Vierailija

Ikinä en ole kenellekään ollut niin vihainen kuin omille lapsilleni, en ole kenellekään koskaan karjunut sillä tavalla enkä kenenkään ihmisen takia tuntenut niin suunnatonta raivoa, kuin omien lasteni.



Minusta on aika kamalaa, että omat lapset, jotka on minulle rakkainta ja tärkeintä maailmassa, saavat aikaan myös ne kaikkein pahimmat tunteet minussa.

Sivut

Kommentit (48)

En kiukkua koko ajan enkä joka päivä, mutta liian herkästi. Mikä auttaisi? Siis jokainenhan joskus lapsille kiukkuaa, mutta jos kyse on siitä, niin kuin minulla, että ei uskalla purkaa kielteisiä tunteitaan keneenkään muuhun kuin lapsiin ja mieheen, jotain minusta on pielessä. Siis että niitä tunteita kertyy, kun on niiin kiltti muille. Tätä on varmaan vaikea ymmärtää sellaisen, joka ei ole kasvanut kiltiksi.



Onko täällä jotakuta "kilttiä raivotarta", joka olisi löytänyt toisenlaisen toimintatavan? Silloin tällöin huutaminen siis ok, mutta jos koko ajan räyhää lapsille, eihän se ole oikein.



Olen miettinyt, millaisia muut ovat kotona lapsilleen. Itse en koskaan julkisilla paikoilla tiuski tai huuda lapsille, ei edes tee mieli, mutta kotona kyllä. Olen miettinyt, miten ne, jotka äksyävät lapsille julkisilla paikoilla, huutavatko he vielä pahemmin kotona? Vai ovatko kotona samanlaisia kuin esim. kaupassa tai kenties ystävällisempiä ja rennompia?



Monesta kiltistä ei ikinä uskoisi, että huutaa lapsilleen. Minullekin on sata kertaa ihailtu, miten pitkäpinnainen olen. Huoh.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

kiukkuaa kyllä lapsille, mutta on kaikille muille kiltti hymistelevä tossukka, joka sietää mitä vain. Minä olen opetellut pois tuosta, mutta paljon on työtä vielä jäljellä, että oppisin tuosta pois tarpeeksi. On mielenkiintoista lukea muiden kommentteja, mm. 10. Kiltteyshän on hyvä ominaisuus ihmisessä, mutta liika kiltteys vie kyllä voimia.



Minusta tosiasia on, että jatkuva lapsille raivoaminen on ilman muuta todella väärin, johtuipa raivo mistä syystä tahansa. Siis korostan: jatkuva raivoaminen. Jokainenhan joskus, mutta ei se lapsen vika ole, jos aikuisella on aina paha olo, eikä lapsen vastuulla, aikuisen pitäisi hoitaa olonsa kuntoon muuten.

T. se kiltteyden kanssa taisteleva 9

Lasten kanssa kaikki tunneskaalasta on tullut vahvemmin esiin. Rakkaus, kiintymys ja suojelunhalu on suurempaa lapsia kohtaan kuin mitään muuta kohtaan tässä elämässä! Mutta kyllä vanhemmuudessa joutuu tosiaan kohtaamaan itsestään myös ihan eri tavalla niitä negatiivisiakin tunteita, ääripäästä toiseen. Minusta vanhemuus onkin mm. tämän takia aivan ihmeellistä, tuntuu että ne tunteet mitä siitä kumpuaa, ovat jotain niiiin luonnollista, vaistonvaraista, kaukana rationaalisuudesta. Minusta se on hienoa ja upeaa. =) Minäkin huudan ja raivoan joskus lapsilleni mutta yritän muistaa aina tilanteen jälkeen pyytää sitä lapsilta anteeksi. Selitän myös, miksi niin käyttäydyin (yleensä syynä on oma väsymys, kiire, stressi tms.) ja että lapsia rakastan aina. En usko tämän olevan vaarallista lapsille, päinvastoin. Oppivatpahan, että negatiivisiakin tunteita saa näyttää eikä niistä tule tabuja, joita yritetään kaikin tavoin peittää (tällainen, suomalaiseen "kulttuuriin" kuuluva menetelmä nimittäin aiheuttaa usein masennusta myöhemmin...).



Joten älkää huoliko, saa niitä vihan ja raivon tunteita tuoda esiin myös äitinä/isänä. Rajana voisi pitää sitä, että lapsi ei pelkäisi tilanteissa ja että aikuinen osaa pyytää anteeksi huutamistaan ja "sanallistaa" lapselle tilannetta myöhemmin.



terv. äiti ja psykologi

Lainaus:

Itselläkin joskus sellaisia vihantuntemuksia, joita en ole ennen tuntenut. Toisaalta kukaan ei ole ennen yrittänyt sylkeä naamaani minuuttitolkulla ja alkanut parkumaan hysteerisesti kun se kielletään. Kukaan ei ole ennen yrittänyt repiä, hakata, potkia minua tai pissinyt tahallaan sänkyyni. Ei ole ihmekään että vihantunteet tulevat esiin, kun joutuu ekan kerran kohtaamaan näitä "järjettömyyksiä" joita pikkulapsiksi kutsutaan.




En ole itse koskaan hakeutunut mihinkään rettelöihin, en ole ymmärtänyt miksi jotkut ehdoin tahdoin haluaa tapella, kun voi tehdä asiat mukavastikin. Jos aiemmin joku on yrittänyt haastaa riitaa kanssani, olen yleensä jotenkin lähtenyt pois tilanteesta, enkä ole mennyt mukaan. Mutta eipä omien lasten luota voi mihinkään lähteä ja niin minulla on ongelma, kun joudun pakostakin kohtaamaan lasten hulluja uhmakohtauksia ja tahallista tottelemattomuutta. Poltan päreeni täydellisesti ja se häiritsee minua, koska olen aina yrittänyt vältellä sellaisia tilanteita. Minusta myös tuntuu, että koska en ole tottunut noihin vihantunteisiin, en osaa hallita sitä, vaan kiukku pursuu ihan yli äyräidensä.

Entäs sitten ne tyypit, jotka haistatteli kaikille koulussa ja kotona ja joilla oli kauhea murrosikä, onko ne sitten kiltimpiä lapsilleen?



Minäkin olen klassinen kiltti tyttö, ällän paperit ja hyvä käytös. Mutta kun olen yksin lasten kanssa, raivoan, karjun ja näen punaista. Vai onkohan niin, että poden tätä asiaa, koska minulla ei ole juurikaan aiempaa kokemusta raivoamisesta. Ehkä joku joka on raivonnut aiemminkin, pitää sitä ihan normaalina piirteenä itsessään...



ap

tämän asian kanssa!



Äitien raivo/viha lastaan kohtaan on niin vaiettu asia, etten usko, että tulo-/koulutustason ja asian välistä yhteyttä on ainakaan Suomessa tutkittu.



Itse olen oppiarvoltani tohtori, enkä lässytä lapsilleni julkisesti tai kotona ja silti myönnän, että tunnen välillä voimakasta aggressiota/raivoa lapsiani kohtaan. Tunteiden kokeminen ja niiden myöntäminen itselleen ja muille on sallittua, muttei aggression toteuttaminen! Siinä menee se raja!



Pikemminkin ajattelisin, että jos joku väittää ettei ikinä tunne näin, on tunneskaalaltaan vajaa. Tai sitten tekopyhää hurskastelua...

Eilen juuri mietin, että teen aloituksen tästä aiheesta. Siis siitä, että tunteeko kukaan koskaan ihan järkyttävää vihaa lapsiaan kohtaan. Itsekin olen siis aina ollut todella mukautuva, koskaan en ole menettänyt hermojani oikeastaan mihinkään, pitkästä pinnasta ja kärsivällisyydestä on kiitelty töissä ja muutenkin. Eikä hermo menekään esim. muiden lapsiin, mutta tuo oma saa toisinaan niin hirvittävän vihan jylläämään, etten aina edes tunnista itseäni. Kaikki se tottelemattomuus, inttäminen ja väittäminen...



Luulen, että vihaa minussa ainakin aiheuttaa se, että kuvittelin olevani erilainen äiti. Se, jolla on pinnaa keskustella asioista, se joka saa lapsensa käyttäytymään kauniisti, äiti jonka ei tarvitse nostaa ääntään.



Ihana kuitenkin tietää, että on muitakin joilla omat lapset saa aikaan tällaisia reaktioita... Kiitos ap aloituksesta :)

jotka lässyttävät hunajaisella äänellä lapsilleen, teeskentelevät ja sössöttävät. Mua katsovat karsastaen, koska en mene samaan pelleilyyn mukaan, vaan jätän nämä läpinäkyvät feikit omaan arvoonsa ja siirryn syrjemmälle.

Kotona ei tule lapselle huudettua. En ole kokenut vihan tunteita lastani kohtaan, mutta muita ihmisiä kohtaan kyllä, voimakkaitakin. Voin olla ns. vaikea ihminen, mutta en lastani kohtaan. Ehkäpä tämä johtuu siitä, etten ole pelkuriraukka joka lässyttää ja hymistelee päivät pitkät lapsilleen ja aikuisille, vaan otan asiat asioina enkä teeskentele tahi nuoleskele ketään.

ihan oikeasti. Koska tuo kuulostaa just siltä mitä viimeinen kirjoittaja sanoi: te puratte kiukkuanne lapsiinne, koska kehenkään muuhun ette uskalla sitä kiukkuanne purkaa. Ja sehän on aivan totaalisen väärin!



Mutta kuten olette itsekin tajunneet, kyse on pohjimmiltaan siitä, millaisiksi teidät on kasvatettu. Tästä näkee kuinka tärkeää on, että aikuiset ihmiset pystyvät ottamaan vastaan lastensa kiukun.



Mä taasen olen, kuten joku kirjoitti just sellainen, joka teininä kiukkusi ja haistatti pitkät kaikille ja käytöksessä oli kutonen... ja nyt esim. vanhempieni ystävät, jotka ovat nähneet mua kaupungilla kolmen lapseni kanssa (siis siten, että itse en ole heitä nähnyt/tunnistanut), ovat vanhemmilleni sitten puhuneet, kuinka he olivat oikein kiinnittäneet huomiota siihen, kuinka kauniisti puhun lapsilleni. Enkä siis kotonakaan heille huuda ja pauhaa, vaikka kolme vilkasta poikaa on.



JOten mammat hyvät, nyt vähän työstämistä tuon asian kanssa! Lapsenne ansaitsevat parempaa!

Olen aina ollut kiltti, rauhallinen, ja tottelevainen. Nyt kyllä räiskyy ja tempperamenttinen miehenikin jo sanoo, että koita hieman ottaa rennommin.. =( Kiukkuan koko ajan lapsille, mikä on mielestäni todella ikävää. Malttini on hävinnyt täysin! Ei pitkäjänteisyyttä enää pätkääkään jäljellä..Tää on niin rasittavaa...

En ole ikinä tuntenut vihaa lapsiani kohtaan - joitakin muita kohtaan olen, esim. omaa äitiäni, anoppiani ja jopa miestäni kohtaan, ja he ovat myös saaneet kuulla sen. En edes huuda lapsilleni. Joskus ärähdän tyyliin "nyt kyllä siivoatte huoneenne" tai muuta vastaavaa, mutta mitään huutosaarnoja ja raivoamisia en ole koskaan harrastanut. Vanhin viidestä lapsesta on jo 20-vuotias. Lapseni tykkäävät, kun en huuda, ja he ovat siitä moneen kertaan minulle sanoneet. Myöskään mieheni ei huuda lapsille. Näitä juttuja lukiessa tulee sellainen olo, että olen täysin epäonnistunut äitinä, kun en näytä tunteita, joita minulla ei oikeasti ole, siis vihaa ja raivoa.

Pohditte asiaa enemmän kun sellaiset jotka ovat raivonneet koko ikänsä?



Jos siihen raivoamiseen on tottunut ensimmäisen 20v ajan niin tuskin sitä enää itse edes huomaa että raivoaa jotenkin enemmän lapsilleen?



En tiedä onko näin mutta en nyt jotenkaan usko että kiltiksi kasvatettu ihminen olisi jotenkin huonompi äiti kun sekään joka raivoskelee koko elämänsä?

lapsilleen. Kaikki äidit joiden kanssa asiasta olen puhunut, sanovat huutavansa ja räyhäävänsä lapsilleen. Ja pitäisin kyllä aika outona jos joku ei huutaisi niissä tilanteissa mitä omat lapseni joskus kehittelevät minun pääni menoksi. Pitää olla yliluonnollinen itsehillintä että ei ikinä raivostu lapsilleen, tai sitten yliluonnollisen kiltit lapset.

tässä ketjussa on puhuttu kahdesta eri asiasta. Totta kai lähes jokainen joskus tuntee raivoa ja suuttumusta lapsia kohtaan, ja sen suuttumuksen myös näyttää.



Mutta osalle ne vihan tunteet eivät ole olleet lapsuudessa sallittuja, niitä on padottu koko ikä, ja käyttäydytty alistuvasti kaikkia muita kohtaan. Sittne kun onkin omien lasten niskan päällä, ryöpyttää lasten niskaan kaiken sen sonnan, mitä on sisälleen ajan mittään kerännyt.



Normaalisti saa suuttua, mutta lapsi ei ole mikään henkinen nyrkkeilysäkki, jota saa kiusata, kun ei "isommilleen" pärjää.



Ja myöskin sitä kannattaa työstää, että oppii kohtaamaan ne lapsen kiukut ja raivot, vaikkei niistä yhtään tykkäisikään, ja niihin osaisi suhtautua. Lapsi kyllä huomaa milloin aikuinen ei oikein hallitse tilannetta, ja ajaa aikuisen samaan tilanteeseen kerta toisensa jälkeen, kunnes aikuinen oppii tilanteen korjaamaan.

ja aikuisen ajatusmallin mukaan ihan järjetöntä. Yritän totta kai olla kärsivällinen ja rakastava ja kasvattava äiti, mutta kun koko ajan pitää olla selällään parkumassa ja hakkaamassa ja näitä tilanteita pitäisi olla jatkuvasti paikkaamassa niin pää repeää, kohta ihan konkreettisesti varmaan.

Sitä tunnetta ei ole, en peitä sitä, enkä ole kaksinaamainen.

Mutta kotona lapseni käytös myös muuttuu hiukan samoin minun paljon.



Onko kukaan miettinyt niinkuin minä, että kaikki raivoaminen ja viha on pettymystä .

Pettymystä siitä lapsi ei olekkaan täydellinen. etei perhe-elämä olekkaan sitä mitä kuvitteli, ettei osaakkaan kasvattaa, ettei lapsi opi jne jne.

Mitä jos antaisimme anteeksi kaikki epätäydellisyydet ja tyytyisimme mitä siihen mitä meille on annettu (geenit, taidot, rajallisuus jne)

Ehkä meillä ei olisi niin paljon pettymyksiä ja sitä kautta vihaa?



[quote]

että aidot tunteet tulee näyttää lapselle eikä nauraen teeskennellä, ettei ole vihainen- eli kaksoisviestinnän antaminen on pahempi juttu kuin suuttuminen

---

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat