteet kuin tuo vielä nyt ilmi. Toivottavasti jatkossakin pitää kärkevimmät mielipiteet itsellään.

-ap

on aivan hyvä tehdä sellainen päätös, että kasvatettiin lapset enemmän sitten kumman tahansa vanhemman uskontokatsannon suuntaan, lapselle selitetään, että kukin ajattelee uskonnosta omalla tavallaan, eikä yhtä ja ainoaa tapaa ole olemassa.



Minusta se on hyvä oppi kenelle tahansa ja erityisesti silloin, jos vanhemmilla on erilainen uskontokäsitys. Eli että toinen ei lapselle selitä, että "Isä/äiti on hassu, kun se kuvittelee että,....". Vaan että "minä/kirkkokuntani olemme tästä asiasta tätä mieltä..."

tai hindun. Noissa yhdistelmissä tulisi varmaan liian paljon ristiriitoja uskon suhteen ja lapsi tuskin saisi kasteen. Ateisti tuskin on niin fanaattinen että kieltäisi kasteen jos se on kristitylle puolisolle tärkeä asia.

Täällä harvemmin puhutaan uskonnosta ja minusta on kiva lukea täällä jopa noita kriittisiä kommentteja.



Taidan olla erilainen lintu tässä uskontojutussa. Minulle ei ole oikein sopivaa määritelmää. Ehkä olen tietyllä tapaa pakana itsekin, kun en ihan suoraan allekirjoita mitään suuntausta. En ev.lut, en ortod, en katol, en hellareita, en jehovia.....



Mies on todellinen löytö kaikilta muilta osin ja tietyllä tapaa tämäkin on ollut rikkaus, sillä en ole aikoihin miettinyt oikein uskoani. Nyt perustelen hänelle mielipiteitäni milloin mihinkin ja sitä varten jäsennän itsellenikin hiukan tarkemmin mitä itseasiassa uskon ja miten uskon. Uskonnollinen keskustelu hänen kanssaan on siis hyvin antoisaa. Mietin varmasti turhaan tulevia, mutta silti kiinnostaisi kuinka esim tuo lasten kasvatus yms on hoidettu vastaavissa perheissä? Onko tullut ongelmia?



Enkä missään tapauksessa näin hyvää miestä hylkää jonkun uskonnon takia, haluan vaan vähän itsekin varautua asioihin ja yrittää välttää ongelmia myöhemmissä vaiheissa.



-ap

Lainaus:

on aivan hyvä tehdä sellainen päätös, että kasvatettiin lapset enemmän sitten kumman tahansa vanhemman uskontokatsannon suuntaan, lapselle selitetään, että kukin ajattelee uskonnosta omalla tavallaan, eikä yhtä ja ainoaa tapaa ole olemassa.



Minusta se on hyvä oppi kenelle tahansa ja erityisesti silloin, jos vanhemmilla on erilainen uskontokäsitys. Eli että toinen ei lapselle selitä, että "Isä/äiti on hassu, kun se kuvittelee että,....". Vaan että "minä/kirkkokuntani olemme tästä asiasta tätä mieltä..."

Kumpi muuten on enemmän tapauskovaisuutta, se, että asiaa ajattelematta ja omia mielipiteitään muodostamatta nöyrästi seuraa jonkun lahkon/uskonsuunnan oppeja vai se, että itse miettii, mitä asiasta ajattelee ja muodostaa oman käsityksensä?



No joo, sanonnalla "tapauskovainen" on ollut yleensä TAPANA kutsua juuri sellaisia uskovia, jotka eivät aktiivisesti ota osaa kirkon toimintaan.



Entäpä, jos kyse ei niinkään ole kiinnostuksen puutteesta uskoa ja Jumalaa kohtaan vaan kriittisyydestä kirkon luutuneita toimintatapoja kohtaan?

Väitänpä että hyvin moni ev lut seurakuntaan kuuluva on ateisti. Ateismilla ei ole tekemistä seurakuntaan tai uskonnolliseen yhteyteen kuulumisen kanssa.

Mua aina vähän ihmetyttää, miksi "uskonnottomiin " on niin vaikeaa suhtautua. Yleensä on enemmän ok seurustella juutalaisen, hindun tai vaikka islamilaisen kanssa, mutta sitten uskonnoton onkin ihan eri juttu - miksi? Se on hänen elämänkatsomuksensa, kunnioita sitä. Hänenkin täytyy sitten tietenkin kunnioittaa sinun vakaumustasi.



Meillä mies on katolinen ja minä "uskonnoton" (luterilaisen kasvatuksen saanut), eikä meillä ole sen kummempia ongelmia. Molemmat kunnioittavat kummankin näkemyksiä, joskin joskus minusta tuntuu, että minulle olisi helpompaa perustella näkemyksiäni, jos voisin vedota johonkin tiettyyn uskoon, ryhmään tms; "uskonnottomana" on vähän niin kuin yksin ajatuksiensa kanssa, kun ei kuulu mihinkään "samoin uskovien" ryhmään. Mutta se juuri toisaalta onkin se asia, miksen kirkkoon kuulu; en halua kuulua mihinkään "samoin ajattelevien ryhmään", haluan muodostaa mielipiteeni eri asioista "itse" (kyllähän ympäröivä kulttuuri niihin vaikuttaa, ei siitä pääse mihinkään).



Mutta ymmärrän toisaalta myös uskovia, koska tuohan se usko jotenkin eri lailla voimaa ja luottamusta, enkä itsekään ihan täysi ateisti ole, kyllä minulla on sellainen olo, että edes joku suojelusenkeli perääni hieman katsoo - ei siis konkreettisesti enkeli vaan joku, jonka olemusta ja muotoa en tiedä. Mutta luotan kuitenkin, että hyvissä (luonnon?) käsissä olen. :)



Onnea suhteeseenne! Kyllä sen pian hiuoma, rupeaako homma sujumaan vai ei, kaikki riippuu juuri siitä toisen hyväksymisestä, kuuntelemisesta ja kunnioittamisesta.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat